Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko

 

En oikein nuorempana päässyt tulevaisuudenkuvitelmiin sisälle. Luin scifiä vain  joskus opettajan pakottamana. En edes muista juuri muita teoksia kuin Orwellin 1984 tai Bradburyn Fahrenheit 451. Vanhemmiten huomaan yhä useammin tarttuvani kirjoihin, joissa tulevaisuus kuvitellaan - yleensä nykyistä paljon pahempana. Dystopia on tullut ymmärrettäväksi ja läheiseksi samalla kun toivon sen olevan itsestäni kaukana.

Ishiguron kirjassa Klara ja aurinko päähenkilö on robotti! Ensin ajattelin, ettei kiinnosta - ei todellakaan. Klara-robotti osoittautuu kuitenkin kirjan inhimillisimmäksi olennoksi, melkein pyhimykseksi. Hän on keinoystävä, joka ensin odottaa kaupassa ostajaansa, sitten tekee parhaansa hänet valinneen Josien hyväksi. Josie on sairas ja hänen pahoinvointinsa johtuu muunnoksista, joita hänen menestyksensä takia on tehty. Klara tarkkailee ympäristöään ja siinä toimivia ihmisiä: taloudenhoitaja Melanieta, Äitiä, Rickiä - muuntamatonta ystävää ja tämän äitiä. Hän tietää itse saavansa auringosta voimaa ja arvelee siitä olevan hyötyä Josiellekin. Äidin suunnitelma Klaran suhteen on kuitenkin lähtökohdiltaan itsekäs: keinoystävän pitäisi korvata Josie, jos tämä ei enää selviä hengissä.

Kirjan maailma näyttää niin Klaran kuin minunkin silmissäni kylmiltä ja haastavalta. Josien on opeteltava erikseen vuorovaikutustaitoja, vaikka hän inhoaa kotiin kutsuttuja ikätovereita, jotka käyttäytyvät opitulla ja odotetulla tavalla. Tuekseen hän tarvitsee Rickin, joka ei aiokaan sopeutua tähän kasvatukseen - eikä hänen äitinsäkään sitä vaadi. Hintana on ulkopuolisuus, joka sulkee monia ovia.

"Kenellä tahansa voi olla yksi tai kaksi yksilöystävää. Mutta sinun äidilläsi ei ole yhteisöä. Minunkaan äidilläni ei ole montaa ystävää. mutta hänellä on yhteisö." (Josie)

Kirjan alussa ei puhuta juuri mitään Josien isästä, Paulista. Klara ystävystyy  tiukasti Josien elämää ohjailevan äidin kanssa ja tämä pyrkii vaikuttamaan myös Klaran toimintaan Josien kanssa.  Samalla hän varautuu menettämään tyttärensä, kuten on menettänyt jo tämän siskon. Ilmeisesti juuri tämä on rikkonut avioliiton. Isä ilmestyy kuvioihin juuri silloin, kun äidin suunnitelma Josien menetyksen korvaamiseksi paljastuu Klaralle. Isäkin edustaa inhimillisyyttä, joskin hänen opintiensä on ollut kova: työpaikan menettäminen on johtanut yhteisön ulkopuolelle joutumiseen ja jatkuvaan epäilyyn siitä, ovatko omat näkemykset oikeita.

"Luullakseni vihaan Capaldia niin kovasti sen takia, että syvällä sisimmässäni tiedän hänen ehkä olevan oikeassa. Että hänen väitteensä saattavat olla totta. Että tieteen kiistattomien tosiasioiden mukaan tyttäressäni ei ole mitään ainutlaatuista, ei mitään sellaista mitä ei nykyaikaisin menetelmin voitaisi saada esiin, kopioida ja siirtää."

"Toivo", hän sanoi. "Se kiusaa ihmisiä loputtomasti." 

Ishiguro kertoo isoja asioita pienesti. Aluksi tuntuu siltä, että kirjassa seurataan vain nukkerobotin elämää, mutta kirjaan tulee mukaan yhä uusia elementtejä ja yllätyksiä, jotka paljastavat niin ympäristötuhoja kuin myös ihmisten käytöstä selviämistaistelussa. Vahvimmat, rikkaimmat ja samalla tiukimmin yhteiskunnan sääntöihin sitoutuneet selviävät, muut putoavat. Yhteisöön sopeutuminen ja siinä menestyminen saattavat aiheuttaa terveysongelmia, mutta ratkaisua niihinkin etsitään  keinoilla, joita tiede sillä hetkellä tarjoaa. Vaihtoehtoja oman rajatun elämän ulkopuolella ei nähdä.

Taitava kerronta piti minut kevyesti kirjan ääressä. Jotain enemmän kuitenkin odotin ja kaipasin. Inhimillisyys on läsnä koko ajan eikä sitä tarvitsekaan osoitella, mutta olisin halunnut edes muutaman viisaan kiteytyksen lainattavakseni ja muistettavakseni. Ehkä tämä on juuri nobelistin tapaa ilmaista asia: kirja on kokonaisuus, josta ei irtolauseita revitä. Mielestäni Ishiguron paras kirja ja paras scifi, dystopia sekin, on Haudattu jättiläinen. Jospa se on jäänyt mieleen siksi, että luin sen ennen kuin Ishiguro sai Nobelin..

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko.Tammi 2021. - Englanninkielinen alkuteos Klara and the Sun, 2021. Suom. Helene Bützow. -Keltainen kirjasto 517. 371 sivua

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki

 

Olen pidätellyt itseäni tämän kirjan lukemisesta, kun viimein sen käsiini sain. Eipä sitä joka kirjastoon ole hankittukaan! Montaa novellia yössä en sallinut itseni ahmaista, sillä halusin Olga Tokarczukin uusien novellien riittävän pitkään seuranani. Muita kirjoja luin välipalana, hyviäkin. Nyt on Rumpujen kaupunki kuitenkin luettu ja kerron, minkä pystyn.

Kirja on novellikokoelmaksi melko laaja; sisältää 19 novellia. Se on julkaistu jo 2001, melkein parikymmentä vuotta ennen Tokarczukin 2019 saamaa edellisen vuoden Nobelia. Olen tavattoman kiitollinen Tapani Kärkkäiselle suomennoksesta, joka antoi minullekin lukunautinnon. Ja kustantajalle myös!

Aihepiiri on niinikään laaja. Novelleissa liikutaan kirjallisissa maisemissa ja itäeurooppalaisissa kaupungeissa. Varsova, Krakova ja Wroclav mainitaan, mutta myös Venetsia ja Skotlanti. Tapahtuma-aika vaihtelee 1600-luvulta nykyaikaan, kristillisestä ympäristöstä maanläheisempiin ihmeisiin. Kaduilla kulkee muutamassa novellissa sotakalustoa, joissakin näkymä on tavallinen, mutta kokijalleen painajainen, kuten brittiprofessorille Varsovan lähiössä. Hän on lähtenyt matkaan Lontoosta varmana itsestään ja osaamisestaan, mutta eksyy omasta olemisestaan

Puola oli älykkäiden ihmisten maa. Hän kävisi kylvämässä siemenen ja palaisi viikon päästä kotiin Jättäisi heille kirjansa - sikäläiset lukivat englanniksi ja tuskin pystyisivät vastustamaan Perustajan auktoriteettia (Professori Andrews Varsovassa)

Ihmeitä novelleissa tapahtuu, mutta eivät ne mahdottomilta tunnu, koska Tockarczuk kertoo persoonan muodonmuutokset vähitellen ja perustellusti. Lukija jää lopussa hämmästelemään, kuinka oikein kävikään, mutta hyväksyy epäilemättä lopputulokset. Agatha Christien romaanien lukija paikkaa kerronnan juonta hyppäämällä tarinaan ja  tekemällä itse romaanista puuttuvan rikoksen. Mies imettää saarella löytämäänsä lasta pitääkseen tämän hengissä ja muuttuu naiseksi.

Koin olevani vanki omassa itsessäni: oli kuin minä, jota siihen asti olin pitänyt jonakin lopullisena ja täysin todellisena , olisi hetkeksi näyttäytynyt todellisessa valossa - olin jokin, jonka sisällä on joku toinen. Olin kuori tai vaippa, ja siellä, sen alla, vaati pääsyä olemiseen jokin uusi, kypsymätön, tuskin kalvoa muistuttava keskeneräinen olio, jonka oli määrä vasta astua olemassaoloon - jos nyt ylipäätään siinä onnistuisi. Oletteko koskaan ajatellut elämämme olevan sitä, että olento, jonka olemme itse luoneet todelliseksi minäksemme, tutkii mahdollisuuksia tulla olevaksi? (Saari)

Tematiikka liittyy vahvasti muodonmuutokseen, uuden minän rakentamiseen tai löytämiseen. Se voi tapahtua metamorfoosin lisäksi haaveen tasolla, kuten siivooja Sabinan tapauksessa. Köyhä monen pojan äiti haaveilee pääsevänsä osaksi työnantajansa, varakkaan perheen tyttären leikkiä. 

Sabina ei pahemmin kiinnitä huomiota kehoonsa. Hän pukee sen aamulla nailoniseen verryttelypukuun tai kukalliseen kretonkimekkoon ja marssii siinä läpi koko päivän, iltaan asti. Jossain siellä sisällä, kretonkikerroksen alla, hänen kehonsa hoitaa itse omat asiansa. Niihin ei kannata sen kummemmin kiinnittää huomiota. (Sabinan toivomus)

Mitä tapahtuisi, jos Sabina yhtäkkiä jättäisi silitysraudan sikseen, jos hän iloisesti hypähdellen menisi kolmen tytön seuraan? Jos hän istuutuisi heidän kanssaan ruusunpunaiselle matolle ja asettuisi muovisen hellyyden, turvallisen ja yhdessä sovitun  äidinrakkauden kannateltavaksi? (Sabinan toivomus)

Kirjallisuuden uusia maailmoja luovia kykyjä ja keinoja Tokarczuk esittää myös kertojan oman persoonan muokkaus- ja muutosmahdollisuutena.

Kirjallisuus on jonkinlainen lainvoiman saanut, etiikasta erotettu, sosiaalisesti hyväksytty ja ihailtu valehtelun muoto. Luulen, että juuri siitä syystä se onkin aina vetänyt minua puoleensa. Onko olemassa toista alaa, joka antaisi minulle mahdollisuuden sepittää, valehdella suut silmät täyteen, parannella todellisuutta ja keksiä sille uusia mahdollisuuksia? Kirjailijat ovat yleiskäsitteiden anarkisteja, synnynäisiä relativisteja, totuuden koettelijoita ja vaihtoehtotehtailijoita. (Kuukausi Skotlannissa).

Kirjailija Saborski on luonut työrutiinit, jotka yllättävästi ilmennyt mies särkee jo sen kärpäsenpullean minuutin aikana, kun hän äheltää kirjailijan asunnon lukon kanssa. Lopulta ei voi olla varma, kuka on tämän tarinan subjekti

Saborski kuitenkin tiesi, että ilman tupakkaa ei synny kirjoja. Tupakansavulla ja kirjoittamisella oli suora yhteys. Kun savu täytti keuhkot, se jotenkin herätti myös muistin, varmaan siksi, että savu ja muisti ovat olemukseltaan samanlaisia: katoavaisia juovia, jotka yllättäen kiertyvät renkaiksi ja kiemuroiksi, läpikuultaviksi kerroksiksi, jotka hetken aikaa ovat olemassa tietyssä muodossa ja katoavat sitten lopullisesti.(Subjekti)

Nainen haluaa palata tapahtuma-ajasta kymmenen vuotta taaksepäin, muistoihin Venetsiasta, jossa hänellä ja sittemmin mainetta saavuttaneella kirjailijalla oli lyhyt rakkausepisodi. Hän haluaa ymmärtää kirjailijaa tämän oman persoonan kautta, mutta onnistuukohan se.

Juuri se oli kiehtovaa: etsiä ihmisen elävästä olemassaolosta sitä, joka luo maailmoja. Sanojen valtiasta. (Kirjailijatapaaminen)

Olen lukenut tätä kirjaa kuin Raamattua, suurella hartaudella ja pysähdellen. Olen myös varmaan tulkinnutkin kirjaa kuin Raamattua tulkitaan, vetänyt kirjasta irrallisia lauseita ja tekstinpätkiä juuri omiin ajatuksiini sopivia, itsäni innostavia. Sitaatteja olin merkinnyt ihan liikaa - kaikkia en saanut tähän tekstiin upotettua ja jotkut jättämistänikin saattavat tuntua päälle liimatuilta. Kanttaan myöten hieno kirja puhukoon puolestaan niille, jotka siihen tarttuvat. Toivon monen niin tekevän.

Runsaista sitaattimerkinnöistäni jätän loppuun pari irrallista oivallusta. Ensimmäinen on pitkään naimisissa olleen naisen ajattelua hänen muistellessaan mennyttä. Toinen on niin kiehtovan inspiroiva, että halusin sen jakaa.

Ajalle oli tapahtunut jotakin ikävää, hän ajatteli, sen liimaukset olivat alkaneet pettää, kerrokset irrota toisistaan. Ajan kaksi suurta mannerlaattaa liukuivat yhä kauemmas toisistaan ja synnyttivät tuleviksi vuosimiljooniksi jaon "ennen" ja "nyt". "Nyt" oli karheaa, kulmikasta ja niukkasanaista - yöllä raskaita unia, heräämisen jälkeen vihanpidon jäänteet aivan kuin unissa olisi sodittu. "Ennen" tuntui täältä katsottuna yhtenäiseltä ja rytmikkäältä kuin pingispallon keveä kopsahdus, kun se osuu sileään pöytään, kirjavalta, hetkistä kudotulta kankaalta, jossa jokainen hetki oli osa jotakin toista. (Ratsu)

Irrationaaliset tarpeet ovat se, mikä erottaa meidät eläimistä. Ei ajattelumme, eivät viisaat kirjat. Meidän täytyy tehdä tarpeettomia ja hyödyttömiä asioita, jotka kestävät vain hetkisen, mutta ihastuttavat, asioita, jotka herättävät hämmästystä, vaikka sitten saman tien unohtuisivatkin.. Elämämme on oltava tulvillaan tällaisia ilotulituksia. Muuten vaivumme levottomuuteen, muutumme hedelmättömiksi.(Jerusalemin valloitus, Raten, 1675)

Olga Tokarczuk: Rumpujen kaupunki. - Särötär, 2023. Alkuteos: Gra na wielu bebenkach, 2001.- Suom. Tapani Kärkkäinen. - Ulkoasu: Sanna Saastamoinen, 330 sivua

 

Ernaux Annie: Vuodet

Olen aloittanut tämän kirjan kerran aiemminkin. Nyt luin sen loppuun asti. Ensimmäisellä lukuyrittämällä Helsingin Sanomien kiittävä arvio ei kantanut muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Nobelin palkinto ja lukupiirin valinta tönäisi koko kirjan mitalta. En oikeastaan vieläkään kokenut kirjaa omakseni. Nuoruuden jälkeen ranskalainen kirjallisuus on osoittautunut minulle vaikeaksi. Lukeminen kuitenkin palkittiin, mutta vasta sitten, kun olin päässyt loppuun asti.

Annie Ernauxin Vuodet on tietyllä tapaa elämäkerta, muttei kuitenkaan ole. Ernaux sijoittaa päähenkilön, itsensä näköisen tytön ja naisen paikkaan ja aikaan, maailmantapahtumiin ja ilmiöihin, jotka ovat vaikuttaneet niin hänen kuin muiden aikalaisten elämään. Hän aloittaa lapsuuden valokuvista, vertaa omaa sukupolveaan vanhempiensa aikaan.

Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin. Sen jälkeen vuodet olivat vuosiluokkia joissa seuraava vuosi asettui edellisen päälle, aika-avaruuksia jotka avautuivat lokakuussa ja sulkeutuivat heinäkuussa.

Varsin pian kirjailija saavuttaa kriittisen sävyn myös oman sukupolvensa kokemuksiin. Hän osoittaa, kuinka herkästi tulkitsemme uutisia ja ympäristöä tiedotuksen ohjailemalla tavalla. Moraalimme ja puolen valintamme ei riipu tosiasioista, vaan valtamedian välittämästä uutiskuvasta. Tässä yhteydessä vaikuttaa mielenkiintoiselta Ernauxin käyttämät pronominit. Hän puhuu välillä meistä ja välillä heistä kerratessaan menneitä tapahtumia.

Vaivaannuimme siitä, että emme olleet tienneet - vaikka  siihen valtio ja lehdet olivat pyrkineetkin - ikäänkuin tietämättömyys ja vaikeneminen olisi ollut peruuttamaton asia. Mutta vaikka kuinka yritimme, emme osanneet rinnastaa de Gaullen lokakuussa määräämää silmitöntä hyökkäystä algerialaisyen kimppuun ja toisaalta poliisin helmikuista Charonnen metroaseman iskua äärioikeistolaista OAS:ää vastustavien mielenosoittjien kimppuun.Metroaseman ristikkoa vasten kuoliaaksi rusentuneet yhdeksän mielenosoittajaa olivat meille aivan eri mittaluokan tapahtuma kuin lukemattomat Seineen hukkuneet. (maahanmuutaajat)

Maailmantapahtumien rinnalla tapahtuu tytön yksilöllinen kehitys. 1960-luvun tytöt ja nuoret odottivat vielä e-pilleriä ihmeenä, joka mahdollisti seksin ilman raskaudenpelkoa. Samalla monet heistä tavoittelivat itsenäisyyttä, omaa elämää ja identiteettiä. Ernaux ei keskity rakastumiseen, perheen perustamiseen tai lasten syntymään. Hän toteaa niiden tapahtuneen ja nuoren polven seuraavan vanhempien sukupolvien jälkiä. 

Emme olleet aikuisia kuitenkaan. Seksuaalielämämme oli luvatonta räpeltämistä, ja sitä varjosti vahinkoraskauden pelko. Seksiä ei kuulunut olla ennen avioliittoa. Pojat yrittivät osoittaa kokeneisuutensa puhumalla rivoja, mutta oikeasti he osasivat vain laueta siihen vartalonkohtaan, jonka tytöt heille tarjosivat.

Kaikki kesät tuntuivat lopulta samanlaisilta, oli yhä raskaampaa huolehtia vain itsestään, "itsensä toteuttaminen" latistui yksinäisyydeksi ja jaaritteluksi aina samoissa kuppiloissa, nuoruudenkokemus venyi epämääräiseksi, synkäksi lorvailuksi. Yhteiskunnassa arvostettiin enemmän pariskuntia kuin yksineläjiä, niinpä me rakastuimme entistä päättäväisemmin, ja kun varmat päivät hetkeksi unohtuivat, huomasimme olevamme naimisissa ja pian jo vanhempia.

Eri ikäkausia omasta tytön ja naisen elämästään kirjailija paluttaa mieleen valokuvista, joita hän kuvaa tarkoin. Uutisointi ja Ranskan presidentit, vaalit ja merkkihenkilöiden kuolemat kerrataan. Saman ajan Suomessa eläneenä tunnistan presidenttejä ja kirjailijoita. Osa jää tunnistamatta, minulle merkityksettömiksi, mikä vaikuttaa lukukokemukseeni. Ranskan opiskelijavallankumouksen vuosi 1968 on kuitenkin vedenjakaja uuden ja vanhan aikakauden välillä. 

Ajatella, puhua, kirjoittaa, tehdä työtä, elää toisin: kaikkea kannatti kokeilla, mitään menetettävää ei ollut.

Maailma oli alkanut vuodesta 1968.

Huolimatta siitä, että maailman tapahtumat näyttävät yksilön elämää merkityksellisimmiltä tai juuri tuon tarkkailijan aseman vuoksi syntyy ilmeisesti ajatus kirjoittaa tämän kirjan kaltainen kirja. Kirjailija sijoittaa omaa elämäänsä siihen aikaan, jossa elää. Tarkkailu kohdistuu myös tekijän omaan ryhmään, "meihin" eikä tämänkään ryhmän ajatusmaailma tai mielipideilmasto vaikuta kestä kriittistä tarkastelua.

Hänelle tuli tuttu tunne, että hän oli kaiken juhlinnan ulkopuolella.

Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa "eräästä naiskohtalosta" vuosilta 1940-1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarian. Siinä aistii ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi "totaaliromaani", jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säkeisiin. Miten hän voi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään?

Meille oli tullut tavaksi surkutella "kommunistisen ikeen alla" kärsiviä, mutta nyt katselimme tuomitsevasti heidän tapaansa käyttää vapauttaan. Olimme pitäneet heistä enemmän silloin, kun he  olivat jonottaneet makkaraa ja kirjoja ja heiltä oli kipeästi puuttunut kaikkea, koska silloin olimme voineet kokea ylemmyyttä ja kiittää onneamme, että kuuluimme "vapaaseen maailmaan".

Hän haluaisi tarinansa langalla kursia kokoon kaikki lukuiset erilliset, ristiriitaiset kuvat itsestään, toisen maailmansodan aikaisesta syntymästä tähän päivään saakka. Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolven liikehdintää. Aloittaessaan hän törmää aina samoihin ongelmiin: miten kuvata historiallista aikaa eli asioiden, ajatusten ja tapojen muutoksia, mutta samalla eritellä naisen yksityisasioita, miten yhdistää toisaalta maailmantapahtumat ja toisaalta historian ulkopuolella tapahtuva minän etsintä, ne virstanpylväät joista hän parikymppisenä kirjoitti runoja kuten Yksinäisyys.  Hänen ensisijainen huolensa on valita"minun" ja "hänen" välillä. Minä-muoto on liian pysyvä, siinä on jotain kutistunutta ja tukahduttavaa, hän-muoto taas on liian tukahduttava, etäinen.

Kirjan tapahtuma-aika ulottuu toisesta maailmansodasta yli vuosituhannen vaihteen. Uuden vuosituhannen ilmiöt kirjailija näkee yhtä kriittisesti kuin ajan, jolloin hän oli itse nuori ja määritteli maailmankuvaansa suhteessa vanhempiensa sukupolveen. Siitäpä huomasin jotain itsekin.

Kaikkialla vilisi käsitteitä kuten 'addiktio', ja "kompleksi" ja "surutyö", niillä kuvattiin elämää ja tuntemuksia. Masennus, alkoholismi, seksuaalinen haluttomuus, anoreksia ja onneton lapsuus, mikään kokemus ei ollut turha.

Halusimme lakkaamatta "tallentaa" nykyisyyttä ottamalla valokuvia ja videoita, jotka olivat saman tien katsottavissa...Tärkeintä oli kuvan ottaminen, se että vangitsi ja monisti elämää, tallensi elämykset, kukkivat kirsikkapuut, Strasbourgin hotellihuoneen, vastasyntyneen vauvan. Että tallensi kaikki paikat, kohtaamiset, tilanteet ja esineet, kokonaisen elämän. Digitaalisen teknologian avulla me ammensimme todellisuuden tyhjiin.

Kuten aluksi sanoin, tämä kirja palkitsee vasta sitten, kun sen on lukenut kokonaan. Vieläkin, hiukan vastahankaisen lukemisen ja oman pohdinnan jälkeen, epäröin ylistää sitä. Silti se antoi paljon oivalluksia, jotka tökkivät omia ajatuksia ja niiden totunnaisia ratoja. Tähän pystyvät vain hyvät kirjat ja kirjailijat.

Kirjasta ei tule muistelmaa sellaisena kuin se yleensä ymmärretään, sellaisena jossa pyritään kertomaan jonkun elämä, selittämään omaa itseä. Hän tutkii itseään vain löytääkseen sieltä koko maailman, tavoittaakseen omien ajatustensa, uskomustensa ja herkkyytensä muutokset ja muutokset ihmisissä ja ilmiöissä, vaikka ne eivät ehkä merkitse mitään niille, jotka eivät ole tunteneet hänen pojantytärtään tai niille,, jotka elävät vuonna 2070. Hän tavoittelee tuntemuksia, jotka ovat jo olemassa mutta joilla ei ole nimeä, niin kuin nyt vaikka tuntemus joka ajaa hänet kirjoittamaan.

Annie Ernaux : Vuodet. - Gummerus, 2021. Ranskankielinen alkuteos Les Annèes, 2008. Suom. Lotta Toivanen. 215 sivua

Peter Handke:Intohimoisesta sienestäjästä

Peter Handke
Intohimoisesta sienestäjästä - Kertomus sinänsä
LURRA Editions 2019
Saksankielinen alkuteos: Versuch über den Pilznarren 2013
Suom. Arja Rinnekangas
178 sivua

Nyt on luettu nobelistin kirja. Aiheen perusteella valitsin, sillä olenpa yrittänyt muistaakseni 1980-luvulla lukea Peter Handken kirjaa Toiston pysyvyys siinä mainittavasti edistymättä. Tämän kirjan luin.

"Handken kirjallinen ilmaisu rakentuu epäjuonelliselle kerronnalle, jossa keskeisintä on kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta. Näin kirjailija on astunut kauas valtavirrasta  - piiriin, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa." Näin kuvaa kustantaja kirjailijaa kirjan etuliepeessä. Samainen kustantaja on julkaissut ainakin viisi edellistä suomeksi käännettyä Handken teosta. Toiston pysyvyyden kustantaja oli Otava.

Oikeastaan alaotsikko kertoo pienestä kirjasta paljon - sekä sisällöstä että kerrontatavasta. Päähenkilö on kirjoittajan ystävä lapsuudesta aikuisikään asti. Jo nuorena päähenkilö osoittaa taipumusta keräilyyn. Hän kerää tuolloin vain kanttarelleja, joiden vaihtoarvonkin huomaa vähitellen. Tuolloin vaatimattomista oloista lähtöisin oleva lapsi haluaa kerätä myös rahaa. Kuitenkin kanttarellien kasvupaikat metsässä, tuulen suhina puiden oksistossa ja kostea, vihreä sammal viehättävät poikaa myös. Hänen kasvuympäristössään on sieniä niin paljon, että kyläläiset eivät lähde metsään etsimään sieniä, vaan lähtevät hakemaan niitä eli sieniä löytyy varmasti. Poika ei ystävysty muiden sienestäjien kanssa vaan pysyttelee omissa oloissaan. Jos toinen sienestäjä tulee häntä vastaan, ei hän katso tätä silmiin vaan ensiksi tarkastaa toisen saaliin. Tämä saa hänet vaikuttamaan itsevarman poissaolevalta, mistä on hyötyä hänen tulevassa ammatissaan asianajajana. Tällöin hän erikoistuu puolustamaan Kansainvälisesessä tuomioistuimessa sotasyyllisiksi syytettyjä.

Sienestys jää useiksi vuosiksi, koska sienimaailma näyttää huonompia puolia: homesienet viihtyvät asunnossa ja nuijamaiset pahanhajuiset sienet puutarhassa. Jossain vaiheessa päähenkilö kohtaa elämänsä naisen ja alusta asti on selvää, että he perustavat perheen ja saavat lapsen.

Siihen saakka hän ei ollut erityisemmin katsellut maahan läpikulkumatkoillaan näiden lehtimetsien halki. Ylipäätään hän ei enää tehnyt niin enää missään, samoin kuin ei enää juuri katsonut taivaallekaan - lukuun ottamatta sitä yhtä kertaa, jolloin hänen ammattinsa oli jälleen vienyt hänet erääseen kansalaissotaa käyvään maahan, ja siellä hän oli katsellut ylös, mutta vain kirkkaina tähtisinä öinä, kun pommit putosivat tarkasti kohteisiinsa. Ammatti tai ei: hänen katseensa liikkui hänen maailmanmiesaikanaan päättäväisesti suoraan eteenpäin, kulloinkin silmien korkeudella. s. 54

Ennen lapsen syntymää tuleva isä menee metsään polulle, jonka nimeää ennen syntymää -poluksi. Hän löytää metsästä ensimmäisen herkkutattinsa, jota nimittää jalkaväkijoukkojen kuninkaaksi ja sen myötä sienihulluus iskee pahemmin kuin koskaan.

Mutta usko minua, tämän ensimmäisen herkkutattini edessä, takanani enemmän kuin puolet elämää, sydämeni löi entistä lujempaa, niin lujaa, usko tai älä, ettei koskaan aiemmin. s. 58  

Tämä hulluus vie mennessään ja tekee tuhoa ja mies katoaa kokonaan. Sitä ennen hänen vaimonsa ja lapsensa ovat jättäneet hänet.

Sienistä hullaantunut ei näyttänyt aluksi lainkaan huomaavan vaimonsa pakoa ja yhtä vähän hänelle toisella tapaa rakkaan lapsensa poissaoloa. Heti paon jälkeisenä päivänä hän hyödynsi vapaaksi jääneen aamutunnin ennen lentoaan, jonka määränpää olisi eräs vangittu eräässä kaukaisena sijaitsevassa maassa, ja pistäytyi nopeasti metsässä, vaikkakin se tie, jonka hän sillä kertaa valitsi, sai, tosin vasta paljon myöhemmin, nimen "poissaolontie". s.128

Minulla oli hyvin negatiivinen ennakkoasenne kirjaan tarttuessani. Aluksi löysin vain vahvistusta oletuksilleni: pitkiä, koukeroisia virkkeitä, virheitä taivutusmuodoissa tai viittausuhteissa (suomennoksessako vain?). Minua kammotti myös päähenkilön työura, johon usein viitattiin. Puhuttiinhan Nobel-palkinnon julkistamisen yhteydessä Handken itsensä asettuneen sotarikollisten puoltajaksi

. Loppua kohti kirja kiskoi vastahakoistakin lukijaa mukaansa. Silti olin tyytyväinen pieneen sivumäärään. Tämä ei minua vakuuttanut, mutta lukujäljen jätti kuitenkin.