Smirnoff Karin: Sitten menin kotiin

 

Miten ihmeessä Karin Smirnoff tämän tekee? Tapahtumat ja niiden herättämät tunteet ovat kauheita, mutta kirjaa joka niistä kertoo lukee mielellään. Eikä malttaisi kesken jättää hetkeksikään. Kirjaa on kuvattu rujonkauniiksi. Lukiessa hengästyy ja  pala on koko ajan nousemassa palleasta kurkkuun. 

Jana Kippo jättää joksikin aikaa työnsä Pohjois-Ruotsissa lähihoitajana ja lähtee Tukholmaan. Hänen sijaiskodissa kasvanut tyttärensä Diana on järjestänyt hänelle ja hänen savesta muotoilluille juoppoukoilleen näyttelypaikan.

Näyttelysopimukseen kuului että jokainen piti esitelmän omasta taiteestaan. Luin ohjelmaa. Janakippo syntynyt kahdeksankymmentä.Asuinpaikka smålager. Suorittanut taiteen alan tutkinnon kaksituhattaviisi. Materiaalina useimmiten savi. Osallistunut oppilasnäyttelyihin vuosina nollayksi ja nollaviisi.

 Jana on menettänyt veljensä, jota on yrittänyt auttaa niin alkoholin kuin uskonnon pauloista irti.  Tästä on kerrottu trilogian kahdessa ensimmäisessä  osassa:  Lähdin veljen luo ja Viedään äiti pohjoiseen . Uskonyhteisö vaatii omaansa takaisin, vaikka sitten ruumiina, mikä ei Janaa miellytä. 

Siunaustilaisuus kortissa luki kaunokirjaimin. Sekä brorin nimi päivämäärä ja muutaman virren numero.

Ei bror et voi. Sinun kuuluu olla täällä. Haista pahalta ja sanoa harkitsemattomia asioita. Et jumalauta ole mikään virsi kolmesataakolmekymmentäkahdekasan.

Kuolema vaikutti ihmisiin niin. Se unohdettiin nopeasti ja korvattiin jollakin iloisella.. Ja suru ja ilo nivoutuivat yhteen sopivaksi mukavuudentunteeksi.

Kirjoitin veljelle että näin laivojen ja pilvien lipuvan ohi. Kirjoitin veljelle koska hän oli lakannut vastaamasta.

Janan miesasiat ovat tässäkin kirjassa aika tavalla sotkussa. Suhteet Dianan isään ja entiseen Suomen puolella olevaan kumppaniin rakoilevat, vaikka läheisyys ja seksi tuntuvat edelleen hyvältä. Tytär syyttää kylmyydestä ja itsekkyydestä

Tajuatko miten helvetin kyllästynyt olen käytökseesi. Olen yrittänyt. Tosissani. Tiedän ettei suhteen luominen aikuiseen lapseen ole yksinkertaista. Mutta miltä luulet että minusta tuntuu. Löysin biologisen äitini joka osoittautui kovemmaksi kuin peruskallio. Kylmemmäksi kuin helmikuu ja niin saatanan itsekeskeiseksi ettei sen surkastuneeseen sydämeen mahdu ketään muuta ihmistä.

Jos alat miettiä miltä sinusta tuntuu muori sanoi. Silloin tuska muuttuu vain entistä pahemmaksi.

Jana Kippo ei välttele vaikeuksia. Välillä tuntuu, että hän suorastaan etsii niitä. Tavattuaan näyttelyssään Nikin, jonka isä on omalle saarelleen eristäytynyt kuvanveistäjä Mikkel Madsen, raivokohtauksia saava taiteilija, päättää Jana lähteä juuri tämän miehen oppiin kaikkien ihmisten varoittelusta huolimatta. Tässä opissa hän tunnistaa miehessä kuten ehkä muissakin elämänsä miehissä isänsä, veljen tappaman taaton. Jana Kippo oppii jotain itsestään ja taiteesta.

Taatto ei ollut umpikuollut. Hän oli noussut haudastaan eri hahmossa. Tällä kertaa stevenkinginä. Östermalmilaisena pörssimeklarina joka luki amerikanpsykoa niin kuin muut lukivat raamattua.

Ymmärrätkö nyt mikkel kysyi. Jälkeenpäin. Siinä tunteessa joka otti vallan kun millään ei ollut väliä. Ymmärrätkö nyt miten todellinen taide syntyy. Kyse ei ole jäljitelmistä. Tai kyvystä kuvailla jotain mahdollisimman tarkasti. Vaan ainoastaan tunteista. Kipupisteistä. Siitä että saan omat tunteeni tuntumaan myös muissa. Taideteos on silta. Ei päämäärä.

Näiden oivallusten lisäksi Jana Kippo lopulta ymmärtää oman paikkansa ja kotiseutunsa merkityksen.

Punaisia taloja joissa oli valkoiset nurkat. Potkukelkalla lykkivä nainen. Korkeita kallionharjanteita ja kylmiä vesistöjä. Varjoisilta rinteiltä lumet sulivat vasta toukokuussa. Tulisin aina kaipaamaan pohjoiseen. Missä ikinä yrittäisinkään asua. Kartta oli pinttynyt sisälleni. Polut pellot rämeet. Horsmat suopursut hillat mesimarjat. Hirvet ja porot. Karhut ilvekset ahmat ja sudet. Meri joki järvi lampi. Tarinat entisajoista. Joita toisteltiin nuotiolla ja metsästysmajoilla. Ne olivat myös minun tarinoitani. Samoin kuin kieli hiljaisuus ja kaiho. Yksinäiset miehet hoitamattomissa kodeissaan. Sitkeät naiset pientiloilla. Ne jotka huolehtivat kaikesta sillä aikaa kun miehet olivat töissä. Mutta eivät saaneet kruunuakaan eläkettä.

Karin Smirnoff: Sitten menin kotiin. - Tammi, 2022. Ruotsinkielinen alkuteos: Sen for jag hem, 2020. Suom. Outi Menna. 320 sivua

Riel Ane: Tiima

 

Tässä kirjassa kerrotaan tarinaa Almasta, joka asuu yksin mökissään tapaamatta juuri ketään. Alma on vanha ja kuuro. Muistikaan ei enää oikein toimi. Kulkeminen on hankalaa, eikä Alma ole aikoihin poistunut kodistaan. Ihmiset pelottavat, mutta ison kaappikellon, jota kutsutaan vaimoksi, hän muistaa vetää joka ilta.

Kaikki päivät olivat hänelle samanlaisia. Ja hänen ajatuksistaan oli tullut yhtä hitaita kuin hänen liikkeistäänkin.

Ehkä oli hyvä, että hän ei nähnyt lähettiä, postinkantajaa eikä kaupan lähettiä. Silloin ei ollut myöskään vaaraa, että he näkisivät hänet. Hän ei halunnut puhua heidän kanssaan. Hän ei halunnut päästää ketään sisään. Hänen oli pakko tunnustaa, että hän pelkäsi heitä. Pelkäsi muita ihmisiä.

Kaappikelloja on ollut useampia: mies ja neitikin vielä. Almalla on hajanaisia muistoja menneestä: aviopuoliso Otosta, tyttärestä, miehen kellosepänliikkeestä. Hyvistä ajoista, jotka ovat kääntyneet huonommiksi.

Alma totesi, että kaikki, mitä Otto oli koskettanut, oli ajan myötä kulunut. Työkalut. Keppi. Alma.

Kun ihminen tuli vanhaksi, kaikki hänessä alkoi painua maata kohti. Näkö, luut, liha. Ja jonakin päivänä ihminen joutui itsekin maahan, mullan alle, hän ajatteli joskus. Loppuun käytettynä. Ei edes uusiokäyttöön kelvannut

Enää asiat eivät olleetkaan yhteydessä muistoihin. Ne olivat hyvin usein kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia.

Eräänä päivänä Alma näkee mökkinsä ikkunasta pienen pojan, joka taluttaa koiraa. Pari kulkee samaa reittiä useampana päivänä. Vaikka poika vaikuttaa ensin säikähtävän ikkunasta katsovaa vanhaa naista, Alma onnistuu viimein houkuttelemaan koiran sisään. Siitä alkaa vanhuksen ja lapsen ystävyys, sillä Almallakin on ollut koira, Täplä. Vähitellen Alman muistoista nousee asioita, joita hän ei haluaisi muistaa ja jotka vaativat toimenpiteitä.

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Pimeys oli merkillinen ilmiö, yhtä aikaa turvaton ja turvallinen.

Täplä oli hänen eikä Otolla ollut siihen mitään sanomista. Siinä kohtaa Alma oli tinkimätön. Oli tuntunut hyvältä olla tinkimätön.

Olen aina pitänyt arvossa sellaisia tekstejä, jotka antavat äänen äänettömille, vaikka sitten mielikuvituksen kautta. Erityisesti muistisairaan kokemusmaailma on mielestäni kaivannut kuvaamista, koska muutos itsenäisestä toimijasta autettavaksi kokijan näkökulmasta kerrottuna on nähdäkseni terveellinen muistutus jokaiselle, joka vielä muistaa ja lukee. Anu Riel tekee tämän oivallisesti. Vaikka Alman päivien, hitaan liikkumisen, mökin huoneiden ja kalustuksen kuvaamisen voisi kuvitella pitkästyttävän, se ei sitä tee. Sekä yhteyden rakentaminen pihatielle ilmestyneeseen lapseen että unohduksiin painetut ikävät muistot luovat kerrontaan sellaista jännitettä, jonka houkuttamana lukija etenee pinnistelemättä sivulta toiselle. Kerronnassa on kirkkautta ja lämpöä, joka saa lukijan asettumaan Alman asemaan. Vähäisissä tapahtumissa on väriä kuin Alman tekemässä tilkkutäkissä, jota aviopuolisokin ihasteli. Anu Rieliltä on aiemmin suomennettu palkittu jännityskirja Pihka, joten juonenkuljetuksen hän osaa.

Tämä on kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea! 

Ane Riel: Tiima. Aula & Co 2022, Tanskankielinen alkuteos Urvärk, 2021. Suom. Katriina Huttunen. Kansi: Tuomo Parikka. 214 sivua

Maijala Minna: Pirkko Lahti - Kuuntelija

"Inhoan elämäkerrallisia paljastuskirjoja, ja siksi ajatus omasta elämäkerrasta oli pitkään vieras"

Minäkään en ole elämäkertojen lukija, mutta Pirkko Lahdesta kertovan elämäkerran halusin lukea ja vartavasten tilasin sen kirjastosta. Jonoa oli, joten muutkin olivat henkilöstä kiinnostuneita. Eikä ihme, sillä onhan Lahti ollut vuosikymmeniä mediassa esillä - Rouva Mielenterveydeksikin nimettynä. Minun kiinnostukseni herätti kirjan julkistamisen yhteydessä se, mitä Lahti sanoi  surusta: Ei kaikkeen suruun tarvita terapiaa, vaan sille on annettava aikaa. Muistamani mukaan Lahti jatkoi mainitsemalla surun kuuluvan elämään. Mielestäni tämä kertoo Pirkko Lahden maanläheisestä tavasta nähdä elämää ja pitää koulutuksensa rinnalla arkijärki mukana.

Tämä kirja kertoo niin ikään tuosta suhtautumistavasta - työsaavutusten ja elämänvaiheiden lisäksi. Lahti sai kodistaan sosiaalidemokraattisen perinnön, joka on kantanut vanhuuspäiviin asti ja vienyt välillä eu-parlamentti- ja eduskuntaehdokkaaksikin. Poliitikkona hän ei pysty itseään näkemään, sillä ymmärtää mielestään liikaa vastakkaisia näkemyksiä. Ahkeruus ja loppuuntekemisen vaade tulivat myös jo kotoa.

 "Äiti ei tykännyt 'toi pitäis tehdä' -ajattelusta.Piti tehdä heti, mieluiten eilen."... Äiti opetti, että aina pystyi oppimaan uutta. Epäonnistuakin sai, mutta piti ponnistella. "Ahkera pitää olla, kaikkea pitää yrittää ja valittaa ei saa"

Valittamista olisi kotioloista riittänyt äidin toisen avioliiton jälkeen isäpuolen mielenterveysongelmista ja väkivaltaisuudesta. Omaa isäänsä Lahti ei osannut kaivata, sillä hänellä ei ole muistikuvia sodassa kaatuneesta miehestä.

Olen poiminut kirjasta itseäni puhuttelevia lausahduksia, jotka osaltaan kertovat Pirkko Lahden asenteesta Mielenterveysseuran toiminnanjohtajana ja valistajana, joka halusi tehdä mielenterveysasioita tavalliselle, ei-koulutetulle ihmiselle ymmärrettäväksi.

Rantaselta (edeltäjältään Mielenterveysseurassa) Pirkko Lahti oppi, kuinka tärkeää oli luopua asiantuntijoille tyypillisestä jargonista ja pyrkiä puhumaan kaikille ymmärrettävällä tavalla.

 Kirjassa käydään läpi Lahden työuran vaiheet, mutta juuri näissä oivalluksissa on mielestäni sanoma, joka Lahden työstä on jäänyt näkyväksi perinnöksi. Onhan hänellä toki omiakin julkaisuja lähes tusinan verran, mutta yhteistyö Minna Maijalan kanssa on kiteyttänyt sanottavaa.Näissä lukijalle tiivistetyissä viesteissä on lämmintä oivallusta ja  sellaista ymmärrystä, joka hyväksyy ihmisen riippumatta hänen saavutuksitaan tai asemastaan yhteiskunnassa.

"Jokaisen perheessä tulisi olla yksi mielenterveyspotilas, yksi alkoholisti, yksi työtön, yksi vanhus ja yksi vammainen, koska verbaalilla ja kognitiivisella tasolla kaikki tietävät, kuinka näistä asioista tulee puhua, mutta vasta tunnetasolla selviää, kuinka ihminen oikeasti suhtautuu näihin."

Pirkko Lahden mielestä 'syrjäytynyt' on leimaava nimitys ja syyllistää ihmistä hänen omasta osattomuudestaan. Se on totaalimuotoinen ja ikäänkuin oikeuttaa ihmisen sivuuttamisen.

"Yhteiskuntaamme luonnehtivat nykyään eriytyminen, erikoistuminen ja lohkoutuminen. Jokainen haluaa olla erikoisasiantuntija. Siksi terveyskeskukseiin on vaikea saada yleislääkäriä", Pirkko Lahti pohtii. " Seuraamme tässä Amerikan mallia. Siellä on oikean ja vasemman silmän lääkäreitä, vaikka molempien silmien yhteistyö on a ja o."

Jäätyään eläkkeelle viisitoista vuotta sitten Pirkko Lahti jatkoi aktiivista elämää ja piti mm. edelleen luentoja. Rinnalle tuli myös vapaaehtoista auttamista ja kuuden hengen ystäväporukkaan hän pitää edelleen päivittäin yhteyttä, vaikkapa tarkistamalla puhelinsoitolla läheisen tilanteen. Aviopuolisonsa hän on menettänyt ensin alzheimerin taudille ja sitten kokonaan raskaan kymmenen vuotta kestäneen omaishoitovaiheen jälkeen.  Tämänkin  Pirkko Lahti osaa kääntää sanoiksi ja toimii yhä kokemusasiantuntijana myös muille itse vanhetessaan.

"Aktiivinen vanheneminen on luopumista, oma-aloitteista pois antamista, kuten eläkkeelle jääminen. Passiivinen vanheneminen on sitä, että asioita alkaa jäädä elämästä pois, ei vain jaksa enää."

"Kuolemassa on neljä vaihetta. Ensin ihminen luopuu yhteiskunnasta, sitten sosiaalisista suhteista. Kolmannessa vaiheessa ihminen ei enää välitä itsestään, aistien toiminta heikkenee ja ihminen ei enää tartu impulsseihin. Varsinainen kliininen kuolema, sydämen pysähtyminen ja ruumiista irti päästäminen, on vasta neljäs ja viimeinen vaihe"

Vaikka kirjan alaotsikko, kuuntelija pitää varmasti paikkansa, on tämän kirjan suurin anti ehdottomasti kuuntelemisen tuloksena syntyneet ajatukset. Olen valtavan kiitollinen niistä, tästä kirjasta ja siitä uteliaasta ja henkisesti anteliaasta elämästä, jota  Pirkko Lahti on elänyt.

Minna Maijala: Pirkko Lahti -Kuuntelija.- Otava, 2022. - 187 sivua

Turunen Eeva: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen

Sattumalta tartuin tähän kirjaan. En tuntenut kirjailijaa. Nyt tiedän hänen julkaiseen jo ennen tätä kirjaa novellikokoelman Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa.  Se voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon. Tämä kirja puolestaan on nyt Finlandia-palkintoehdokkaana. Turusen näytelmä Muutama sana Ullasta on taas ollut Lea-palkintoehdokkaana. Varsin lupaava ura siis vuonna 1983 syntyneellä kirjailijalla. Eikä ole kirjailijan ura ainoa, sillä Eeva Turunen on myös arkkitehti.

Tätä kaikkea tietämättä/muistamatta avasin kirjan ja ajattelin ensimmäiseksi:voieijei! Fontti oli  pientä ja joku muu kuin tavallisin, mukana oli luetteloita, suunnitelmia, jopa piirroksia. Pääosa tekstistä soljui kuitenkin vuoropuheluna ukin ja minän tai puolison ja minän välillä. Varsin pian tajusin, että se, mitä tekstissä ensi näkemällä säikähdin, olikin sen vahvuus. Monta sataa sivua taittui väljällä ladonnalla ja taitolla hetkessä. Tai no, tarvittiin siihen toki luettavaa tekstiäkin - ja taitava kirjoittaja. Teksti on oivaltava, itseironinen (kertojaminää kohtaan) ja hauska.  Eeva Turunen osaa viedä tarinaa eteenpäin ja paljastaa kuvattavistaan enemmän kuin kukaan lukija toivoisi itsestään paljastettavan.

Minä-kertoja ja hänen ukkinsa ovat arkkitehtejä molemmat. Ukilla on pitkä ja palkittu ura jo takanapäin, mutta hän on ilmiselvästi innostunut päästessään jakamaan tietämystään nuoremman polven ammattilaiselle. Ukki on kerronnan aikana sairaalassa, lähellä kuolemaa ja minä-kertoja käy häntä katsomassa. Sitten ukki on kuollut ja kertoja käy yksityiskohtaista viestittelyä uurnaa työstävän puusepän kanssa. Ukkihan on itsekin tarkoin valmistautunut kuolemaansa ja murehtinut hautaan mahtumistaan (unohtaen tuhkauksen).

mummisi kuoltua ostin kirjaimet ja numerot tietystikin hänelle ja samassa yhteydessä myöskin itselleni, siis nimen kirjaimet

numeroiden tulee edustaa samaa kirjasintyyppiä nimen kirjainten kanssa, ja ulkoneman, toisin sanoen syvyyssuuntaisen mitan, tulee olla ehdottomasti sama

Kertojalle ukki on hyvin tärkeä ihminen, vaikka kaikkea omasta elämästään hän ei voi ukille paljastaa. Myös keskustelut ukin kanssa ovat sanakäänteitä myöten korrekteja ja sivistyneitä. Ukki antaa ohjeita ja kertoo näkemyksistään ihmisistä ja maailmasta, eikä nuorempi kollega saa sanottua omia mielipiteitään. Vaikka hän rakastaa ukkia ja haluaa täyttää tämän toiveet, ei ukin arvomaailmaan tunnu mahtuvan muita kuin hänen kanssaan samanmielisiä.

jos joku lähtee aamutuimaan vaikkapa noutamaan postia laatikosta, hän ei varmaankaan halua ryhtyä rupattelemaan pihalla naapureille, mutta silti tahtoo olla niin, että moni poliitikko tarrautuu yhteisöllisyyteen ja toistelee tuota taikasanaa kuin riivattu

suunnitelmani, se on tämä: opin sanomaan kepeästi, että Hei ukki, äänestinpä tuossa eri laidan puoluetta kuin sinä, tai opin sanomaan, että Minä en aio perustaa omaa toimistoa, ja täytyykin tästä lähteä äänestämään kokonaan eri laidan puoluetta, ja varsinkin opin sanomaan Täytyykin tästä lähteä yhdessä naisystäväni kanssa äänestämään eri puoluetta, tykkänään vailla oma toimisto -aikeita.

Kertojan elämä naisystävän kanssa ei suju kompastelematta, vaan moni asia toisessa ärsyttää. Ukin kuolema tuo suhteeseen lisää säröjä, sillä kertojaminä vaalii ukin muistoa ja tuoleja ja suolasirotinta, kun taas puoliso ei ole ukkia tavannutkaan koskaan ja surunilmaukset alkavat tuntua oudoilta ja vähintäänkin häiritseviltä.

älkää nousko satulavyötuolille seisomaan, sillä jalat saattavat sen läpäistä

älkää menkö siihen samettituoliin

sininen samettituoli on mitä ihanin, mutta älkää menkö siihen

olkaa paikoillanne, jos vain voitte 

Työssään nuori arkkitehti on äärimmäisen huolellinen, jopa pikkutarkka, muttei rohkene sanoa asioita suoraan, vaan kiertelee monen korulauseen kautta ja samalla vesittää viestinsä. Niinpä työ alkaa maistua huonosti ja kertoja haaveilee vapaammasta elämästä, jonka kirjailijaksi ryhtyminen saattaisi avata.

jos vain kuulenkin sanan arkkitehtuurikilpailu, menen heti muihin maailmoihin

nautin kilpailuttoman elämän rauhasta kotonani, huonekasveja hoivaten

rauha, jonka sisimmässäni vallitsee, on sitä luokkaa, ettei moni pääse moista milloinkaan kokemaan

suunnitelmani on varsinkin semmoinen, että kirjoitan kirjan

sitä ei saa sanoa kellekään

ei kun minähän sanon sen aina kaikille

suunnitelmani on opetella olemaan sanomatta kaikkea aina kaikille

suunnitelmani on oppia sanomaan Tänään ei käy riento, sillä asetan etusijalle koti-illan puolisoni seurassa

Loppujen lopuksi ilmeisesti edellisen kirjan neiti U pääsee sanomaan sanansa tähänkin teokseen mm. tulevaisuuden haavekuvana vanhainkodista

hoivakodissa ei joulupäivänä ole mitään ankeaa joulupäiväluuhaamista tai kaitaliinojen hivelemistä päiväsalissa vaan on U:n punkyhtyeen konsertti

Kaikki nämä tärkeät asiat kulkevat kerronnassa ja päähenkilön elämässä rinnakkain.Ukin tapaaminen,

(pitäisikö minun ostaa ukille pihvi, toteuttaa armollisesti kokolihahaaveet?)

 aika puolison kanssa, viestittely uurnasta ja leikkuulaudasta, työsuunnitelmat ja suunnitelmat, jotka tähtäävät itsekasvatukseen ja/tai parempaan elämään. Vakavasta pohjavirityksestä huolimatta kirja on suunnattoman hauska. Turunen paljastaa nuoren päähenkilön avuttomuuden, kirkassilmäisen tulevaisuudenuskon ja naiiviuden. 

Kannatti lukea. Ehdottomasti!

laadin itselleni monimutkaisen kaavakkeen, jolla minun on aina anottava itseltäni lupaa uuden asian ostamiseen, ja useimmiten lupa evätään, sillä perustelut ja liitteet ovat puutteellisia

Eeva Turunen: Sivistynyt ja miellyttävä ihminen- romaani mikäs muu.- Siltala, 2022. Päällys Jussi Karjalainen. -439 sivua

Ernaux Annie: Vuodet

Olen aloittanut tämän kirjan kerran aiemminkin. Nyt luin sen loppuun asti. Ensimmäisellä lukuyrittämällä Helsingin Sanomien kiittävä arvio ei kantanut muutamaa kymmentä sivua pidemmälle. Nobelin palkinto ja lukupiirin valinta tönäisi koko kirjan mitalta. En oikeastaan vieläkään kokenut kirjaa omakseni. Nuoruuden jälkeen ranskalainen kirjallisuus on osoittautunut minulle vaikeaksi. Lukeminen kuitenkin palkittiin, mutta vasta sitten, kun olin päässyt loppuun asti.

Annie Ernauxin Vuodet on tietyllä tapaa elämäkerta, muttei kuitenkaan ole. Ernaux sijoittaa päähenkilön, itsensä näköisen tytön ja naisen paikkaan ja aikaan, maailmantapahtumiin ja ilmiöihin, jotka ovat vaikuttaneet niin hänen kuin muiden aikalaisten elämään. Hän aloittaa lapsuuden valokuvista, vertaa omaa sukupolveaan vanhempiensa aikaan.

Koulun lukujärjestys syrjäytti kylvökalenterin. Sen jälkeen vuodet olivat vuosiluokkia joissa seuraava vuosi asettui edellisen päälle, aika-avaruuksia jotka avautuivat lokakuussa ja sulkeutuivat heinäkuussa.

Varsin pian kirjailija saavuttaa kriittisen sävyn myös oman sukupolvensa kokemuksiin. Hän osoittaa, kuinka herkästi tulkitsemme uutisia ja ympäristöä tiedotuksen ohjailemalla tavalla. Moraalimme ja puolen valintamme ei riipu tosiasioista, vaan valtamedian välittämästä uutiskuvasta. Tässä yhteydessä vaikuttaa mielenkiintoiselta Ernauxin käyttämät pronominit. Hän puhuu välillä meistä ja välillä heistä kerratessaan menneitä tapahtumia.

Vaivaannuimme siitä, että emme olleet tienneet - vaikka  siihen valtio ja lehdet olivat pyrkineetkin - ikäänkuin tietämättömyys ja vaikeneminen olisi ollut peruuttamaton asia. Mutta vaikka kuinka yritimme, emme osanneet rinnastaa de Gaullen lokakuussa määräämää silmitöntä hyökkäystä algerialaisyen kimppuun ja toisaalta poliisin helmikuista Charonnen metroaseman iskua äärioikeistolaista OAS:ää vastustavien mielenosoittjien kimppuun.Metroaseman ristikkoa vasten kuoliaaksi rusentuneet yhdeksän mielenosoittajaa olivat meille aivan eri mittaluokan tapahtuma kuin lukemattomat Seineen hukkuneet. (maahanmuutaajat)

Maailmantapahtumien rinnalla tapahtuu tytön yksilöllinen kehitys. 1960-luvun tytöt ja nuoret odottivat vielä e-pilleriä ihmeenä, joka mahdollisti seksin ilman raskaudenpelkoa. Samalla monet heistä tavoittelivat itsenäisyyttä, omaa elämää ja identiteettiä. Ernaux ei keskity rakastumiseen, perheen perustamiseen tai lasten syntymään. Hän toteaa niiden tapahtuneen ja nuoren polven seuraavan vanhempien sukupolvien jälkiä. 

Emme olleet aikuisia kuitenkaan. Seksuaalielämämme oli luvatonta räpeltämistä, ja sitä varjosti vahinkoraskauden pelko. Seksiä ei kuulunut olla ennen avioliittoa. Pojat yrittivät osoittaa kokeneisuutensa puhumalla rivoja, mutta oikeasti he osasivat vain laueta siihen vartalonkohtaan, jonka tytöt heille tarjosivat.

Kaikki kesät tuntuivat lopulta samanlaisilta, oli yhä raskaampaa huolehtia vain itsestään, "itsensä toteuttaminen" latistui yksinäisyydeksi ja jaaritteluksi aina samoissa kuppiloissa, nuoruudenkokemus venyi epämääräiseksi, synkäksi lorvailuksi. Yhteiskunnassa arvostettiin enemmän pariskuntia kuin yksineläjiä, niinpä me rakastuimme entistä päättäväisemmin, ja kun varmat päivät hetkeksi unohtuivat, huomasimme olevamme naimisissa ja pian jo vanhempia.

Eri ikäkausia omasta tytön ja naisen elämästään kirjailija paluttaa mieleen valokuvista, joita hän kuvaa tarkoin. Uutisointi ja Ranskan presidentit, vaalit ja merkkihenkilöiden kuolemat kerrataan. Saman ajan Suomessa eläneenä tunnistan presidenttejä ja kirjailijoita. Osa jää tunnistamatta, minulle merkityksettömiksi, mikä vaikuttaa lukukokemukseeni. Ranskan opiskelijavallankumouksen vuosi 1968 on kuitenkin vedenjakaja uuden ja vanhan aikakauden välillä. 

Ajatella, puhua, kirjoittaa, tehdä työtä, elää toisin: kaikkea kannatti kokeilla, mitään menetettävää ei ollut.

Maailma oli alkanut vuodesta 1968.

Huolimatta siitä, että maailman tapahtumat näyttävät yksilön elämää merkityksellisimmiltä tai juuri tuon tarkkailijan aseman vuoksi syntyy ilmeisesti ajatus kirjoittaa tämän kirjan kaltainen kirja. Kirjailija sijoittaa omaa elämäänsä siihen aikaan, jossa elää. Tarkkailu kohdistuu myös tekijän omaan ryhmään, "meihin" eikä tämänkään ryhmän ajatusmaailma tai mielipideilmasto vaikuta kestä kriittistä tarkastelua.

Hänelle tuli tuttu tunne, että hän oli kaiken juhlinnan ulkopuolella.

Uudessa yksinäisyydessään hän kokee ajatuksia ja tuntemuksia, jotka parisuhde-elämä pyyhkii pois, ja niinpä hän keksii kirjoittaa "eräästä naiskohtalosta" vuosilta 1940-1985, jotakin sellaista kuin Maupassantin Elämän tarian. Siinä aistii ajankulun hänen kauttaan ja ulkopuolellaan, se olisi "totaaliromaani", jonka lopussa luovuttaisiin kaikista ihmisistä ja tavaroista: vanhemmista, aviomiehestä, omilleen muuttavista lapsista, myydyistä huonekaluista. Hän pelkää eksyvänsä todellisuuden moniaisiin säkeisiin. Miten hän voi järjestää muistinsa, joka on täynnä tapahtumia, pieniä sattumuksia, niitä lukemattomia päiviä jotka johdattavat hänet tähän päivään?

Meille oli tullut tavaksi surkutella "kommunistisen ikeen alla" kärsiviä, mutta nyt katselimme tuomitsevasti heidän tapaansa käyttää vapauttaan. Olimme pitäneet heistä enemmän silloin, kun he  olivat jonottaneet makkaraa ja kirjoja ja heiltä oli kipeästi puuttunut kaikkea, koska silloin olimme voineet kokea ylemmyyttä ja kiittää onneamme, että kuuluimme "vapaaseen maailmaan".

Hän haluaisi tarinansa langalla kursia kokoon kaikki lukuiset erilliset, ristiriitaiset kuvat itsestään, toisen maailmansodan aikaisesta syntymästä tähän päivään saakka. Hänen elämänsä on erityinen mutta se sulautuu osaksi oman sukupolven liikehdintää. Aloittaessaan hän törmää aina samoihin ongelmiin: miten kuvata historiallista aikaa eli asioiden, ajatusten ja tapojen muutoksia, mutta samalla eritellä naisen yksityisasioita, miten yhdistää toisaalta maailmantapahtumat ja toisaalta historian ulkopuolella tapahtuva minän etsintä, ne virstanpylväät joista hän parikymppisenä kirjoitti runoja kuten Yksinäisyys.  Hänen ensisijainen huolensa on valita"minun" ja "hänen" välillä. Minä-muoto on liian pysyvä, siinä on jotain kutistunutta ja tukahduttavaa, hän-muoto taas on liian tukahduttava, etäinen.

Kirjan tapahtuma-aika ulottuu toisesta maailmansodasta yli vuosituhannen vaihteen. Uuden vuosituhannen ilmiöt kirjailija näkee yhtä kriittisesti kuin ajan, jolloin hän oli itse nuori ja määritteli maailmankuvaansa suhteessa vanhempiensa sukupolveen. Siitäpä huomasin jotain itsekin.

Kaikkialla vilisi käsitteitä kuten 'addiktio', ja "kompleksi" ja "surutyö", niillä kuvattiin elämää ja tuntemuksia. Masennus, alkoholismi, seksuaalinen haluttomuus, anoreksia ja onneton lapsuus, mikään kokemus ei ollut turha.

Halusimme lakkaamatta "tallentaa" nykyisyyttä ottamalla valokuvia ja videoita, jotka olivat saman tien katsottavissa...Tärkeintä oli kuvan ottaminen, se että vangitsi ja monisti elämää, tallensi elämykset, kukkivat kirsikkapuut, Strasbourgin hotellihuoneen, vastasyntyneen vauvan. Että tallensi kaikki paikat, kohtaamiset, tilanteet ja esineet, kokonaisen elämän. Digitaalisen teknologian avulla me ammensimme todellisuuden tyhjiin.

Kuten aluksi sanoin, tämä kirja palkitsee vasta sitten, kun sen on lukenut kokonaan. Vieläkin, hiukan vastahankaisen lukemisen ja oman pohdinnan jälkeen, epäröin ylistää sitä. Silti se antoi paljon oivalluksia, jotka tökkivät omia ajatuksia ja niiden totunnaisia ratoja. Tähän pystyvät vain hyvät kirjat ja kirjailijat.

Kirjasta ei tule muistelmaa sellaisena kuin se yleensä ymmärretään, sellaisena jossa pyritään kertomaan jonkun elämä, selittämään omaa itseä. Hän tutkii itseään vain löytääkseen sieltä koko maailman, tavoittaakseen omien ajatustensa, uskomustensa ja herkkyytensä muutokset ja muutokset ihmisissä ja ilmiöissä, vaikka ne eivät ehkä merkitse mitään niille, jotka eivät ole tunteneet hänen pojantytärtään tai niille,, jotka elävät vuonna 2070. Hän tavoittelee tuntemuksia, jotka ovat jo olemassa mutta joilla ei ole nimeä, niin kuin nyt vaikka tuntemus joka ajaa hänet kirjoittamaan.

Annie Ernaux : Vuodet. - Gummerus, 2021. Ranskankielinen alkuteos Les Annèes, 2008. Suom. Lotta Toivanen. 215 sivua

Jalonen Olli: Stalker-vuodet

 

Olen Olli Jalosen kirjojen viemänä kulkenut jäälautoilla ja katsellut tähtiä, mutta aina vain uusiin ja erilaisiin maailmoihin kirjailija vie lukijansa. Tässä uusimmassa kirjassa hän menee epävarman ja miellyttämishaluisen nuoren miehen nahkoihin ja lukija tuntee kaiken sen häpeän, minkä entisiä luokkakavereitaan tarkkaileva nuorukainenkin saa kokea.

Kevään ja syksyn aikana olin jo alkanut tottua työhön seurantaprojektissa. Olin oppinut katsomaan ihmisiä eri lailla kuin ennen ja kiinnitin huomiota aivan vieraidenkin asentoihin ja katseeseen ja kaikkeen mikä jokaisesta ympärille välittyy.

Oikean ja väärän jakolinjaa ei kukaan koskaan määritellyt eikä siitä suoraan puhuttu, mutta silti projektin taustalla leijui kuin joku olisi piirtänyt hyväksytyn linjan mielipiteiden ja suhtautumisten koordinaatistoon. Jos arvot asettuivat siihen, oli normaalitapaus, mutta linjan molemmilla puolilla horjui epäilijöitä ja arvostelijoita.Näistä poikkeamista oli raportoitava.

Samaan aikaan salassa pidettävään kohorttitutkimukseen osallistumisen kanssa minä-kertoja kasvaa aikuisuuteen ja yrittää etsiä niin ominta itseään kuin paikkaansa yhteiskunnassa ja siinä mielipideilmastossa, jossa Suomi 1970-luvulla eli. Valmistumisensa jälkeen kertojan on vaikea löytää töitä, mutta sitten -yllättäen - hän pääsee Indonesian suurlähetystöön tiedotustehtäviin. Hän on edelleen mukana seurantatutkimuksessa, vaikka haluaisi sanoutua jo irti siitä. Kuitenkin hän kuuliaisesti raportoi uudesta työpaikastaan edelleen. Lähetystön ilmapiiri on täysin vastakkainen kuin kohorttitutkimuksen päämäärät, mutta sielläkin on peiteltävää ja kertojan tehtävä tiedottajana on kiillottaa maan kuvaa Suomessa, tehdä mustasta valkoista. Vastapalkattu nuori mies oppii varomaan sanomasta ääneen omia mielipiteitään. Hän ei löydä aitoja ystäviä, koska kaikki aika on kulunut seurantatutkimuksen sanelemien tuttavuuksien hoitamisessa. Vähitellen hän kadottaa kokonaan kosketuksen todellisuuteen ja itseensä.

En halunnut että hän luulee minun olevan Indonesian puolella, mutta telekseistä kertominen oli virhe myös koska se taas ei ollut lojaalia lähetystöä kohtaan. Niin olin joutunut taas samaan että yritin olla yhtä aikaa kahdella puolella ja peittelin jälkiä.

Sillä lailla joutuu puhumaan että sanoo saman kahdelle mutta tarkoittaa toiselle toista kuin toiselle. Voi olla että aina on niin, että silloinkin kun on kahdestaan puhuu toiselle eri lailla kuin itselleen. Sen voi tietää tai huomata, tai sitten niin vain on eikä sille mitään voi.

Pari tyttöä vetää puoleensa ja rakkaus saa vastakaikuakin, mutta koska vakoilija ei voi paljastaa itsestään juuri mitään, liukuvat mahdollisuudet rakastumiseen ohi. Vakavimman suhteen kertoja solmii Kansan Uutisten toimittajan kanssa. Siinä vaiheessa salailu ja omien puheiden järjestely on paisunut jo sellaisiin mittoihin, että kertoja on valmis avautumaan. Jo aiemminkin hän on yrittänyt riuhtaista itsensä irti ja paljastaa seurattavilleen tekemisensä, mutta siitä ei ole tullut mitään. Päinvastoin: asiat ovat menneet pahemmin solmuun. Henkilökohtaisen elämän solmut eivät aukene ja äidin sairastamisen takia  kodin ongelmat vaivaavat omien itsenäistymispyrkimysten rinnalla. Missään ei ole hyvä olla.

En ollut oikein missään vaan yhä enemmän siinä välissä, ulkopuolisena ja sivussa molemmista maista ja maailmoista.

Ehkä tämän silloinkin ymmärsin mutta en pysähtynyt ajattelemaan. Ei jokaiseen suuntaan voi olla samaa mieltä eikä kaikkialle valehdella koska jos niin tekee, haalistuu itse. Jos väriympyrässä pyörivät kaikki värit, ympyrä näyttää valkoiselta kuin likainen lumi.

Minä jäin pysäkin viereen enkä tietänyt mitä olisi pitänyt koska jos olisin tehnyt oikein ei sekään olisi ollut oikein.

Luvut on otsikoitu vuosiluvuin eikä minä-kertojan nimeä paljasteta. Hän on syntynyt 1954 Hämeenlinnassa ja opiskelee Tampereella. Jalonen ottaa kerrontaansa itselleen tuttuja aineksia ja paikkoja käsitellessään lukijalle vain uutisoinnin kautta tiedettyä. Hän tuo lähelle sen, minkä kyllä tiesimme todeksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Stasi-paljastukset tulivat julki Saksojen yhdistymisen jälkeen. Sen pidemmälle tuskin kukaan on asioita pohtinut ennen kuin Jalonen avaa ja osoittaa. Voi tästä löytää yhtymäkohtia nykyajan mahdollisuuksiin vakoilla ja raportoida ilman vahapaperille kirjoitettuja selontekoja, mutta ennen kaikkea kirja mielestäni keskittyy yksilön vastuuseen omasta toiminnastaan ja minuudestaan.

Suomettumisen ajan eläneenä  tämän kirjan anti on minulle ihan muualla kuin historian kuvituksessa. Tuon ajan harhakuvat on jo revitty eikä  neuvosto- tai venäjävastaisuutta enää pidetä arveluttavana, vaan mielipiteet ovat kääntyneet täysin toisenlaisiksi. Luin kirjan yksilön kertomuksena. Elämäänsä aloitteleva kertoja tasapainoilee lojaaliutensa, miellyttämishalunsa ja omantuntonsa välillä. Hän ymmärtää tekevänsä väärin ja haluaa pois kierteestä, johon on joutunut, muttei uskalla ottaa ensimmäistä askelta ilman pakkoa. Yritykset jäävät pyristelyksi ja sotkevat joskus kertojan elämää entistä pahemmin. Vainoharhaisuus tunkee häpeän rinnalle eikä omaa elämänkulkua pysty itse ohjaamaan. Tämä kuvaus oli mielestäni kirjan traagisin ja vaikuttavin. Jalonen osaa kertoa eikä kirja jää yksiulotteiseksi tai latteaksi, vaan siitä tulee elämänmakuinen ja uskottava.

Kun ei voi tai uskalla olla eri mieltä, jättää omat ajatuksensa sivuun ja liudentuu muihin. Kaikki on silloin helpompaa ja soljuu, siten kulkee kevyemmin kuin lastu veden pinnalla.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. - Otava, 2022. - Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Etukannen tastakuva:Vastavalo. Liepeen kuva: Pekka Nieminen. - 509 sivua