Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki

 

Olen pidätellyt itseäni tämän kirjan lukemisesta, kun viimein sen käsiini sain. Eipä sitä joka kirjastoon ole hankittukaan! Montaa novellia yössä en sallinut itseni ahmaista, sillä halusin Olga Tokarczukin uusien novellien riittävän pitkään seuranani. Muita kirjoja luin välipalana, hyviäkin. Nyt on Rumpujen kaupunki kuitenkin luettu ja kerron, minkä pystyn.

Kirja on novellikokoelmaksi melko laaja; sisältää 19 novellia. Se on julkaistu jo 2001, melkein parikymmentä vuotta ennen Tokarczukin 2019 saamaa edellisen vuoden Nobelia. Olen tavattoman kiitollinen Tapani Kärkkäiselle suomennoksesta, joka antoi minullekin lukunautinnon. Ja kustantajalle myös!

Aihepiiri on niinikään laaja. Novelleissa liikutaan kirjallisissa maisemissa ja itäeurooppalaisissa kaupungeissa. Varsova, Krakova ja Wroclav mainitaan, mutta myös Venetsia ja Skotlanti. Tapahtuma-aika vaihtelee 1600-luvulta nykyaikaan, kristillisestä ympäristöstä maanläheisempiin ihmeisiin. Kaduilla kulkee muutamassa novellissa sotakalustoa, joissakin näkymä on tavallinen, mutta kokijalleen painajainen, kuten brittiprofessorille Varsovan lähiössä. Hän on lähtenyt matkaan Lontoosta varmana itsestään ja osaamisestaan, mutta eksyy omasta olemisestaan

Puola oli älykkäiden ihmisten maa. Hän kävisi kylvämässä siemenen ja palaisi viikon päästä kotiin Jättäisi heille kirjansa - sikäläiset lukivat englanniksi ja tuskin pystyisivät vastustamaan Perustajan auktoriteettia (Professori Andrews Varsovassa)

Ihmeitä novelleissa tapahtuu, mutta eivät ne mahdottomilta tunnu, koska Tockarczuk kertoo persoonan muodonmuutokset vähitellen ja perustellusti. Lukija jää lopussa hämmästelemään, kuinka oikein kävikään, mutta hyväksyy epäilemättä lopputulokset. Agatha Christien romaanien lukija paikkaa kerronnan juonta hyppäämällä tarinaan ja  tekemällä itse romaanista puuttuvan rikoksen. Mies imettää saarella löytämäänsä lasta pitääkseen tämän hengissä ja muuttuu naiseksi.

Koin olevani vanki omassa itsessäni: oli kuin minä, jota siihen asti olin pitänyt jonakin lopullisena ja täysin todellisena , olisi hetkeksi näyttäytynyt todellisessa valossa - olin jokin, jonka sisällä on joku toinen. Olin kuori tai vaippa, ja siellä, sen alla, vaati pääsyä olemiseen jokin uusi, kypsymätön, tuskin kalvoa muistuttava keskeneräinen olio, jonka oli määrä vasta astua olemassaoloon - jos nyt ylipäätään siinä onnistuisi. Oletteko koskaan ajatellut elämämme olevan sitä, että olento, jonka olemme itse luoneet todelliseksi minäksemme, tutkii mahdollisuuksia tulla olevaksi? (Saari)

Tematiikka liittyy vahvasti muodonmuutokseen, uuden minän rakentamiseen tai löytämiseen. Se voi tapahtua metamorfoosin lisäksi haaveen tasolla, kuten siivooja Sabinan tapauksessa. Köyhä monen pojan äiti haaveilee pääsevänsä osaksi työnantajansa, varakkaan perheen tyttären leikkiä. 

Sabina ei pahemmin kiinnitä huomiota kehoonsa. Hän pukee sen aamulla nailoniseen verryttelypukuun tai kukalliseen kretonkimekkoon ja marssii siinä läpi koko päivän, iltaan asti. Jossain siellä sisällä, kretonkikerroksen alla, hänen kehonsa hoitaa itse omat asiansa. Niihin ei kannata sen kummemmin kiinnittää huomiota. (Sabinan toivomus)

Mitä tapahtuisi, jos Sabina yhtäkkiä jättäisi silitysraudan sikseen, jos hän iloisesti hypähdellen menisi kolmen tytön seuraan? Jos hän istuutuisi heidän kanssaan ruusunpunaiselle matolle ja asettuisi muovisen hellyyden, turvallisen ja yhdessä sovitun  äidinrakkauden kannateltavaksi? (Sabinan toivomus)

Kirjallisuuden uusia maailmoja luovia kykyjä ja keinoja Tokarczuk esittää myös kertojan oman persoonan muokkaus- ja muutosmahdollisuutena.

Kirjallisuus on jonkinlainen lainvoiman saanut, etiikasta erotettu, sosiaalisesti hyväksytty ja ihailtu valehtelun muoto. Luulen, että juuri siitä syystä se onkin aina vetänyt minua puoleensa. Onko olemassa toista alaa, joka antaisi minulle mahdollisuuden sepittää, valehdella suut silmät täyteen, parannella todellisuutta ja keksiä sille uusia mahdollisuuksia? Kirjailijat ovat yleiskäsitteiden anarkisteja, synnynäisiä relativisteja, totuuden koettelijoita ja vaihtoehtotehtailijoita. (Kuukausi Skotlannissa).

Kirjailija Saborski on luonut työrutiinit, jotka yllättävästi ilmennyt mies särkee jo sen kärpäsenpullean minuutin aikana, kun hän äheltää kirjailijan asunnon lukon kanssa. Lopulta ei voi olla varma, kuka on tämän tarinan subjekti

Saborski kuitenkin tiesi, että ilman tupakkaa ei synny kirjoja. Tupakansavulla ja kirjoittamisella oli suora yhteys. Kun savu täytti keuhkot, se jotenkin herätti myös muistin, varmaan siksi, että savu ja muisti ovat olemukseltaan samanlaisia: katoavaisia juovia, jotka yllättäen kiertyvät renkaiksi ja kiemuroiksi, läpikuultaviksi kerroksiksi, jotka hetken aikaa ovat olemassa tietyssä muodossa ja katoavat sitten lopullisesti.(Subjekti)

Nainen haluaa palata tapahtuma-ajasta kymmenen vuotta taaksepäin, muistoihin Venetsiasta, jossa hänellä ja sittemmin mainetta saavuttaneella kirjailijalla oli lyhyt rakkausepisodi. Hän haluaa ymmärtää kirjailijaa tämän oman persoonan kautta, mutta onnistuukohan se.

Juuri se oli kiehtovaa: etsiä ihmisen elävästä olemassaolosta sitä, joka luo maailmoja. Sanojen valtiasta. (Kirjailijatapaaminen)

Olen lukenut tätä kirjaa kuin Raamattua, suurella hartaudella ja pysähdellen. Olen myös varmaan tulkinnutkin kirjaa kuin Raamattua tulkitaan, vetänyt kirjasta irrallisia lauseita ja tekstinpätkiä juuri omiin ajatuksiini sopivia, itsäni innostavia. Sitaatteja olin merkinnyt ihan liikaa - kaikkia en saanut tähän tekstiin upotettua ja jotkut jättämistänikin saattavat tuntua päälle liimatuilta. Kanttaan myöten hieno kirja puhukoon puolestaan niille, jotka siihen tarttuvat. Toivon monen niin tekevän.

Runsaista sitaattimerkinnöistäni jätän loppuun pari irrallista oivallusta. Ensimmäinen on pitkään naimisissa olleen naisen ajattelua hänen muistellessaan mennyttä. Toinen on niin kiehtovan inspiroiva, että halusin sen jakaa.

Ajalle oli tapahtunut jotakin ikävää, hän ajatteli, sen liimaukset olivat alkaneet pettää, kerrokset irrota toisistaan. Ajan kaksi suurta mannerlaattaa liukuivat yhä kauemmas toisistaan ja synnyttivät tuleviksi vuosimiljooniksi jaon "ennen" ja "nyt". "Nyt" oli karheaa, kulmikasta ja niukkasanaista - yöllä raskaita unia, heräämisen jälkeen vihanpidon jäänteet aivan kuin unissa olisi sodittu. "Ennen" tuntui täältä katsottuna yhtenäiseltä ja rytmikkäältä kuin pingispallon keveä kopsahdus, kun se osuu sileään pöytään, kirjavalta, hetkistä kudotulta kankaalta, jossa jokainen hetki oli osa jotakin toista. (Ratsu)

Irrationaaliset tarpeet ovat se, mikä erottaa meidät eläimistä. Ei ajattelumme, eivät viisaat kirjat. Meidän täytyy tehdä tarpeettomia ja hyödyttömiä asioita, jotka kestävät vain hetkisen, mutta ihastuttavat, asioita, jotka herättävät hämmästystä, vaikka sitten saman tien unohtuisivatkin.. Elämämme on oltava tulvillaan tällaisia ilotulituksia. Muuten vaivumme levottomuuteen, muutumme hedelmättömiksi.(Jerusalemin valloitus, Raten, 1675)

