Lars Sund: Vaasan prinsessa

 Kuin kotiin olisin tullut, kun pitkästä aikaa pääsin Lars Sundin kirjan ääreen. Viimeksi olen lukenut häneltä Missä musiikki alkoi -kirjan. Vaasan prinsessa päättää Pietarsaari-trilogian. Sundilta ei ilmesty kirjoja maailmalle vuosittain ja veikkaan kiireettömyyden näkyvän huolella ja harkiten etenevässä kerronnssa. Se pitää lukijan mukanaan niin, että kirjan päätyttyä ei haluaisi poistua Sundin luomasta maailmasta. Niin nytkin, vaikka poikkeuksellisesti kuuntelin kirjan.

Vaasan prinsessa on Alexandra Schalin-Holm, jonka elämää seurataan kirjassa syntymästä aikuisuuteen ja tanssijanuran alkupuolelle. Tapahtumat leikkautuvat kuolemaan, joka käynnistää kirjan:kummitäti Iris on saanut vakavan sairaskohtauksen ja Alexandra lentää Tukholman saaristosta Kokkolaan Keski-Pohjanmaan keskussairaalaan  sairasvuoteen äärelle. Iris on ollut Alexandralle vähintään yhtä tärkeä kuin isä, Alf Holm, säveltäjä ja muusikko, sillä hän on toiminut ainoalle lapselle äidin korvikkeena, rakastanut ehdoitta ja auttanut pulassa. Isäkin on rakastanut, mutta Iristä on silti tarvittu, sillä vauvasta asti Alexandra on ollut äiditön.

Kirjan kerronta tapahtuu nykyajassa, mutta vähintään yhtä paljon kerrotaan menneestä niin Alexandran kuin hänen isänsä muistoina.Alfin vaimon ja Alexandran äidin kuolema ja muut taphtuneet kuolemat tulevat hakematta mieleen sairasvuoteen äärellä. Samalla kertautuu elämä niin Alexandran kasvuvuosien,ystävyyden,  rakastumisten ja autististen erityispiirteiden tuomien vaikeuksien muistoilla. Alexandra on tuntenut itsensä aina oudoksi ja se, mikä on muille helppoa ja luontaista, vaatii häneltä ponnisteluja. Myös sairasvuoteen äärelle Itä-Suomesta matkaava Alf käy läpi elämänsä käänteitä ja haasteita. Jonkinverran valotetaan myös Alfin nykyisen kumppanin, Marian elämää sekä Schalinin perhettä, sisaruksia, joilla on ollut omat elämänpolkunsa kullakin.

En löydä tästä kuuntelukokemuksesta moitteen sanaa. Minulle tutun kaupungin Vaasan tunnistettavat paikannimet toivat tapahtumat lähelle ja mainitut musiikkikappaleet tekivät saman tuntemukset, vaikken kaikkia pystynytkään palauttamaan mieleeni. Ensin tuntui oudolta kuunnella lukijan korostetun selkeää ja tasaista ääntämystä niin suomeksi kuin englanniksikin, mutta luennan kestäessä siihen tottui ja kirjan sisältö nousi etualalle. Laura Jänisniemen suomennos kulki vaivattomasti. Hieno lukuromaani!

Lars Sund: Vaasan prinsessa. Teos, 2024. Alkuteos: Prinsessan av Vasa. - Suom. Laura Jänisniemi. Äänikirja MP3. - 18 h 12 min.

Tamminen Petri : Musta vyö

Petri Tamminen
Musta vyö
Otava 2019
175 sivua

En kirjoittanut enkä lukenut. Näin pelkäämiseen vapautui paljon aikaa.
Aiemmin, silloin kun en vielä pelännyt kuolemaa, kuolemanpelko oli kuulostanut minusta jonkinlaiselta filosofien syvälliseltä harrastukselta.Nyt kun olin kuolemanpelon vallassa, minulle selvisi, että kuolemanpelko ei ollut sen paremmin syvällistä kuin pinnallista. Se oli yksinäisyyden muoto. s.21

Eihän tämä kirja ollut ollenkaan sellainen kuin olin ennakkomainonnan tai arvostelujen perusteella olettanut. Aiheena on isän kuolema ja kuolemanpelko, joka iskee minäkertojakirjailijaan niin, ettei tämä pysty juuri muuhun kuin makaamaan olohuoneen matolla.

Miten tämä voi olla näin vaikeaa?
Pelkää että kuolee.
Pelkää ettei saa elää.
Mutta ei sitten elä. Vaan valittaa, että minä en viihdy.
Hädin tuskin suostuu elämään. s.156

Kertojan vaimo on sitä mieltä, että kyseessä ei ole kuolemanpelko, vaan aikuistumisen pelko. Kertoja tuntee usein olevansa väärässä paikassa, potee sosiaalista epävarmuutta ja tuomitsee itseään ankarasti.
En tiedä kumpi taipumuksistani oli vahvempi, kyky lausua typeryyksiä vai kyky tuomita toisen lausumia typeryyksiä, mutta vahvoja ne olivat molemmat. s.140

 Mukana surussa on myös syyllisyyttä siitä, että hän ei ole arvostanut isäänsä tämän eläessä, vaan pikemminkin arvostellut. Kertoja käy läpi kirjojensa isä-hamoja ja toteaa kuvanneensa ne omaa isäänsä mallina käyttäen.

Kävin kirjat läpi ilmestymisjärjestyksessä.
Löysin paljon mainintoja isästä.
Ne olivat kaikki ilkeitä.
En ollut tietenkään ajatellut ainan omaa isääni, kun olin kirjoittanut jotakin halventavaa ja pilkallista jostakusta isästä. Mutta melkein aina kyllä olin.
Isä oli kirjoissani näköjään vakiohahmo, kun tarvittiin tuomitsevaa tai tunnekylmää tai muuten vain ajattelematonta tyyppiä, jonka metsäkonemaisen jyräävä olemus aiheutti kirjan minäkertojalle ongelmia ja joka oli perimmäinen syy minäkertojan murheisiin.
Jouduin nyt myöntämään, että nämä kirjojeni metsäkonemaiset isät muistuttivat kovasti omaa isääni.
Sitä isää jollaisena olin isääni pitänyt. s.135

Kirja oli helppo lukea, sillä Tamminen osaa asiansa. Vaikka aihe on vakava ja minä-kertoja on surun ja ahdistuksen syövereissä, pystyy kirjailija kuvaamaan tilanteita vaihtaen näkökulman sisäisestä tuntemuksesta toisaalle. Kerrontaan tulee tahattoman tuntuista huumoria. Esim. saatuaan tiedon isän kuolemasta, kertoja menee sairaalaan. Käynti on hyödytön ja hissillä kulku ahdistava. Samaan hissiin sattuu pari poliisia välissään mies, jonka käsi on veressä. Hissi pysähtyy kerrosten väliin ja kaikki tuntevat olevansa ansassa. Vapauden tunne sieltä päästyä on täydellinen vastakohta. Siinä näkyy mielestäni Tammisen  ironian sävyttämä kerrontatapa.

Viimeiset raput alas aulaan loikin niin huumaantuneena vapaudestani, että teen pyhän lupauksen: tämän vapauden kannan kaikkialle mukanani, tämän onnen silkasta olemassaolosta, tämän ihmeellisen keveyden, autuaan kuin migreenin hellittämisen hetkellä.
Ulko-ovien kauneus, ovista kulkemisen ilo - kuinka minä en ole sitäkään aiemmin havainnut? Kuinka minä en ole ymmärtänyt, mikä autuus ulko-ovissa piilee?
Ilman raikkaus ja kaiken olevaisen kauneus. Että nuokin taivaanrannassa kokoontuvat pilvet ovat olemassa, että on olemassa tuo pilvien valo. Kuinka minä en ole sitäkään huomannut, kuinka minä olen ajatellut, että pilvet ovat valon tiellä?
Ja asfaltin täsmällisyys, sairaalan pysäköintikentän nöyrä pyyteettömyys. Kaikki ne ihanat asfalttikentät, joilla olen saanut elämässäni kulkea. s.87

Haluan pitää tämän kirjan itsenäisenä teoksena enkä halua liittää sitä mielessäni samana syksynä ilmestyneeseen Tammisen pojan Antti Röngän kirjoittamaan  Jalat ilmassa -kirjaan enkä edes kirjailija-isän ja -pojan yhdessä kirjoittamaan kirjeenvaihtokirjaan Silloin tällöin onnellinen, vaikka kaikki kirjat ovatkin ilmestyneet lähekkäin viime syksyn ja alkuvuoden aikana. Tämän kirjan lähtökohta on erilainen, vaikka kaikissa kolmessa kirjassa törmätäänkin samaan asiaan. Siihen Tamminen  antaa mielestäni osuvan määritelmän:

Ei itseluottamus ole sitä, että luottaa itseensä. Se on sitä että luottaa toisiin. s.160

Rönkä Antti &Tamminen Petri: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen - pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta
Gummerus 2 020
218 sivua

Olen lukenut Rönkän  Jalat ilmassa -kirjan ja pidin sitä hyvänä kirjana koulukiusaamisesta ja sen vaikutuksista. Päähenkilön kokemukset pohjautuivat kirjoittajan kokemuksiin. Ei se kuitenkaan sillä tavalla vaikuttanut kuin toinen kirjoittaja tässä kirjassa epäilee hetkittäin: että olisi pitänyt vanhempien huomata, jos poikaa kiusataan koulussa. Juuri sen peittelemisen ja vaikenemisen takiahan koko kiusaamiseen on niin vaikea puuttua. Ja muutenkin.

Kirjan rakenne muotoutuu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Alussa keskitytään pojan työstämään esikoiskirjan käsikirjoitukseen, lopussa enemmänkin pelkoihin eli alaotsikko kertoo sisällöstä paljon.

Poika kipuilee käsikirjoituksen kanssa ja pelkää, että jos siitä syntyy kirja, häntä pidetään luuserina sen henkilökohtaisen sisällön takia. Jollei käsikirjoitusta kelpuuteta, hän kokee itsensä luuseriksi, kun ei kässäri kelpaa.

 Kirjoittaminen ei ole arvan raaputtamista, selvä, mutta palautehetki on. Ja jos saakin haukut, tuntuu kuin olisi juossut maratonin ja maalissa sanottaisiin että juoksit väärään suuntaan. Tai olisi rakentanut talon ja joku sanoisi että "tässä muuten on perustukset päin persettä". s.38

Kirjailijaisä neuvoo ja kannustaa poikaansa kirjoittajana.
Joten tässä jälleen yksi isällinen neuvo: Älä sinä kerro maailman loppumisesta. Vaan se alkamisesta. s.79

 Tähän ohjeistukseen kuluu ehkä noin kolmasosa kirjasta. Sitten kirja muuttuu enemmänkin isä-poika-suhteen käsittelyksi. Eikä siinä kumpikaan kirjoittaja päästä itseään helpolla. Sen vuoksi teksti tulee välillä niin lähelle, kun molemmat paljastavat pelkäämisensä ja poika suorastaan syyttää isäänsä väistelijän ja pelkääjän mallista.

En usko että väistäjä voi menestyä elämässä. Joten minua kiinnostaa, voiko väistäjä muuttua sellaiseksi, joka ei väistä? s.110

Tuossa välissä on dramaattinen vaihe, kun poika yrittää itsemurhaa syömällä mielialalääkkeitä.. Sekin selvitetään sekä pojan että isän kokemana ja käänne kirjoitusohjeista henkilökohtaisen suhteen selvittelyyn tuntuu pakolliselta.

Me isät haluamme puhua lapsellemme, mutta lapsi ei halua isän ajatusten suuntaan vaan omaan suuntaansa, niin kuin Pohjois-Koreasta paennut ei enää halua Pohjois-Korean suuntaan. s.114

Luin tämän kirjan hotkien, vaikken odottanut mitään dramaattisia käänteitä. Tiesinhän jo, että pojan käsikirjoitus hyväksytään ja hän saa kosolti julkisuutta. Ihailin ja ihmettelin, kuinka lähelle itseään kirjailijat uskaltavat lukijan päästää, kuinka henkilökohtaisiin ja usein salattuihin asioihin. Luultavasti asetuin enemmänkin vanhemman rooliin ja siihen voimattomuuteen, jonka kokee jonkinlaisessa epäonnistumisen tunteessa yritettyään paljon. No, ihan lopussa pelkojen käsittely rupesi kyllästyttämään. Luultavasti pidän hetken taukoa ennen kuin luen Petri Tammisen Musta vyö -kirjan, joka sekin käsittelee isä-poika-suhdetta. Aion sen kuitenkin ennen pitkää lukea. Tässä perheessä kun on oivallisia kirjoittajia!

Ja lukijoitakin he ovat, tietysti! Löytävät kirjoista jopa turvapaikkoja, kuten minäkin. Lopuksi Tammisen mielestäni loistava analyysi :

Kun luen Antti Tuuria, tuntuu kuin kävelisin maisemassa tyynellä mielellä. Minulla on hyvät kengät, tie on kaunis kuin lapsuudessa maalla meiltä kirkonkylään, maisemassa on tilaa ja avaruutta, peltojen keskellä kalliosaaria ja ihan vieressä pientareilla kaikenlaista pienipiirteistä, suolaheinäpaikkoja, ahomansikkaa. Lempeässä auringossa oikein väreilee varma tunne siitä, että olen hyvällä matkalla.
Tuuri rakentaa sanoilla turvapaikan, luottamuksen piirin. Hän saa maailman sanoiksi - toisin sanoen hän todistaa, että maailman voi käsittää. Se on aika merkittävä todistus. s.189