Statovci Pajtim: Bolla

Pajtim Statovci

Bolla
Otava 2019
240 sivua


Kaksi miestä rakastuu, albaani Arsim ja serbi Milos, kirjailija ja lääkäri. Tapahtuma-aikaan on sota ja miehet ovat toistensa vihollisia. Arsim noudattaa kansansa käytäntöä ja perinteitä, menee naimisiin ja saa lapsen. Hän ei pysty rakastamaan sen enempää vaimoaan kuin lastaan, vaan käyttäytyy näitä kohtaan suorastaan julmasti.

Vanhemmuudessa on minusta jotain säädytöntä, jos lapsi syntyy niin kuin se meille syntyi. Tavan vuoksi.
Tohdin tunnustaa Ajshelle, että olen toivonut sitä tekemätttömäksi syntymästään saakka, sillä poika ei voisi olla kauempana nimestään, ja Ajshe sanoo olevansa pahoillaan, että tunnen tällä tavalla, se menee ohi kyllä, hän jatkaa ja kuuliaisesti hoitaa poikaansa parhaansa mukaa yksin, valvoo sen kanssa yöt, vaihtaa vaipat, vaatteet ja lakanat, ja sitten lakkaa kokonaan pyytämästä apuani. s.68

En tiedä, miksi tarkalleen ottaen kajoan heihin (lapsiin), tekemisen puutteesta vai siksi että ajattelen heidän todella ansaitsevan rangaistuksen huonosta käytöksestä koulussa, kiukuttelusta ruokapöydässä, niskoittelusta.
Vaiko kenties siksi, että ihmisen on parempi elää peläten jotain kuin olla pelkäämättä mitään, siksi että minäkin samalla tavalla, niin kuin kaikki tuntemani albaanit: minua lyötiin lapsena ja minä ajattelen yhä, että useimmiten ihan syystä. Isää kuuluu pelätä ja äiin luo juostaan, ja kun ei ole enää isää jota pelätä eikä äidin syliäkään, silloin pelätään sairautta ja kipua, pelätään ihottumaa, mikrobeja, bakteereja, pelätään nukahtamista, pelätään esimiehiä, pelätään liikennettä, pelätään kattolampun romahtavan päälle yön aikana, pelätään aivan kaikkea ja aivan niin kuin isää lapsena pelätään. ss.98 -99

Pelko on läsnä koko kirjan ajan: sodan pelko, paljastumisen pelko, tulevaisuden pelko. Missään kohdassa kirja ei kerro onnellisten ihmisten tarinaa. Kirjan minäkertojana on pääosin Arsim, mutta myös  Milos on välillä äänessä. Arsim paljastaa omissa osuuksissaan paitsi terävänäköisen elämäntarkkailijan, myös itsensä hyvin raadollisena, vaimon ja lapsien laiminlyöjänä ja jopa pahoinpitelijänä, pettäjänä ja pelkurina. Milos  valaa rakastettuunsa uskoa, tekee töitä, opiskelee ja tarjoaa Arsimille niin asutonsa intohimon keskipisteeksi kuin loman pitkän säästämisen jälkeen.

Arsim pakenee lopulta Kosovon sotaa, hylkää rakastettunsa ja vie perheensä turvallisempaan ympäristöön. Turvallinen ympäristö ei kuitenkaan tuo onnea, vaan mennyt rakkaus näyttäytyy elömän parhaana aikana.

Enpä yhtään ihmettele, että kirja sai Finlandia-palkinnon, olisin melkein jakanut Statovcille Handken saaman Nobelin. Molemmilla on tolkuttoman pitkiä virkkeitä, mutta Statovcin kieli on kaunista ja ymmärrettävää. En edes huomannut kappaleen täyttäviä virkkeitä lukiessani, vaan vasta kopioidessani lainauksia. Kaunis kieli kantaa rakkaustarinaa, sen rumia ja raadollisiakin piirteitä. Kaikki muu jää kehykseksi, mutta sota ei kehyksenäkään näyttäydy yhtään lempeämpänä. Se heijastaa intohimoon ankaruutta, joka kirkastaa tunnetta.

Olen lukenut kaikki kolme Statovcin julkaistua kirjaa. Kahdesta viimeisestä olen varauksetta pitänyt ja nauttinut niiden lukemisesta. Suomenkielinen kirjallisuus saa tämän kirjailijan kautta uuden, kansainvälisesti merkittävän näkökulman.

Enkä malta olla liittämättä tähän vielä muutamaa lainausta, jotka olivat itselleni oivalluksia. Samalla ne näyttävät kirjan kielen loistoa.

Luin joskus jostain, että unelmien toteutumisella on varjopuolensa, sillä elettyään unelmansa todeksi uneksija on antanut toiveensa pois. . s. 151

Huono palkka ei kuitenkaan vaivaa minua, sillä bussin ratissa ruumiini ei ole enää joutenolon isäntä vaan elämän kiertokulun alamainen, ja niin minä hymyilen asiakkaille heidän noustessaan kyytiin...s. 180

Ikkunat ja parvekkeet ovat tielle päin, sillä naapureiden pihoille ei mielellään tulisi omasta kodista nähdä, ja parvekkeelle pyykkiä ripustavat tytöt ja naiset saavat oloni surulliseksi siksi, että he katsovat ohi ajavia autoja kuin toivoen, että yksi niistä pysähtyisi heidän pihalleen ja veisi heidät pois. Jokaisella heistä on samanlainen, kaukaa erottuva ilme, vähäeleinen tapa liikkua, jäykät kasvot ja ontto katse kuin ihmisellä joka on juuri menettämässä järkensä päiviensä sulaan. s.195

Anni Saastamoinen: Sirkka

Anni Saastamoinen

Sirkka
Kosmos 2019
188 sivua

Sirkka on sivuhenkilö, yksinasuja, joka ei tee itsestään numeroa. Siitä huolimatta Sirkka tietää, mitä tahtoo - tai ainakin melkein. Hän asuu yksin ja rakastaa järjestystä. Järjestys pitää olla paitsi omassa kodissa, myös kauppojen hyllyköissä. Kirpputoreilla Sirkka ei voi enää käydä, koska häntä häiritsevät eri suuntiin survaistut henkarit. Usein kaupoissakin Sirkka joutuu korjailemaan järjestystä. Roskienlajittelussa Sirkka on erityisen huolellinen ja muiden huolettomuus harmittaa.
Oman elämänsä Sirkka suunnittelee yhtä tarkasti. Hänellä on mankeloimispäivä ja kirjastopäivä, joista ei tingitä - paitsi joskus. Viherkasvien kastelupäivinä Sirkka nauttii pullollisen olutta. Pari miestä Sirkka kelpuuttaa seuraksi - ehkä, sillä yksinäisyys vaivaa joskus.
Paras ystävä on Natalia, joka on Sirkan täydellinen vastakohta: rempseä ja suurpiirteine
n. Sellainen on myös Sirkan äiti, joka viskoo siemenet maahan sikinsokin "taiteellisesti". Äiti tunkee Sirkan kodin harmaaseen sisustukseen keltaisen keinutuolin piristykseksi ja Sirkan kauhistukseksi.
Sirkka rakastaa työpäivien säännöllistä rytmiä niin, ettei halua pitää lomaa kuin pakotettuna. Kesällä on Sirkan mielestä jopa hauskaa olla  töissä muiden lomaillessa. Silloin ei tarvitse kärsiä lörpön työtoverin Sepon omituisista ruokailutavoistakaan.

Seposta Sirkka voisi ehkä pitää enemmän, ellei Seppo söisi kylmiä nakkeja työpöytänsä ääressä. Sirkka menee inhosta kananlihalle katsoessaan, kun Seppo syö eläimen satunnaisista osista jauhetusta massasta putkuloiksi muotoiltuja nitriittipötköjä kylminä. s.15

Tämä oli hauska kirja, mukaansatempaava, hellyttävä. Pidin erityisesti siitä, että Sirkka oppii hyväksymään itsensä sellaisena kuin on eikä tarvitse muiden hyväksyntää. Ehdottomasti lukemisen arvoinen.

Tamminen Petri : Musta vyö

Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
175 sivua

En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa.
Aiemmin, silloin kun en vielä pelännyt kuolemaa, kuolemanpelko oli kuulostanut minusta jonkinlaiselta filosofien syvälliseltä harrastukselta.Nyt kun olin kuolemanpelon vallassa, minulle selvisi, että kuolemanpelko ei ollut sen paremmin syvällistä kuin pinnallista. Se oli yksinäisyyden muoto. s.21

Eihän tämä kirja ollut ollenkaan sellainen kuin olin ennakkomainonnan tai arvostelujen perusteella olettanut. Aiheena on isän kuolema ja kuolemanpelko, joka iskee minäkertojakirjailijaan niin, ettei tämä pysty juuri muuhun kuin makaamaan olohuoneen matolla.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy.
Hädin tuskin suostuu elämään. s.156

Kertojan vaimo on sitä mieltä, että kyseessä ei ole kuolemanpelko, vaan aikuistumisen pelko. Kertoja tuntee usein olevansa väärässä paikassa, potee sosiaalista epävarmuutta ja tuomitsee itseään ankarasti.
En tiedä kumpi taipumuksistani oli vahvempi, kyky lausua typeryyksiä vai kyky tuomita toisen lausumia typeryyksiä, mutta vahvoja ne olivat molemmat. s.140

 Mukana surussa on myös syyllisyyttä siitä, että hän ei ole arvostanut isäänsä tämän eläessä, vaan pikemminkin arvostellut. Kertoja käy läpi kirjojensa isä-hamoja ja toteaa kuvanneensa ne omaa isäänsä mallina käyttäen.

Kävin kirjat läpi ilmestymisjärjestyksessä.
Löysin paljon mainintoja isästä.
Ne olivat kaikki ilkeitä.
En ollut tietenkään ajatellut ainan omaa isääni, kun olin kirjoittanut jotakin halventavaa ja pilkallista jostakusta isästä. Mutta melkein aina kyllä olin.
Isä oli kirjoissani näköjään vakiohahmo, kun tarvittiin tuomitsevaa tai tunnekylmää tai muuten vain ajattelematonta tyyppiä, jonka metsäkonemaisen jyräävä olemus aiheutti kirjan minäkertojalle ongelmia ja joka oli perimmäinen syy minäkertojan murheisiin.
Jouduin nyt myöntämään, että nämä kirjojeni metsäkonemaiset isät muistuttivat kovasti omaa isääni.
Sitä isää jollaisena olin isääni pitänyt. s.135

Kirja oli helppo lukea, sillä Tamminen osaa asiansa. Vaikka aihe on vakava ja minä-kertoja on surun ja ahdistuksen syövereissä, pystyy kirjailija kuvaamaan tilanteita vaihtaen näkökulman sisäisestä tuntemuksesta toisaalle. Kerrontaan tulee tahattoman tuntuista huumoria. Esim. saatuaan tiedon isän kuolemasta, kertoja menee sairaalaan. Käynti on hyödytön ja hissillä kulku ahdistava. Samaan hissiin sattuu pari poliisia välissään mies, jonka käsi on veressä. Hissi pysähtyy kerrosten väliin ja kaikki tuntevat olevansa ansassa. Vapauden tunne sieltä päästyä on täydellinen vastakohta. Siinä näkyy mielestäni Tammisen  ironian sävyttämä kerrontatapa.

Viimeiset raput alas aulaan loikin niin huumaantuneena vapaudestani, että teen pyhän lupauksen: tämän vapauden kannan kaikkialle mukanani, tämän onnen silkasta olemassaolosta, tämän ihmeellisen keveyden, autuaan kuin migreenin hellittämisen hetkellä.
Ulko-ovien kauneus, ovista kulkemisen ilo - kuinka minä en ole sitäkään aiemmin havainnut? Kuinka minä en ole ymmärtänyt, mikä autuus ulko-ovissa piilee?
Ilman raikkaus ja kaiken olevaisen kauneus. Että nuokin taivaanrannassa kokoontuvat pilvet ovat olemassa, että on olemassa tuo pilvien valo. Kuinka minä en ole sitäkään huomannut, kuinka minä olen ajatellut, että pilvet ovat valon tiellä?
Ja asfaltin täsmällisyys, sairaalan pysäköintikentän nöyrä pyyteettömyys. Kaikki ne ihanat asfalttikentät, joilla olen saanut elämässäni kulkea. s.87

Haluan pitää tämän kirjan itsenäisenä teoksena enkä halua liittää sitä mielessäni samana syksynä ilmestyneeseen Tammisen pojan Antti Röngän kirjoittamaan  Jalat ilmassa -kirjaan enkä edes kirjailija-isän ja -pojan yhdessä kirjoittamaan kirjeenvaihtokirjaan Silloin tällöin onnellinen, vaikka kaikki kirjat ovatkin ilmestyneet lähekkäin viime syksyn ja alkuvuoden aikana. Tämän kirjan lähtökohta on erilainen, vaikka kaikissa kolmessa kirjassa törmätäänkin samaan asiaan. Siihen Tamminen  antaa mielestäni osuvan määritelmän:

Ei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseensä. Se on sitä että luottaa toisiin. s.160

Peter Handke:Intohimoisesta sienestäjästä

Peter Handke
Intohimoisesta sienestäjästä - Kertomus sinänsä
LURRA Editions 2019
Saksankielinen alkuteos: Versuch über den Pilznarren 2013
Suom. Arja Rinnekangas
178 sivua

Nyt on luettu nobelistin kirja. Aiheen perusteella valitsin, sillä olenpa yrittänyt muistaakseni 1980-luvulla lukea Peter Handken kirjaa Toiston pysyvyys siinä mainittavasti edistymättä. Tämän kirjan luin.

"Handken kirjallinen ilmaisu rakentuu epäjuonelliselle kerronnalle, jossa keskeisintä on kertojan voimakas sisäinen kokemus ja tunne ja monitasoinen tulkinta ulkopuolisesta maailmasta. Näin kirjailija on astunut kauas valtavirrasta  - piiriin, jossa hän on ainoita maailmankirjallisuudessa." Näin kuvaa kustantaja kirjailijaa kirjan etuliepeessä. Samainen kustantaja on julkaissut ainakin viisi edellistä suomeksi käännettyä Handken teosta. Toiston pysyvyyden kustantaja oli Otava.

