Rönkä Antti &Tamminen Petri: Silloin tällöin onnellinen

Antti Rönkä ja Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen - pelosta, kirjoittamisesta ja kirjoittamisen pelosta
Gummerus 2 020
218 sivua

Olen lukenut Rönkän  Jalat ilmassa -kirjan ja pidin sitä hyvänä kirjana koulukiusaamisesta ja sen vaikutuksista. Päähenkilön kokemukset pohjautuivat kirjoittajan kokemuksiin. Ei se kuitenkaan sillä tavalla vaikuttanut kuin toinen kirjoittaja tässä kirjassa epäilee hetkittäin: että olisi pitänyt vanhempien huomata, jos poikaa kiusataan koulussa. Juuri sen peittelemisen ja vaikenemisen takiahan koko kiusaamiseen on niin vaikea puuttua. Ja muutenkin.

Kirjan rakenne muotoutuu isän ja pojan kirjeenvaihdosta. Alussa keskitytään pojan työstämään esikoiskirjan käsikirjoitukseen, lopussa enemmänkin pelkoihin eli alaotsikko kertoo sisällöstä paljon.

Poika kipuilee käsikirjoituksen kanssa ja pelkää, että jos siitä syntyy kirja, häntä pidetään luuserina sen henkilökohtaisen sisällön takia. Jollei käsikirjoitusta kelpuuteta, hän kokee itsensä luuseriksi, kun ei kässäri kelpaa.

 Kirjoittaminen ei ole arvan raaputtamista, selvä, mutta palautehetki on. Ja jos saakin haukut, tuntuu kuin olisi juossut maratonin ja maalissa sanottaisiin että juoksit väärään suuntaan. Tai olisi rakentanut talon ja joku sanoisi että "tässä muuten on perustukset päin persettä". s.38

Kirjailijaisä neuvoo ja kannustaa poikaansa kirjoittajana.
Joten tässä jälleen yksi isällinen neuvo: Älä sinä kerro maailman loppumisesta. Vaan se alkamisesta. s.79

 Tähän ohjeistukseen kuluu ehkä noin kolmasosa kirjasta. Sitten kirja muuttuu enemmänkin isä-poika-suhteen käsittelyksi. Eikä siinä kumpikaan kirjoittaja päästä itseään helpolla. Sen vuoksi teksti tulee välillä niin lähelle, kun molemmat paljastavat pelkäämisensä ja poika suorastaan syyttää isäänsä väistelijän ja pelkääjän mallista.

En usko että väistäjä voi menestyä elämässä. Joten minua kiinnostaa, voiko väistäjä muuttua sellaiseksi, joka ei väistä? s.110

Tuossa välissä on dramaattinen vaihe, kun poika yrittää itsemurhaa syömällä mielialalääkkeitä.. Sekin selvitetään sekä pojan että isän kokemana ja käänne kirjoitusohjeista henkilökohtaisen suhteen selvittelyyn tuntuu pakolliselta.

Me isät haluamme puhua lapsellemme, mutta lapsi ei halua isän ajatusten suuntaan vaan omaan suuntaansa, niin kuin Pohjois-Koreasta paennut ei enää halua Pohjois-Korean suuntaan. s.114

Luin tämän kirjan hotkien, vaikken odottanut mitään dramaattisia käänteitä. Tiesinhän jo, että pojan käsikirjoitus hyväksytään ja hän saa kosolti julkisuutta. Ihailin ja ihmettelin, kuinka lähelle itseään kirjailijat uskaltavat lukijan päästää, kuinka henkilökohtaisiin ja usein salattuihin asioihin. Luultavasti asetuin enemmänkin vanhemman rooliin ja siihen voimattomuuteen, jonka kokee jonkinlaisessa epäonnistumisen tunteessa yritettyään paljon. No, ihan lopussa pelkojen käsittely rupesi kyllästyttämään. Luultavasti pidän hetken taukoa ennen kuin luen Petri Tammisen Musta vyö -kirjan, joka sekin käsittelee isä-poika-suhdetta. Aion sen kuitenkin ennen pitkää lukea. Tässä perheessä kun on oivallisia kirjoittajia!

Ja lukijoitakin he ovat, tietysti! Löytävät kirjoista jopa turvapaikkoja, kuten minäkin. Lopuksi Tammisen mielestäni loistava analyysi :

Kun luen Antti Tuuria, tuntuu kuin kävelisin maisemassa tyynellä mielellä. Minulla on hyvät kengät, tie on kaunis kuin lapsuudessa maalla meiltä kirkonkylään, maisemassa on tilaa ja avaruutta, peltojen keskellä kalliosaaria ja ihan vieressä pientareilla kaikenlaista pienipiirteistä, suolaheinäpaikkoja, ahomansikkaa. Lempeässä auringossa oikein väreilee varma tunne siitä, että olen hyvällä matkalla.
Tuuri rakentaa sanoilla turvapaikan, luottamuksen piirin. Hän saa maailman sanoiksi - toisin sanoen hän todistaa, että maailman voi käsittää. Se on aika merkittävä todistus. s.189