Unohtamisen taito
Otava 2019
Ranskankielinen alkuteos: L'art de perdre 2017
Suom.Taina Helkamo
575 sivua
-Tiedätkö kuinka kauan yksi pakolainen keskimäärin viettää leirillä?
Naima pudisti päätään
- Seitsemäntoista vuotta, Sol vastasi ennen kuin syventyi taas työhönsä. s.472
Kun nuo miehet aikoinaan lähtivät joko omasta tahdostaan tai pakotettuina, toisinaan tietämättään, Ranskan rinnalla sotaan, jonka nimeä heille ei kerrottu, heille vakuutettiin, että he ovat ranskalaisia. Sen jälkeen he ovat menettäneet Algerian, ja nyt heiltä kysytään, haluavatko he luopua Ranskastakin. He eivät ymmärrä, mitä heille sitten enää jäisi. Kaikkihan kotimaata tarvitsevat. s.188
Tästä kirjassa on kysymys: pakolaisuudesta. Tapahtumat sijoittuvat aikaan paljon ennen nykyisiä pakolaisvirtoja, 1960-luvun alkuun, mutta ongelmat ovat samanlaiset kuin nykyisin. Algeriasta Ranskaan vaivalloisen merimatkan jälkeen paenneet ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa ja ihmisarvonsa. He joutuvat elämään vastaanottoleirillä pitkiä aikoja ja vielä sittenkin, kun heille osoitetaan uusi asuinalue ja työ, he ovat kielitaidottomia toisen luokan kansalaisia.
Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensin kerrotaan Alin ja hänen perheensä tarinaa Algeriassa. Toisen osan päähenkilö on Alin vanhin poika Hamid, joka on syntynyt Algeriassa, mutta pakenee perheen mukana n. 10-vuotiaana Ranskaan. Varsinaisena kertojana on Hamidin tytär Naima, joka on syntynyt ja kasvanut Ranskassa.
Ali on kotikylässään vaikutusvaltainen oliivipuristimen ja talon omistaja, joka valitsee väärän puolen, Ranskan hallinnon kalpinallisten sissijoukkojen sijaan. Hän on taistellut Ranskan armeijassa toisen maailmansodan aikana, mutta puolen valintaa hän yrittää miettiä tulevaisuuden näkökulmasta. Hän päättää paeta vaimonsa Yeman ja lastensa kanssa Ranskaan, koska voitolle päässeet sissit kohtelevat ranskalaisille uskollisia julmasti. Uuteen maahan ja kohteluun ihmisarvon menettäneinä pakolaisina on vaikea sopeutua. Naiset uskaltavat sen avoimesti myöntää toisilleen, miehet surevat itsekseen.
(Ali juo nykyään julkisesti. Hän perustelee sen sanomalla, että he asuvat nykyisin Ranskassa, missä se on aivan normaalia - ja Yema vaikuttaa hyväksyneen, että hänen miehensä Jumala tuntee valtioiden rajat. Hän ei valita asiasta, tyytyy vain pitämään silmällä nesteen määrää pullossa.)s.259
Minusta tuntuu, että olen katkera niille, jotka jäivät kotiin (Yema) s. 262
Alin aseman menetyksen tajuaa erityisesti hänen vanhin poikansa, Hamid, joka pystyy isäänsä paremmin sopeutumaan uuteen yhteisöön ja elämään siellä. Hän oppii kieltä, ahkeroi koulussa ja ryhtyy sosiaalityöntekijäksi, koska hänen opettajansa pitää sitä sopivana urana maahanmuuttajalle.
Illalla laittaessaan itselleen herätystä hän ajattelee toisinaan, että pakeneminen on hitaampaa kuin luulisi, mutta jollei hän olekaan päässyt niin kauas lapsuudestaan kuin oli halunnut, seuraava sukupolvi voisi jatkaa siitä, mihin hän jäi. Hän kuvittelee, että itse asiassa hän varastoi pienessä tukahduttavassa työhuoneessaan vapautta, jota hän voi sitten jakaa lapsilleen.(Hamid) s.366
Hamidilla on ranskalaisia kavereita ja tyttöystävä, mutta hänen on vaikea puhua tälle menneisyydestään Algeriassa. Puhumattakaan siitä, että hän veisi tyttäriään käymään maassa, jossa olot ovat edelleen epävakaat. Hän muistaa alkuperänsä ja häntä myös muistutetaan siitä, mutta hänen on vaikea kertoa edes tulevalle vaimolleen asioista, jotka liittyvät entiseen kotimaahan ja sieltä lähtöön.
Vasta hänen tyttärensä Naima lähtee aikuistuttuaan taidegallerian työtehtävissä katsomaan Algeriaan jääneitä sukulaisiaan, joiden kieltä ei osaa. Hän osaa kyllä täydellisesti ranskaa ja pärjää elämässään, mutta terrori-iskuja seuraava pelko saa hänet tarkastelemaan ympäristöään uusin silmin.
Noiden kolmen päivän jälkeen hän(Naima) huomaa, että Kamelia, hänen kollegaansa galleriassa, ja heidän talonsa edustalla lehtikioskia pitävää tunisialaismiestä mulkoillaan paljon vihamielisemmin kuin aiemmin. Hän olettaa, että samanlaisia katseita kohdistuu aivan yhtälailla hänen isäänsä, Yemaan, hänen setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa, joista hän ei pysy enää laskuissa. Nuo katseet tuntuvat sietämättömiltä kun ne kohdistuvat ihmisiin, jotka hän tuntee, eikä hän silti voi itsekään mitään sille, että häntä pelottaa, kun metroon nousee parrakas mies, joka kantaa olallaan vähän liian täyttä urheiluvarustekassia. s.416
Sisältä päin nähtynä ja monen sukupolven kautta kuvattuna tämä tarina on vahvasti koskettava. Ote herpaantuu ehkä kirjan loppupuolella hieman, sillä Naiman oma tarina on ehkä vähemmän dramaattinen kuin hänen sukunsa vaiheet.Vaikka kirja sisältää raskaita asioita ja historiaa, se on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Huolimatta
mittavasta sivumäärästä sen lukee nopeasti. Vahva lukusuositus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti