WSOY 2019
261 sivua
Kannen suunnittelu:Satu Konttinen
(Kannessa Essi REnvallin piirros Sylvi Kekkosesta
Ihan heti en tarttunut kirjaan, vaikka Venho on runoilijana minut vakuuttanutkin. Tuntui niin loppuunkalutulta aiheelta Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen ja siinä ohessa Sylvikin, Uinona tai Kekkosena. Vaan eipä se sitten ollutkaan. Venho tavoittaa jotain sellaista kuvitellun Sylvi Kekkosen sisäisestä maailmasta, joka koskettaa ainakin naislukijoita. Kirjalla on sanottavaa kaikille, lukipa sitä historiallisien vaiheiden lisävalaistuksena tai itsenäisenä tosielämään pohjautuvana fiktiona.
Kirjan tapahtuma-aika on pääosin kesässä 1966, jolloin Sylvi Kekkosen tärkeä ystävä on äkillisesti kuollut. Välillä palataan Sylvin päiväkirjamerkintöjen kautta vuoteen 1952, jolloin Sylvi ajattelee rakastuneensa toiseen mieheen. Sylvi Kekkonen yrittää tavoittaa kirjoittajanvirettään Kekkosten Katerman kesämökillä Suomusjärvellä. Hän puhuttelee edesmennyttä ystäväänsä, näkee tämän jopa istumassa milloin missäkin, haistaa tupakansavun ja näkee hameen vyötärön jäljet ystävän iholla. Vartio on ollut Sylvi Kekkosen ensimmäinen kannustava kirja-arvostelija, jonka sanoihin tämä on luottanut enemmän kuin Urho Kekkosen vaimona häntä arvioiviin kriitikkoihin.
Kaikkea Sylvi joutuu peilamaan presidentin puolison näkökulmasta. Avioliitto on rakkausavioliitto, mutta sen luonne muuttuu, kun keskenmenot katkaisevat avioelämän.
Ja avioliitosta meillä ei ole aikoihin ollut puhuttavaa. Se vain on, kuten kauan sitten tehty päärös reitistä, jolta ei ole enää paluuta takaisin. Elämän koulu on pakollinen, päämäärä valinanavarainen, ja minun kouluni on tämä liitto. s.39
Toinen tärkeä aihe on äitiys. Sylvi Kekkosen on ollut hyvin vaikeaa päästää irti kaksospojistaan ja tässäkin kirjassa ohimennen mainitaan torjuva asenne miniöitä kohtaan.
Minä kasvoin äidiksi hitaasti, enkä sitten millään olisikaan päästänyt irti.....Äitiys on alue, jolta kukaan nainen ei palaa entisellään takaisin, mutta jotkut kadottavat itsensä niille alueille kokonaan. s.72
Minä rakastuin, sitten. Ei ihminen muista millainen on ollut silloin, kun ei elämästä paljoa tajunnut. Olin joku toinen. Jollekuulle muulle, viattomalle, se kaikki tapahtui, ja miten sellainen tietämätön, niukasti elänyt olento olisi osannut valintoja tehdä. Yksinäisyys on kestävä valinta ja vasta kun sen olin hyväksynyt, osasin alkaa kirjoittaa ajatuksiani ylös. s.97
Kirjoittajanakin Sylvi Kekkonen joutui elämään Urho Kekkosen varjossa.
Olen ison liekin vierellä kytevä pikku kipinä. Parhaaseen sinun on aina itseäsi verrattava, isä sanoi.
Urho tosiaan kirjoitti olennaisia, ja hän kirjoitti koko ajan, eri nimillä, Pekka Peitsenä ja Känänä ja ties minä, jo kuusitoistavuotiaana hän kirjoitti Esaias Ranstakkana jonka sitten muutti Esaias Kohennuskepiksi, se naurattaa minua vieläkin, hän kirjoitti kirjoja ja pakinoita ja puheitakin, ja ne olivat teräviä ja hauskoja ja olennaisessa kiinni, niinhän ihmisen piti olla, minä vain muistelin menneitä ja raapustin luontokuvauksia. Kieleni oli koko ajan lannistumassa Urhon järkevien, rohkeiden lauseiden alle. Se alkoi tuntua arvottomalta vain siksi, että sitä ei voinut käyttää samaan kuin Urhon kieltä: Urhon jokainen lause oli nuoli, jolla on määränpää. Minun lauseeni ovat hiljaisten välitilojen puhetta, sitä laastia jota ilman talo ei pysy pystyssä. s.101
Se Urhon oikeassaoleminen, se sitten sapetti minua. Kun hän raivasi opinnoiltaan ne vaivaiset tunnit morsiamen tapaamiseen, hän oli oikeassa.
Kun hän urheili, kilpaili, ansaitsi rahaa ja opiskeli Saksassa, kun pojat olivat pieniä, hän oli oikeassa.
Kun hän sanoi haastatteluissa viettäneensä kesän maalla poikien kanssa, hän oli oikeassa.
Kun hän sanoi monen keskenmenon ja vaarallisen kohdunulkoisen raskauden jälkeen, ettei enää tahtonut yrittää lasta, hän oli oikeassa. Minä olisin lääkärin kiellosta huolimatta tahtonut vielä yrittää, olisin halunnut kolmannen lapsen.
Kun hän tuomitsi sotasyyllisiä, hän oli oikeassa.
Aina löytyi perustelu sille, miksi hän toimi kuten toimi, löytyi vedenpitävä aukoton perustelu.Minä ajattelen Suomen kansan etua. ss115-116
Urho ärsyyntyy hitaammista perässähiihtäjistä, mutta ei hänen edelleenkään saa mennä. Pitää olla tismalleen oikean matkan päässä. Minä lopetin yhdessä hiihtämisen jo ajat sitten, piti säilyttää oma tahti. Mutta mittaan välmatkaa edelleen koko ajan. On oltava tarpeeksi lähellä, jottei katoa toiselta, ja tarpeeksi kaukana, jottei katoa itseltään. s.160
Kiinnostavaksi kerronnan tekee Marjaliisalle osoitetun yhsinpuhelun katkeaminen väliluvuissa Essi Renvallin tuskailuun Sylviä esittävän veistoksen kanssa. Huolimatta lukuisista luonnoksista taiteilija ei tunne saavuttavansa Sylvin sisintä olemusta. Itsensä hän kokee Sylvin täydelliseksi vastakohdaksi.
Sylville en voi rahasta puhua. Hän kiusaantuu siitä, etuoikeutetussa asemassa kun on.Huonoimpina hetkinäni päästänkin mieleeni ajatuksen, ettei hän ole tehnyt mitään asemansa ansaitakseen, paitsi kenties ollut nuorena suloisen näköinen, muistuttanut Urhon omaa äitiä, Pylvänäisen talon Emiliaa.
Mutta toisaalta Sylvi on antanut asemansa eteen kaikkensa. Enemmän kuin minä taiteeni eteen, koska hän on antanut senkin, mitä ei olisi tahtonut antaa, ja luopunut siitä, mistä kukaan ei halua luopua.s.190
Hyvä kirja, tosin nopeasti luettu. Ehkä unohdankin sen nopeasti. En usko, että tämä kirja lisää mielenkiintoani Sylvi Kekkosen tuotantoon. Se avaa kuitenkin jonkun oven miehen varjossa eläneen naisen sisäiseen maailmaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti