Jenny Erpenbeck: Kairos

 

Kairoksella, onnellisen hetken jumalalla, on tarinan mukaan otsallaan yksi ainoa kihara, josta häntä saattaa tarttua kiinni, eikä mistään muualta. Jos jumala joskus siivin varustetuilla jaloillaan lentää ohi, Kairos kääntää näkyviin kallonsa kaljun takaraivon, joka on sileä ja jossa ei ole mitään, mistä tarttua kiinni.

Tämä kirja kertoo rakkaustarinan, joka ei ole millään tavalla tavallinen, vaikka siihen kuuluu petos ja vaikka se jatkuu naisen uskottomuuden jälkeenkin.   Rakkaustarina ei lopu, vaikka Katharinan uskottomuus paljastuu, muuttuu vain. Katharina on 19-vuotias ja Hans on kymmenen vuotta Katharinan isää vanhempi. Hans on toimittaja ja kirjailija,Katharina haaveilee näyttämötaiteen opinnoista ja aloittaakin ne. Hans ei aio missään vaiheessa luopua perheestään; Ingrid -vaimostaan ja pojastaan. Hänellä on ollut sivusuhteita aiemminkin ja Katharinakin tapaa exän, josta ystävätär sanoo:

 Sinä olet, mitä se nainen oli ennen, ja sinusta ehkä joskus tulee se, mitä nainen on nyt.

Tapahtumapaikkana on Itä-Berliini,  jossa eletään Saksan Demokraattisen Tasavallan viimeisiä vuosia 1986-1990 ja edelleen muurin murtumisen jälkeisiä aikoja. Katharinan sukulaisia asuu lännessä, ja hän käy Kölnissä tätinsä luona, kertoo serkulleen omasta arjestaan, sillä  onhan muuri aikoinaan erottanut toisistaan naapurit ja sukulaiset.

Kirjeet olivat kulkeneet näiden kahden välillä kahdenkymmenenviiden vuoden ajan, myöhemmin kolmen sukupolven välillä edestakaisin ikään kuin keskeytymättömänä keskusteluna. Katrin ja Katharina ovat kasvaneet tähän keskustelumaailmaan, ja he jakavat toisistaan erillään olevan arkensa niin kuin he jakoivat vaatteitaan, kun jompikumpi serkuista oli kasvanut nopeammin kuin toinen.

Rakkaustarinan alun jälkeen minun oli vaikea lukea kirjaa. En lainkaan ymmärtänyt suhteen kehittymistä, miehen pöyristyttävää itsekeskeisyyttä ja naisen mukautumista jatkuviin moitteisiin ja nöyryytyksiin. Tapahtumaympäristönä luhistuva valtio oli sensijaan mielenkiintoinen ja kirja tarjosi uutta ajateltavaa niin jaetussa kaupungissa elämiseen kuin muurin murtumisen jälkeiseen aikaan sopeutumisessa.  

Mutta kun se, mitä hän oli neljäkymmentä vuotta pitänyt vastauksena, ei ollutkaan mikään vastaus, eikä siitä sellaista tulisi, olisivatko uhraukset sitten neljäkymmentä vuotta myöhässä osoittautuneet turhiksi?

Kumous, joka vielä vähän aikaisemmin vastusti idän voimassa olevaa järjestystä, vastustaa pian sinne tulevaa lännen järjestystä.

Taitavasti kirjailija sitoo päähenkilöiden elämän maan historiaan ja sen suuriin käänteisiin.  Kirja on Booker- voittaja ja saman kirjailijan teoksista olen aiemmin pitänyt. Missään vaiheessa en omasta vastarinnastani huolimatta halunnut jättää kirjaa kesken. Enkä onneksi jättänytkään.

Jenny Erpenbeck: Kairos. Tammi, 2025. - Saksankielinen alkuteos Kairos 2021. - Suom. Jukka-Pekka Pajunen (Tammen keltainen kirjasto, 555). - 407 sivua

Jalonen Olli: Stalker-vuodet

 

Olen Olli Jalosen kirjojen viemänä kulkenut jäälautoilla ja katsellut tähtiä, mutta aina vain uusiin ja erilaisiin maailmoihin kirjailija vie lukijansa. Tässä uusimmassa kirjassa hän menee epävarman ja miellyttämishaluisen nuoren miehen nahkoihin ja lukija tuntee kaiken sen häpeän, minkä entisiä luokkakavereitaan tarkkaileva nuorukainenkin saa kokea.

Kevään ja syksyn aikana olin jo alkanut tottua työhön seurantaprojektissa. Olin oppinut katsomaan ihmisiä eri lailla kuin ennen ja kiinnitin huomiota aivan vieraidenkin asentoihin ja katseeseen ja kaikkeen mikä jokaisesta ympärille välittyy.

Oikean ja väärän jakolinjaa ei kukaan koskaan määritellyt eikä siitä suoraan puhuttu, mutta silti projektin taustalla leijui kuin joku olisi piirtänyt hyväksytyn linjan mielipiteiden ja suhtautumisten koordinaatistoon. Jos arvot asettuivat siihen, oli normaalitapaus, mutta linjan molemmilla puolilla horjui epäilijöitä ja arvostelijoita.Näistä poikkeamista oli raportoitava.

Samaan aikaan salassa pidettävään kohorttitutkimukseen osallistumisen kanssa minä-kertoja kasvaa aikuisuuteen ja yrittää etsiä niin ominta itseään kuin paikkaansa yhteiskunnassa ja siinä mielipideilmastossa, jossa Suomi 1970-luvulla eli. Valmistumisensa jälkeen kertojan on vaikea löytää töitä, mutta sitten -yllättäen - hän pääsee Indonesian suurlähetystöön tiedotustehtäviin. Hän on edelleen mukana seurantatutkimuksessa, vaikka haluaisi sanoutua jo irti siitä. Kuitenkin hän kuuliaisesti raportoi uudesta työpaikastaan edelleen. Lähetystön ilmapiiri on täysin vastakkainen kuin kohorttitutkimuksen päämäärät, mutta sielläkin on peiteltävää ja kertojan tehtävä tiedottajana on kiillottaa maan kuvaa Suomessa, tehdä mustasta valkoista. Vastapalkattu nuori mies oppii varomaan sanomasta ääneen omia mielipiteitään. Hän ei löydä aitoja ystäviä, koska kaikki aika on kulunut seurantatutkimuksen sanelemien tuttavuuksien hoitamisessa. Vähitellen hän kadottaa kokonaan kosketuksen todellisuuteen ja itseensä.

En halunnut että hän luulee minun olevan Indonesian puolella, mutta telekseistä kertominen oli virhe myös koska se taas ei ollut lojaalia lähetystöä kohtaan. Niin olin joutunut taas samaan että yritin olla yhtä aikaa kahdella puolella ja peittelin jälkiä.

Sillä lailla joutuu puhumaan että sanoo saman kahdelle mutta tarkoittaa toiselle toista kuin toiselle. Voi olla että aina on niin, että silloinkin kun on kahdestaan puhuu toiselle eri lailla kuin itselleen. Sen voi tietää tai huomata, tai sitten niin vain on eikä sille mitään voi.

Pari tyttöä vetää puoleensa ja rakkaus saa vastakaikuakin, mutta koska vakoilija ei voi paljastaa itsestään juuri mitään, liukuvat mahdollisuudet rakastumiseen ohi. Vakavimman suhteen kertoja solmii Kansan Uutisten toimittajan kanssa. Siinä vaiheessa salailu ja omien puheiden järjestely on paisunut jo sellaisiin mittoihin, että kertoja on valmis avautumaan. Jo aiemminkin hän on yrittänyt riuhtaista itsensä irti ja paljastaa seurattavilleen tekemisensä, mutta siitä ei ole tullut mitään. Päinvastoin: asiat ovat menneet pahemmin solmuun. Henkilökohtaisen elämän solmut eivät aukene ja äidin sairastamisen takia  kodin ongelmat vaivaavat omien itsenäistymispyrkimysten rinnalla. Missään ei ole hyvä olla.

En ollut oikein missään vaan yhä enemmän siinä välissä, ulkopuolisena ja sivussa molemmista maista ja maailmoista.

Ehkä tämän silloinkin ymmärsin mutta en pysähtynyt ajattelemaan. Ei jokaiseen suuntaan voi olla samaa mieltä eikä kaikkialle valehdella koska jos niin tekee, haalistuu itse. Jos väriympyrässä pyörivät kaikki värit, ympyrä näyttää valkoiselta kuin likainen lumi.

Minä jäin pysäkin viereen enkä tietänyt mitä olisi pitänyt koska jos olisin tehnyt oikein ei sekään olisi ollut oikein.

Luvut on otsikoitu vuosiluvuin eikä minä-kertojan nimeä paljasteta. Hän on syntynyt 1954 Hämeenlinnassa ja opiskelee Tampereella. Jalonen ottaa kerrontaansa itselleen tuttuja aineksia ja paikkoja käsitellessään lukijalle vain uutisoinnin kautta tiedettyä. Hän tuo lähelle sen, minkä kyllä tiesimme todeksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Stasi-paljastukset tulivat julki Saksojen yhdistymisen jälkeen. Sen pidemmälle tuskin kukaan on asioita pohtinut ennen kuin Jalonen avaa ja osoittaa. Voi tästä löytää yhtymäkohtia nykyajan mahdollisuuksiin vakoilla ja raportoida ilman vahapaperille kirjoitettuja selontekoja, mutta ennen kaikkea kirja mielestäni keskittyy yksilön vastuuseen omasta toiminnastaan ja minuudestaan.

Suomettumisen ajan eläneenä  tämän kirjan anti on minulle ihan muualla kuin historian kuvituksessa. Tuon ajan harhakuvat on jo revitty eikä  neuvosto- tai venäjävastaisuutta enää pidetä arveluttavana, vaan mielipiteet ovat kääntyneet täysin toisenlaisiksi. Luin kirjan yksilön kertomuksena. Elämäänsä aloitteleva kertoja tasapainoilee lojaaliutensa, miellyttämishalunsa ja omantuntonsa välillä. Hän ymmärtää tekevänsä väärin ja haluaa pois kierteestä, johon on joutunut, muttei uskalla ottaa ensimmäistä askelta ilman pakkoa. Yritykset jäävät pyristelyksi ja sotkevat joskus kertojan elämää entistä pahemmin. Vainoharhaisuus tunkee häpeän rinnalle eikä omaa elämänkulkua pysty itse ohjaamaan. Tämä kuvaus oli mielestäni kirjan traagisin ja vaikuttavin. Jalonen osaa kertoa eikä kirja jää yksiulotteiseksi tai latteaksi, vaan siitä tulee elämänmakuinen ja uskottava.

Kun ei voi tai uskalla olla eri mieltä, jättää omat ajatuksensa sivuun ja liudentuu muihin. Kaikki on silloin helpompaa ja soljuu, siten kulkee kevyemmin kuin lastu veden pinnalla.

Olli Jalonen: Stalker-vuodet. - Otava, 2022. - Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen. Etukannen tastakuva:Vastavalo. Liepeen kuva: Pekka Nieminen. - 509 sivua