Otava 2016
317 sivua
Pieni kirja kertoo paljon 1960-luvun muuttoaallosta Suomen maaseudulta Ruotsiin. Teksti on tuurimaisen eleetöntä ja helppoa, mutta välittää silti sekä surumieliset tunteet että huumorin. Se onkin Antti Tuurin taitoa.
Sauli on hanuristina Hurma-orkesterissa. Laulusolisti Elina jättää orkesterin Lappajärven keikan jälkeen ja tämä tuhoaa koko bändin. Elinan lähtö musertaa myös Saulin yksityiselämän, joka oli vahvasti sidoksissa Elinaan ja myös tämän pieneen tyttäreen Kaijaan, jonka isä on työkeikalla Lapissa.
Kun epäonnistuneen puunkuljetuksen jälkeen kylällä kulkee huhuja Vaasan Astorissa asuvasta värväristä, joka etsii miehiä Ruotsiin töihin, suuntaa Saulikin sinne. Päämääränä on sekä Volvon tehtaat että Elinan jäljittäminen, sillä rakkaus sanelee toimintaa. Kaveriksi sattuu samassa orkesterissa trumpettia soittanut Harju, joka tosin on jättänyt soittimensa kotiin - toisin kuin kertoja.
Keskikoulussa hankitusta ruotsinkielen taidosta on hyötyä, samoin kuin soittotaidosta. Sauli pääsee soittamaan Laila Kinnustakin säestävään Tangopojat-yhtyeeseen ja puhuu sinne vielä Harjunkin. Keikkamatkoja tehdään samassa Nousevan auringon talossa Skövdessä asuvan Varpulan kanssa. Tämä toimii jopa kuskina, koska on innoissaan suosittujen solistien, erityisesti Laila Kinnusen näkemisestä. Työtä tehdään paljon ja asuntolassa nukutaan huonosti. Kotimaahan on tarkoitus palata omalla Volvo Amazonilla. Keikoilta ei heltiä paljon rahaa, mutta Elinan jäljille pääsee muusikkopiireissä paremmin. Sauli on kuullut Elinan lähteneen ruotsalaisen muusikon matkaan.
Kirjan tapahtumat voi paikannimien perusteella sijoittaa hyvin tarkasti sekä Pohjanmaan että Ruotsin kartalle. Huumori kuultaa puheenvuorojen kautta rivien välistä kuten silloin, kun Sauli kieltäytyy haalean, seisoneen kahvin lisukkeeksi tarjotuista pullista, koska epäilee niiden olevan viimetalvisia laskiaispullia. Tai kun Sauli kieltää kuorma-autoilija Huhtalaa ryyppäämästä toista Jallu-pulloa, jos aikoo vielä urostekoihin. Vastapainona miesten koville puheille Saulin päässä pyörivät kuvat Elinasta toisen miehen kanssa hameita nostelemassa.
Luin kirjan miltei yhdellä istumalla. Tuntui ihanalta hypätä sillä tavoin kirjan maailmaan ja unohtaa ympäristö ja sen tarjoamat tekemiset. Viimeksi muistan näin käyneen joskus hyvin nuorena. Moinen uppoutuminen vaatii kuitenkin kiinnostavan ja hyvin kirjoitetun kirjan. Antti Tuurin Tangopojat oli sellainen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti