sunnuntai 4. heinäkuuta 2021

Ditlevsen Tove : Lapsuus


 

Tiedän, että jokaisella ihmisellä on oma totuutensa, niin kuin jokaisella lapsella on oma lapsuutensa. s.24

Kun Suvi Ahola mainitsi Helsingin Sanomissa keväällä 2021 Tove Ditlevsenin Kööpenhamina-trilogian, olin varma, että olen sen lukenut. Enpä ollut, sillä luen suomeksi, käännettyä tai alunperin kirjoitettua. Nyt vasta ensimmäinen osa 1960-luvulla ilmestyneestä kirjasta on käännetty. Oli jo aikakin.

Antti Majander (niinikään Helsingin Sanomissa 3.7.2021) ylisti Ditlevsenin ilmaisua karunkauniiksi ja sellaisena se minuun vetoaa. 1918 Kööpenhaminan työläiskaupunginosassa kaksiossa syntynyt, nopeasti pituutta kasvanut tyttö yrittää käsittää läheisiään ja maailmaa niiden vihjeiden perusteella, joita näkee ja kuulee. Hän oivaltaa, että isä lukee kirjoja ja se on äidin mielestä väärin kuten senkin, että oikea isä oli juoppo, muttei sentään sosialisti. Äiti on taas nuori ja pelokas, laulaa surullisia lauluja ja kasvattaa tytärtään toisin kuin tämän isoveljeä. Erityisen kauheaa olisi, jos tytär tulisi maha pystyssä kotiin kuten naapurin Gerda - ja vielä ilman miestä. 

Ihmiselämän nurja puoli ammottaa entistä avoimempana minua vasten, ja sitä on entistä vaikeampi kattaa niillä kirjoittamattomilla, vapisevilla sanoilla, joita sydämeni aina kuiskaa. s.59

Epävarman äidin epävarma tytär etsii tukea ystäviltä ja muilta sukulaisilta, mutta parhaimman tuen hän löytää runoista, joita kirjoittaa tarkoin piilottelemaansa kirjaan. Isoveli löytää sen ja nauraa runoille, mutta myöhemmin paljastaa niistä pitäneensä.

 Tulen iloiseksi hänen kehuistaan, eikä minua haittaa yhtään, vaikka runot olisivatkin valetta. Minä tiedän että välillä on valehdeltava, jotta totuus tulisi ilmi. s.83

Mieleen tulee hakematta kuvaus köyhästä lapsuudesta Napolissa Elena Ferranten kertomana. Jotain samaa kirjoissa mielestäni on, vaikka Ditlevsen kertoo vähemmillä sanoilla ja suoremmin. Ehkäpä pidän hänen kerrontatavastaan enemmän.

Kun lapsuuden loppu häämöttää, alkaa tarkoin rajattu, tuttu todellisuus näyttäytyä parempana kuin tulevaisuus.

Kun ajattelen tulevaisuutta, se on kuin minut ympäröivä korkea muuri, ja siksi haluaisin niin mielelläni venyttää lapsuutta pidemmälle. s. 108

 Lukijana jään kuitenkin innolla odottamaan trilogian seuraavaa osaa.

Tove Ditlevsen: Lapsuus. S&S, 2021. - Tanskankielelinen alkuteos Barndom 1967. Suom. Katriina Huttunen. Kansi Elina Warsta. 142 sivua.

Kanto Anneli: Rottien pyhimys


Mestari Rutger sanoi, että oikein viisas ihminen pysyy sisältään lapsena se on arvokas ominaisuus ja kaikki keksiminen lähtee siitä että kehtaa olla lapsellinen. s. 276

En ole ollenkaan historiallisten romaanien lukija, joten hyvin epäröiden tartuin tähän paljon kehuttuun kirjaan. Turhaan epäröin, sillä jo alkusivuilla tarina vei mukanaan. Kirja on helppo lukea ja helppo jättää hetkeksi kesken, jos malttaa. Luvut ovat lyhyitä ja ne on otsikoitu nuorten kirjoista tuttuun tapaan oikeilla nimillä tai tapahtumakuvauksella eikä vain numeroilla.

Tapahtumapaikkana on Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jonka seiniä koristelee kaksi kirkkomaalaria, Andreas ja Martinus sekä apupoika Vilppu 1500-luvulla. Rehvasteleva apupoika putoaa tikkailta ja hänen kätensä katkeaa. Maalausten aikataulu on kuitenkin kireä ja apua on saatava pikaisesti. Muuten kirkkoväärti Klemetti ja kirkkoherra Petrus Herckepaeus alias Mulli-Pekka pettävät lupauksensa niin tuomiokapitulille kuin seurakunnalle ja käyvät viimekädessä maalareiden kimppuun.

Avuksi maalareille saadaan syrjäläinen, tiilimestari Rutgerin kasvattama Pelliina, aviottoman ja viraskielisen äidin orvoksi jättämä tyttö, joka on osoittanut taitonsa kulhojen tekijänä. Nainen miesten joukossa herättää kummastusta ja pahaa verta, vaikka tyttö suojautuukin mestari Rutgerin vanhojen pierujen hajuisiin housuihin korkeuksiin kiivetessään. Kauan ei kuitenkaan kestä ennen kuin Martinus antaa himolleen periksi.

Samaan aikaan kryppyperse naara nauroi helakasti mestari Martinuksen kanssa ja maalasi pylväille   pitelijät oman tahtonsa mukaan, niin ettei mestari Andreaskaan mitään huomannut eivätkä kirkkoisäntä tai kirkkoherra nähneet maalauksissa virhettä tai huonoutta....

Vilppu oli katkera. Hän vihasi ja kadehti Pelliinaa. Tyttö oli ottanut sen, mikä kuului Vilppu Niilonpojalle, oppia saaneelle vantille ja konventin maallikkoveljelle. Vitunkantajalle oli maksettu palkkaakin yhtä paljon kuin hänelle. -s.252

Kirkon maalaukset esiintyvät kannessa ja kirjan kuvauksessa tarkkoina työsuunnitelmina ja toteutuksina, joiden takana kuvien tekijät ajattelevat, elävät ja puuhaavat omiaan. Anneli Kanto on löytänyt kerrontatavan ja kielen, joka paljastaa kuvattavia juuri sopivasti, niin hyvässä kuin pahassa.

Hän sanoi, että valmiissa kuvassa voi olla merkitys, joka on toinen kuin mitä maalari on tarkoittanut ja että katsojistakin toinen näkee eri merkityksen kuin toinen. s.372

 Etenkin kirkkoherran, kylästä lähtöisin olevan Mulli-Pekan yritykset näyttäytyä ylhäisenä ja vaikutusvaltaisena oppineena, jolla on kirkkoväärtin osaamisen  ylittävää käskyvaltaa, tuovat raadollisen hupaisan lisän tarinaan.

Hurttalan asukkaat odottivat uutisia (kaniikin tarkastuksesta) vahingoniloisina. Kun synti saa palkkansa, kristityn mieli riemuitsee. s.187

Oma tarinansa on vielä rotilta ja hiiriltä varjeleva pyhimys Kakukylla, josta kirja on saanut nimensä. Merkitys paljastuu vasta kirjan loppupuolella, joten en minäkään aio sitä kummemmin avata. Ehdottomasti kirja oli kaiken kehumisen arvoinen ja sopivaa luettavaa niin kesällä kuin talvella. Kaiken lisäksi se lisää intoa päästä katsomaan Hattulan kirkon maalauksia. Moni taho vielä kiittää kirjailijaa kirjasta. Ehkäpä tästäkin vielä tehdään näytelmä, kuten aiemmista Kannon kirjoista.

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. - Gummerus 2021. 405 sivua. Kannen kuvat Hattulan kirkon maalauksia, kuvat Antti Kanto