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki. - Särötär, 2023. Alkuteos: Gra na wielu bebenkach, 2001.- Suom. Tapani Kärkkäinen. - Ulkoasu: Sanna Saastamoinen, 330 sivua

 

Bomann Ann Catherine: Agathe

 Miksi kukaan ei kertonut särkevistä nivelistä, löysästä ihosta ja näkymättömyydestä? Vanheneminen, ajattelin katkeruuden hyökyessä ylitseni, oli ennen kaikkea sen havainnoinnista, miten ero mielen ja ruumiin välillä kasvoi yhä suuremmaksi, kunnes jonain päivänä ihminen oli muuttunut itselleen täysin vieraaksi. s.20

Eläkepäiviään odotteleva psykiatri laskee asiakkaiden käyntikertoja ennen kuin hän lopettaisi vastaanottonsa. Hän on turhautunut työhönsä eikä näe sen merkitystä asiakkailleen. Hän tuntee toimivansa vastuullisesti, kun kieltäytyy ottamasta enää uusia asiakkaita.

En ollut koskaan ollut sellainen ihminen, joka poikkesi valitulta tieltä, ja vaikka minun puutarhaportiltani oli naapurin portille vain kaksitoista metriä, se oli kiertotie, jonne en koskaan kääntyisi. s.28 

Psykiatri/kertoja ei ole oikein koskaan osannut elää omaa elämäänsä, vaan on toiminut niin kuin hänen on oletettu elävän. Siihen hän on saanut mallin jo lapsena. Hän ei osaa nauttia edes vapaa-ajastaan muuten kuin kuuntelemalla yksin kotonaan klassista musiikkia. Mies tuntuu kaiken kaikkiaan tyytymättömältä elämäänsä ja kipuilee oman yksinäisyytensä ja sosiaalisen lahjattomuutensa kanssa.

On jotenkin yksinäistä, kun ei elä. Aivan kuin katselisi jalka paketissa muiden leikkiä sivusta. s. 48

"Tarkoitan, että tunnette olevanne täysin ainutlaatuinen ja samaan aikaan täysin yhdentekevä." s.69

Äkkiä muistin päivän jolloin itse ymmärsin, että soitin viulua ainoastaan isän vuoksi. Että olin harjoitellut vain jotta isä ei pettyisi minuun, että soittaessani hyvin en tuntenut muuta kuin helpotusta. s.75

Ihmissuhteissaan hän on hyvin arka eikä hänellä ole ystäviä tai tuttaviakaan. Tavallaan se häiritsee häntä, mutta hän kokee olevansa kykenemätön lähestymään muita ilman ammatin suomaa etäisyyttä tai asetelmaa vastaanottohuoneessa.

Miten   voi auttaa vierasta ihmistä hyväksymään kuoleman, kun ei edes osaa elää omaa elämäänsä? s. 64

Psykiatrin apuna vastaanotossa ja arkistoinnissa työskentelevä rouva päästää miehen vastalauseista huolimatta Agathen potilaaksi. Keskustelut Agathen kanssa saavat psykiatrin ymmärtämään paljon myös itsestään ja tajuamaan elämättömän elämänsä, yksinäisyytensä ja tarpeen muutokseen.

Pienellä kirjalla on paljon sanottavaa huolimatta lähes olemattomista tapahtumista. Kerronta keskittyy kertojan päänsisäisiin liikkeisiin, jotka kirjailija kiteyttää välillä keskusteluissa, välillä ajatuksina. Näkymätön päähenkilö löytää viimein uskalluksen ja minuutensa. Hän uskaltaa lähestyä toista ihmistä omana, aitona itsenään. Siinä lienee tämän kirjan arvo. Näkymättömästä tehdään näkyvä. Luulen, että  sen kirjailija halusi todistaa. Ainakin minä luin ja ymmärsin tästä kirjasta juuri tuon viestin.

Ann Catherine Bomann: Agathe. Gummerus, 2022.- Tanskankielinen alkuteos: Agathe 2017. - Suom. Sanna Manninen.- Kannen kuvat Fine Pic/Schutterstock. - 122 sivua 

Ahava Selja: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Olen itselleni vihainen, kun en aikaisemmin ole lukenut Selja Anhavan teoksia niiden houkuttavista nimistä huolimatta: Eksyneen muistikirja (2010), Ennen kuin mieheni katoaa (2017), Taivaalta putoavat asiat (2016). Onneksi luin tämän kirjan 1600-luvulla eläneestä hyönteistutkijasta Maria Merianista. Sen myötä oivalsin, että kyllä nämä muutkin kirjat on luettava - niin vaikuttavaksi lukukokemus huipentui.

Kuitenkin aluksi taapersin kirjan kanssa, luin pätkän kerrallaan, en päässyt vauhtiin enkä imuun. Onneksi jatkoin. 

Maria elää aluksi saksalaisessa uskonnon hallitsemassa ja taikauskon leimaamassa yhteiskunnassa erilaisena toukka-akkana, jota aviopuoliso inhoaa ja ympäristö katsoo kieroon. Hän synnyttää kaksi lasta, joista tytär Thea jää eloon, mutta  ei kykene antautumaan äidin rooliin, vaan piirtää ja kirjoittaa hyönteisistä, perhosentoukista  ja siitä hitaasta muutoksesta, joka toukassa tapahtuu ennen kuin siitä tulee perhonen.

Vinttihuoneessa aloin kirjoittaa myös itsestäni. Ilmestyin hyönteisvihkojeni sivulle kuin huomaamatta. Ehkä ymmärrykseni hyönteisistä sai minut haluamaan ymmärtää myös itseäni, ja olihan minullakin omat muutoksen hetkeni, jotka koin tärkeäksi merkitä muistiin. s.64

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on  tässä ja nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.

Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaans hyönteisiä. Jopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. s.106

Maria uskaltaa aikanaan antautua seuraamaan omaa intohimoaan ja jättää miehensä, mitä mukaan otettu tytär ei anna äidilleen anteeksi. Maria uskoo  löytävänsä toukkien tarkkailua tukevan ympäristön Hollannista, Wieuwerdin Waldan kartanosta, mutta huomaa saapuneensa liian myöhään. Uskonto sanelee täälläkin sen, mitä tutkitaan ja tehdään eikä Jumala näyttäydy muille Marian tutkimuksissa.

Sitä paitsi, jos katsoo kaikkia kaikkia niitä olentoja, joita luoja on maailmaan luonut  ja joille Hän on antanut oman erityisen muotonsa, voisi jopa ajatella että Hän on rakastanut hyönteisiä aivan erityisesti. Niin monia ovat niiden muodot, niin täynään kauniita ja erikoisia yksityikohtia.

Mutta ihminen tutkii mieluummin kasvien kuvia ja opiskelee suuria eläimiä, joiden päitä hän voi sitten kiinnittää saliensa seinille maailmankarttojen viereen. Ehkä ihmisen aistit ovat vain laiskat. Hän kuulee sen, joka huutaa kovalla äänellä ja käyttää isoja sanoja, ja näkee sen, mikä loistaa räikeissä väreissä tai levittää pyrstönsä kuin riikinkukko.

Mutta Jumala kuiskaa minulle yksityiskohdissa. s.116

Minun mielenkiintoni heräsi täyteen mittaansa vasta Marian jätettyä Hollannin rannikon matkalla kohti Japania. Innostuksen matkaan Maria saa näkemästään taulusta, jonka yksityiskohtaa kirjan kansi  kuvaa. Marian vaiheet laivalla ja Japanissa sekä paluu toiselle vuosisadalle Berliiniin ovat täynnä kiehtovia tarinoita muuttumisesta, hyönteisistä, intihimosta ja lopulta kokemusta vanhuudesta. Ensin hän asettuu japanilaisen Tadan ja tämän puolittain eurooppalaisen  tyttären kotiin.

Koska Tadan hollanti ei sisältänyt aikamuotoja, minäkin luovuin pian menneistä muodoista, ja kielemme oli yhtä tässä hetkessä oloa.

Minulla on mies. Minun mieheni on kuollut.

Minulla on myös mies. Hän on kuollut.

Minulla on tytär. Hän asuu Saksassa.

Minulla on kaksi lasta. Ja yksi poika, on lääkäri, ei isää. Mies raiskaa minut. Kolme lasta, kaksi ja yksi. s. 199

Tämän preesensissä elämisen nostaisin kirjan vahvimmaksi sanomaksi - ainakin itselleni. Toinen keskeinen asia on muutos ja sen hyväksyminen. Kuten perhonen valmistautuu toukkana perhosen elämään suurimman osan ajastaan, voi ihminenkin tulla itsekseen vasta sitten, kun elämä jo lähenee loppuaan. Mariakin koki suuren rakkautensa vasta paljon avioliittonsa jälkeen.

Mutta ehkä olen ollut väärässä. Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matkaa kohti tätä lyhyttä lentoa. s.264

Selja Ahava : Nainen joka rakasti hyönteisiä. -  Gummerus 2020.  351 sivua.