Oikeastaan alaotsikko kertoo pienestä kirjasta paljon - sekä sisällöstä että kerrontatavasta. Päähenkilö on kirjoittajan ystävä lapsuudesta aikuisikään asti. Jo nuorena päähenkilö osoittaa taipumusta keräilyyn. Hän kerää tuolloin vain kanttarelleja, joiden vaihtoarvonkin huomaa vähitellen. Tuolloin vaatimattomista oloista lähtöisin oleva lapsi haluaa kerätä myös rahaa. Kuitenkin kanttarellien kasvupaikat metsässä, tuulen suhina puiden oksistossa ja kostea, vihreä sammal viehättävät poikaa myös. Hänen kasvuympäristössään on sieniä niin paljon, että kyläläiset eivät lähde metsään etsimään sieniä, vaan lähtevät hakemaan niitä eli sieniä löytyy varmasti. Poika ei ystävysty muiden sienestäjien kanssa vaan pysyttelee omissa oloissaan. Jos toinen sienestäjä tulee häntä vastaan, ei hän katso tätä silmiin vaan ensiksi tarkastaa toisen saaliin. Tämä saa hänet vaikuttamaan itsevarman poissaolevalta, mistä on hyötyä hänen tulevassa ammatissaan asianajajana. Tällöin hän erikoistuu puolustamaan Kansainvälisesessä tuomioistuimessa sotasyyllisiksi syytettyjä.

Sienestys jää useiksi vuosiksi, koska sienimaailma näyttää huonompia puolia: homesienet viihtyvät asunnossa ja nuijamaiset pahanhajuiset sienet puutarhassa. Jossain vaiheessa päähenkilö kohtaa elämänsä naisen ja alusta asti on selvää, että he perustavat perheen ja saavat lapsen.

Siihen saakka hän ei ollut erityisemmin katsellut maahan läpikulkumatkoillaan näiden lehtimetsien halki. Ylipäätään hän ei enää tehnyt niin enää missään, samoin kuin ei enää juuri katsonut taivaallekaan - lukuun ottamatta sitä yhtä kertaa, jolloin hänen ammattinsa oli jälleen vienyt hänet erääseen kansalaissotaa käyvään maahan, ja siellä hän oli katsellut ylös, mutta vain kirkkaina tähtisinä öinä, kun pommit putosivat tarkasti kohteisiinsa. Ammatti tai ei: hänen katseensa liikkui hänen maailmanmiesaikanaan päättäväisesti suoraan eteenpäin, kulloinkin silmien korkeudella. s. 54

Ennen lapsen syntymää tuleva isä menee metsään polulle, jonka nimeää ennen syntymää -poluksi. Hän löytää metsästä ensimmäisen herkkutattinsa, jota nimittää jalkaväkijoukkojen kuninkaaksi ja sen myötä sienihulluus iskee pahemmin kuin koskaan.

Mutta usko minua, tämän ensimmäisen herkkutattini edessä, takanani enemmän kuin puolet elämää, sydämeni löi entistä lujempaa, niin lujaa, usko tai älä, ettei koskaan aiemmin. s. 58  

Tämä hulluus vie mennessään ja tekee tuhoa ja mies katoaa kokonaan. Sitä ennen hänen vaimonsa ja lapsensa ovat jättäneet hänet.

Sienistä hullaantunut ei näyttänyt aluksi lainkaan huomaavan vaimonsa pakoa ja yhtä vähän hänelle toisella tapaa rakkaan lapsensa poissaoloa. Heti paon jälkeisenä päivänä hän hyödynsi vapaaksi jääneen aamutunnin ennen lentoaan, jonka määränpää olisi eräs vangittu eräässä kaukaisena sijaitsevassa maassa, ja pistäytyi nopeasti metsässä, vaikkakin se tie, jonka hän sillä kertaa valitsi, sai, tosin vasta paljon myöhemmin, nimen "poissaolontie". s.128

Minulla oli hyvin negatiivinen ennakkoasenne kirjaan tarttuessani. Aluksi löysin vain vahvistusta oletuksilleni: pitkiä, koukeroisia virkkeitä, virheitä taivutusmuodoissa tai viittausuhteissa (suomennoksessako vain?). Minua kammotti myös päähenkilön työura, johon usein viitattiin. Puhuttiinhan Nobel-palkinnon julkistamisen yhteydessä Handken itsensä asettuneen sotarikollisten puoltajaksi

. Loppua kohti kirja kiskoi vastahakoistakin lukijaa mukaansa. Silti olin tyytyväinen pieneen sivumäärään. Tämä ei minua vakuuttanut, mutta lukujäljen jätti kuitenkin.