Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut

Luin ukrainalaisen Kutznjetsovan ensimmäisen suomennetun kirjan Kysykää Mialta ja ihastuin. Oli itsestään selvää, että tartun toiseen suomennokseen. Nyt Eero Balk on käännöstyön tehnyt ja Tikapuut on saatavilla. Kysykää Mialta teoksen tavoin kirjailija vyöryttää valtavan määrän keskenään sukua olevia henkilöitä samaan taloon asumaan ja selviytymään yhdessä. Edellisessä teoksessa nuoret naiset hakivat isoäitinsä luona uutta alkua ja suuntaa elämälleen.Tässä kirjassa sukua kerääntyy Tolikin, n. 40-vuotiaan miehen taloon Espanjassa. 

Tolik on halunnut muuttaa mahdollisimman kauas äidistään ja alituisesti toisten asioihin puuttuvista sukulaisitaan: tädistä, pyörätuolilla kulkevasta isoenostaan, sisarestaan ja näiden eläimistä, joilla niilläkin on tarkoin määrätty sukulaisuussuhde keskenään: kissat ovat miniöitä ja anoppeja toinen toisilleen, vain koira Vladik on itsellinen olento. Tolik on ajatellut 4000 kilometrin riittävän omaan rauhaan, omien pelien kanssa vietettyyn aikaan ja siirtynyt uuden työnantajan palvelukseen Aurinkorannikolle. Hänen ostamassaan talossa on vielä edellisen asukkaan ristipistotöitä, Jeesuksia, Neitsyt Maria ja enkeleitä eikä Tolik ehdi niitä pois raivata, ennen kuin Putin hyökkää Ukrainaan ja sukulaiset pakenevat Harkovasta hänen luokseen turvaan.

Tolik pelkää sotaa, häpeää itseään ja pelkoaan ja samalla ahdistuu talossaan majailevasta joukosta. Tarjotessaan asuinpaikan hän ajattelee kuitenkin olevansa jollain tavoin hyödyksi eikä häpeä ole niin suuri. Täti haluaa taloon kanoja ja edessä olevaan suihkulähteeseen tomaatteja. Äiti murehtii Tolikin juoksuharrastusta ja pelkää sen laihduttavan liikaa poikaansa. Isoeno pelaa kellarikerroksessa Tolikin flipperillä. Tolik hankkii itselleen tikapuut, joita myöten pääsee huoneensa rauhaan tapaamatta sukulaisiaan.

Yksi kirjan päähenkilöistä on sota. Se on läsnä joka päivä, vaikka henkilöt ovat turvassa. Aamuisin puhelimesta tarkistetaan viimeisimmät uutiset. Tolikin työnantaja järjestää hyväntekeväisyystapahtuman ja yrittää suhtautua myötätuntoisesti sotaa paenneisiin. Hän yrittää olla ystävä myös sotaa karttelevia venäläisiä kohtaan, mutta näitä ukrainalaisten on vaikea hyväksyä. Koko ajan läsnä on hätä ja huoli tulevasta, koska kukaan ei tiedä, kuinka kauan tilanne jatkuu nykyisellään.

HAUTAAMATON HÄTÄ asettuu jonnekin tänne, sanoi Irusja painaen kätensä rinnan alle, - eikä anna hengittää.

Häpeä, murhe ja huono omatunto ovat koko ajan kerronnassa mukana. Limittäin ankean arjen ja epämiellyttävien tunteiden kanssa kukkii huumori, jota etenkin vanhemmat sukulaiset tuovat  tarinaan. Yhdessä bortskeiton kanssa lämpenee lukijakin, vaikkei kirjailija sen kummemmin vitsiä tyrkytä. Juuri tällainen ilo vakavien tunteiden rinnalla vetoaa minuun.

Pidin kirjasta. Ikään kuin hämätäkseen kirjailija on otsikoinut luvut kansakoulumaiseen ainekirjoitustapaan:Kalaretki, Häpeä, Wifi, Röh-röh.... Tarina kuitenkin etenee ja syvenee ja lukija pysyy helposti mukana. Jostain syystä en kuitenkaan innostunut tästä niin paljon kuin edellisestä suomennoksesta. Ehkä se toi sodan liian lähelle, vaikka juuri siinä on myös sen merkitys.

Jevgeni Kutznjetsova: Tikapuut. Aula & Co, 2024. Ukrainankielinen alkuteos 2023. Suom. Eero Balk. Kansi Laura Noponen. - 203 sivua

Liksom Rosa: Väylä

Eestäpäin kuulu huuto, että vastassa on yöpymispaikaksi määrätty tyihä talo, toppaama siihen. Tieto virkisti askelta. Ajoima karjat hyvin aijathuun hakhaan. Paikalliset lotat ohjastit meät ruohottunutta polkua pitkin talon kartanolle. Itte talo oli harmaa, korkea ja pitkä. Saima sokerista munavelliä. Se maistu niin hyältä, että suu meinasi revetä. Syönnin jälkeen iski väsimys. Menin Katrin kanssa pirttihin ja panima maate muitten väsyneitten viehreen. Makasimma ko muikut tynnyrissä ja lämmitimmä toisiamme s.79

Rosa Liksomin uusimmassa kirjassa on ainakin kolme asiaa, jotka tekevät siitä erilaisen, ainutlaatuisen ja loistavan. Ensimmäinen on matka, joka jatkuu väylän eli Tornionjoen yli Ruotsin puolelle pakoon saksalaisia, jotka ovat muuttuneet aseveljistä vihollisiksi. Matkaa tekevät keskenkasvuiset lapset keskenään eikä matka ole helppo, sillä kulkijoiden vaatetus on puutteelinen ja on kylmä yöpyä taivasalla. Kertojan äiti on mennyt Sedän kanssa edeltä, koska äiti odottaa lasta. 

Nämä toisella kymmenellä olevat lapset pitävät huolta karjasta ja se on toinen keskeinen asia. Lehmät ovat kertojalle ainakin yhtä rakkaita kuin ihmiset. Niillä on nimet, jotka kertoja muistaa. Kun hänen on lähdettävä etsimään vastaanottoleireiltä äitiään, lehmien hyvästelykin on  yhtä tärkeää kuin muiden matkatovereiden.

Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan.
Halasin jokaista lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrile, Martale ja Matilekki. s. 108

Kolmas asia on murre, jolla koko kirja on kirjoitettu. Ensin ajattelin sen olevan este lukemiselleni, mutta ymmärsin sen pian olennaiseksi osaksi tarinaa. Ilman Tornionjokilaakson murretta kirja olisi toinen. Ilman murretta kertojatytön maailma ei olisi niin tosi kuin se on nyt. Kertomus on tarina selviytymisestä, vahvasta tytöstä, jota sota, perhe ja maailma paiskaa paikasta toiseen ja vastoinkäymisestä seuraavaan. Siitä huolimatta hän kestää muutamien koulupäivien, parin ystävän ja ymmärtävien ihmisten avulla. 

Alotin mummosta. Sillä oli kaikki vanhuuen vaivat ja se pani jokasen praatin alkhuun, että ennen vanhaa. Se piti minua sylissä ja suojeli, ko äiti sai kohtauksia, oli liian hyälä kiirillä tai mullisteli. Mummo sano, että älä perusta äitistästi, se ei ymmärrä etes itteänsä. Isoäitiä näin harvoin. Sillä oli kaihi toisessa silmässä ja sappikivet. Se hoki mie, mie, mie. Sitte Setä. Se on sokeritautista ja syänviasta huolimatta lepposa ja porisee matalalla äänelä. Se on vähän niinko herrat ko se istuu kunnanvaltuustossakin. Ko molin kläppi se nappasi minut sylhiin, vaikka en olis tyrkyttäny itteäni. Isällä on luinen nokka ja se puhhuu pehmeällä äänelä, vaikka on aina varhuihlaan. Sillä on karvanen, hikinen sölkä. Ei se sinänsä paha ole, vaikka onki kolkonpuolheinen. Äitin kaula on taas pitkä ko pirula, soon katkera ja sisältä mätä. Jos se olis terve, se saattais olla toisenlainen. Nuoruuenkuassa se on sopivasti pullea ja kaunis. Niin kauas ko mie muistan, äiti on ollu voimaton, saamaton ja vähinthään luulotautinen, ja nyt se sannoo olevansa terve. s.186

Tyttö on vahvempi kuin moni aikuinen, ainakin vahvempi kuin äitinsä. Matka ja elämä vaatii kuitenkin yhä enemmän, eikä palkintoja tule. Enemmänkin tulee pettymyksiä ja kokemuksia, jotka olisivat aikuisellekin vaikeita kestää.

Ensin kerkisin laskea  kuuthen, sitte kymmehneen, sitte kahteenkymmehneen. Kouristus, vaivanen henkäsy, syän takutti hätäsesti Kallen rinnassa vielä pitkään ennenko sammu. Heiveröinen verivana valusi sen nokkareijästä. Sen posket muuttuit sinertävän kautta violethiin ja sitte valkosseen. Elämäntunto valu siittä ulos ja se kylmeni hiljahleen.

Pari kolme tuntia sitä kesti, sitten kuolema johatti Kallen Tuonelanvirran vastarannale. Sielua en nähny mishään. Äsken Kalle eli, nyh soon kuolu, mutta mie elän, mie aattelin. Kallen iho oli ko keskenmenheen vasan nahkaa. s.168

Tytön kokemana sotaa ja nälkää pakoon lähteneiden kohtelu parempiosaisten armoilla piirtyy yksinkertaisen terävästi lukijan tajuntaan, nostaa ymmärryksen tasoa ja palan kurkkuun.

Väki ymmärsi, että on parempi pittää leipäluukku kiini ja painaa kärsimykset villasella. Touhotus loppu, viha sulkeutu ihmisten sisäle ja sen tilale levisi ensin suru ja sitte tyyni toivottomuus. Koko leiri oli ko kuolu. Mieki olin. s.177

On minun myönnettävä, että Rosa Liksomin teokset ovat viehättäneet minua pitkään. Pidin lyhyistä proosapätkistä sekä itsekseni luettuina että esitettyinä. Viime vuosien romaanit ovat kiehtoneet minua jokainen ja ihailen kirjailijan kykyä uudistua jatkuvasti. Jokaisen kirjan olen aloittanut epäillen jaksanko, viitsinkö loppuun asti lukea. En ole kesken yhtäkään jättänyt, vaan lopettanut vasta viimeiselle sivulle hengästyneenä, vaikuttuneena, ihastuneena. Niin kävi nytkin.

Rosa Liksom: Väylä : kertomus. Like 2021. Esilehtien piirrokset : Rosa Liksom. 266 sivua

Zeniter Alice: Unohtamisen taito

Alice Zeniter
Unohtamisen taito
Otava 2019
Ranskankielinen alkuteos: L'art de perdre 2017
Suom.Taina Helkamo
575 sivua

-Tiedätkö kuinka kauan yksi pakolainen keskimäärin viettää leirillä?
Naima pudisti päätään
- Seitsemäntoista vuotta, Sol vastasi ennen kuin syventyi taas työhönsä. s.472

Kun nuo miehet aikoinaan lähtivät joko omasta tahdostaan tai pakotettuina, toisinaan tietämättään, Ranskan rinnalla sotaan, jonka nimeä heille ei kerrottu, heille vakuutettiin, että he ovat ranskalaisia. Sen jälkeen he ovat menettäneet  Algerian, ja nyt heiltä kysytään, haluavatko he luopua Ranskastakin. He eivät ymmärrä, mitä heille sitten enää jäisi. Kaikkihan kotimaata tarvitsevat. s.188

Tästä kirjassa on kysymys: pakolaisuudesta. Tapahtumat sijoittuvat aikaan paljon ennen nykyisiä pakolaisvirtoja, 1960-luvun alkuun, mutta ongelmat ovat samanlaiset kuin nykyisin. Algeriasta Ranskaan vaivalloisen merimatkan jälkeen paenneet ihmiset ovat menettäneet omaisuutensa ja ihmisarvonsa. He joutuvat elämään vastaanottoleirillä pitkiä aikoja ja vielä sittenkin, kun heille osoitetaan uusi asuinalue ja työ, he ovat kielitaidottomia toisen luokan kansalaisia.

Kirja jakaantuu kolmeen osaan. Ensin kerrotaan Alin ja hänen perheensä tarinaa Algeriassa. Toisen osan päähenkilö on Alin vanhin poika Hamid, joka on syntynyt Algeriassa, mutta pakenee perheen mukana n. 10-vuotiaana Ranskaan. Varsinaisena kertojana on Hamidin tytär Naima, joka on syntynyt ja kasvanut Ranskassa.

 Ali on kotikylässään vaikutusvaltainen oliivipuristimen ja talon omistaja, joka valitsee väärän puolen, Ranskan hallinnon kalpinallisten sissijoukkojen sijaan. Hän on taistellut Ranskan armeijassa toisen maailmansodan aikana, mutta puolen valintaa hän yrittää miettiä tulevaisuuden näkökulmasta. Hän päättää paeta vaimonsa Yeman ja lastensa kanssa Ranskaan, koska voitolle päässeet sissit kohtelevat ranskalaisille uskollisia julmasti. Uuteen maahan ja kohteluun ihmisarvon menettäneinä pakolaisina on vaikea sopeutua. Naiset uskaltavat sen avoimesti myöntää toisilleen, miehet surevat itsekseen.

(Ali juo nykyään julkisesti. Hän perustelee sen sanomalla, että he asuvat nykyisin Ranskassa, missä se on aivan normaalia - ja Yema vaikuttaa hyväksyneen, että hänen miehensä Jumala tuntee valtioiden rajat. Hän ei valita asiasta, tyytyy vain pitämään silmällä nesteen määrää pullossa.)s.259

Minusta tuntuu, että olen katkera niille, jotka jäivät kotiin (Yema) s. 262

 Alin aseman menetyksen tajuaa erityisesti hänen vanhin poikansa, Hamid, joka pystyy isäänsä paremmin sopeutumaan uuteen yhteisöön ja elämään siellä. Hän oppii kieltä, ahkeroi koulussa ja ryhtyy sosiaalityöntekijäksi, koska hänen opettajansa pitää sitä sopivana urana maahanmuuttajalle.

Illalla laittaessaan itselleen herätystä hän ajattelee toisinaan, että pakeneminen on hitaampaa kuin luulisi, mutta jollei hän olekaan päässyt niin kauas lapsuudestaan kuin oli halunnut, seuraava sukupolvi voisi jatkaa siitä, mihin hän jäi. Hän kuvittelee, että itse asiassa hän varastoi pienessä tukahduttavassa työhuoneessaan vapautta, jota hän voi sitten jakaa lapsilleen.(Hamid) s.366

Hamidilla on ranskalaisia kavereita ja tyttöystävä, mutta hänen on vaikea puhua tälle menneisyydestään Algeriassa. Puhumattakaan siitä, että hän veisi tyttäriään käymään maassa, jossa olot ovat edelleen epävakaat. Hän muistaa alkuperänsä ja häntä myös muistutetaan siitä, mutta hänen on vaikea kertoa edes tulevalle vaimolleen asioista, jotka liittyvät entiseen kotimaahan ja sieltä lähtöön.

Vasta hänen tyttärensä Naima lähtee aikuistuttuaan taidegallerian työtehtävissä katsomaan Algeriaan jääneitä sukulaisiaan, joiden kieltä ei osaa. Hän osaa kyllä täydellisesti ranskaa ja pärjää elämässään, mutta terrori-iskuja seuraava pelko saa hänet tarkastelemaan ympäristöään uusin silmin.

Noiden kolmen päivän jälkeen hän(Naima) huomaa, että Kamelia, hänen kollegaansa galleriassa, ja heidän talonsa edustalla lehtikioskia pitävää tunisialaismiestä mulkoillaan paljon vihamielisemmin kuin aiemmin. Hän olettaa, että samanlaisia katseita kohdistuu aivan yhtälailla hänen isäänsä, Yemaan, hänen setiinsä, täteihinsä ja serkkuihinsa, joista hän ei pysy enää laskuissa. Nuo katseet tuntuvat sietämättömiltä kun ne kohdistuvat ihmisiin, jotka hän tuntee, eikä hän silti voi itsekään mitään sille, että häntä pelottaa, kun metroon nousee parrakas mies, joka kantaa olallaan vähän liian täyttä urheiluvarustekassia. s.416

Sisältä päin nähtynä ja monen sukupolven kautta kuvattuna tämä tarina on vahvasti koskettava.  Ote herpaantuu ehkä kirjan loppupuolella hieman, sillä Naiman oma tarina on ehkä vähemmän dramaattinen kuin hänen sukunsa vaiheet.Vaikka kirja sisältää raskaita asioita ja historiaa, se on helppolukuinen ja mukaansa tempaava. Huolimatta
mittavasta sivumäärästä sen lukee  nopeasti. Vahva lukusuositus.

Thuy, Kim: Ru

Kim Thuy

Ru - romaani
Gummerus 2019
Ranskankielinen alkuteos Ru 2009
Suom. Marja Luoma
Kannen suunnittelu:Sanna-Reeta Meilahti
144 sivua

Ranskankielessä sana "ru" tarkoittaa pientä puroa ja kuvaannollisesti virtaamista, esimerkiksi kyynelten, veren ja rahan. Vietnaminkielessä sana "ru" tarkoittaa kehtolaulua, tuudittamista. s.5


Oiva nimivalinta kielitaiturille, joka on 10-vuotiaana matkannut veneellä pakoon kommunistivaltaa omasta maastaan, Vietnamista. Nykyisin kirjailija, jonka omiin kokemuksiin teos perustuu, asuu Kanadassa. Kirjan käännösoikeudet on myyty yli 20 maahan ja se on palkittu ja pidetty.

Minäkin kuulin ylistystä ja kehuja monelta taholta ja tartuin kirjaan suurin odotuksin. Kieli oli kaunista, vaikka teksti kertoi hirveistä asioista, kuten pakenemisesta ihmisiä täyteen sullotussa veneessä pahoinvoivien kanssamatkaajien kanssa, pakolaisleiristä Malesiassa ja kylmästä vastaanotosta Kanadassa. Paitsi hyytävää säätä, joutuu nuori, vaivattomaan ja vauraaseen elämään  tottunut tyttö tuntemaan itsensä alastomaksi ja syrjityksi.

Ärsyynnyin kyllä välillä, kauniista ja taitavan harkitusta sananasettelusta huolimatta. Luvut ovat lyhyitä ja kerronta käsittelee välillä sukulaisia, pakoa, elämää ennen pakoa ja kohtelua vieraassa maassa. Luvuissa pohditaan sukulaisia ja heidän kohtaloitaan. Näille henkilöille ei äitiä lukuunottamatta anneta nimeä, vaan he ovat täti yksi, kaksi, kolme tai isoisän isä, eno jne. Putosin rattailta enkä ollut aina selvillä, oliko tätä tätiä tai enoa kuvattu jo aiemmin. Kertojan kaksi lasta on  nimetty ja heistä kerrotaan yhtä avoimesti kuin muista sukulaisista.Nuoremman pojan autismi ja äidinrakkaus saavat jopa runollisia piirteitä.

Nainen palaa vielä takaisin kotimaahansa aikuisena ja amerikkalaistuneena.

Kun amerikkalainen unelma on toteutunut, se ei lähde millään; se pysyy paikallaan kuin siirrännäinen tai kasvain. Kun ensimmäistä kertaa menin korkeissa koroissa, suorassa hameessa ja salkku kädessä Hanoin vähävaraisille nuorille tarkoitetun ravintolakoulun ravintolaan, nuori tarjoilijapoika ei ymmärtänyt, miksi puhuin hänelle vietnaimia. Ensin luulin, että hän ei saanut selvää eteläisestä korostuksestani. Aterian lopulla tarjoilijapoika kuitenkin paljasti ujosti, että vietnamilaisnaiseksi olin liian paksu. s.84

Kirjoittajalta kestää hetken oivaltaa, ettei kyse ollut hänen 45 kg:n painostaan vaan amerikkalaisesta unelmasta, joka oli lihottanut ja vetelöittänyt, tuonut varmuutta askeliin ja ääneen ja uskon, että kaiken voi saada.

Kieli ja sen vivahteet nousevat esiin myös tekstin tasolla. Kielen vivahteille ja väärinymmärryksille kirjailija löytää selityksiä. Sanasto paljastaa erilaiset taustat ja historian.

Jouduin opettelemaan uudelleen äidinkieleni, josta olin luopunut liian varhain....Pohjois-Vietnamin kieli oli kehittynyt kulloisenkin poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen tilanteen mukaan: oli kehitetty sanoja ilmaisemaan, kuinka lentokoneen voi pudottaa katolle asennetulla konepistoolilla, kuinka natriumglutamaatin avulla voi nopeuttaa veren hyytymistä, kuinka löytää suoja hälytyssireenin soidessa. Samaan aikaan eteläisen Vietnamin kielessä luotiin sanoja ilmaisemaan sitä, miltä Coca-Colan kuplat tuntuivat kielellä ja keksittiin termejä etelän katujen vakoojille, kapinallisille ja kommunistimielisille, ja kehitettiin nimityksiä lapsille, joita syntyi amerikkalaisten sotilaiden järjestämien hurjien juhlien seurauksena. ss.86-87

Muistot saavat erilaisen merkityksen, kun on joutunut jättämään taakseen kokonaisen elämän ja muuttumaan selviytyäkseen uudessa ympäristössä.

Oikeastaan minusta on aina mukava muuttaa, koska muutto on hyvä tilaisuus vähentää tavaramäärää ja hylätä esineitä. Silloin muistista voi oikeasti tulla valkoiva ja sen sopukkoihin jää vain sellaisia kuvia, jotka pysyvät valoisina suljettujenkin silmien takana. s. 107

Ehdottomasti kirja kannattaa lukea, ehkäpä useampaankin kertaan. Nyt palatessani sen sivuille, huomaan yhä uusia asioita. Pieni kirja ei tyhjenny kerralla eikä sen kaunis kieli kyllästytä.

Erpenbeck Jenny: Mennä, meni, mennyt

Jenny Erpenbeck

Mennä, meni, mennyt

Tammi 2019

Keltainen kirjasto, 497

Saksankielinen alkuteos: Gehen, ging, gegangen 2015

suom.Jukka-Pekka Pajunen

413 sivua

Missä te vartuitte aikuisiksi? Mikä äidinkielenne on? Mihin uskontokuntaan kuulutte? Kuinka monta henkeä teidän perheeseenne kuuluu? Millaisessa asunnossa tai talossa elitte? Miten vanhempanne tutustuivat toisiinsa? Oliko teillä televisio? Missä nukuitte? Mitä ruokaa söitte? Mikä oli lapsuutenne mieluisin piilopaikka? Kävittekö koulua? Millaiset vaatteet teillä oli? Oliko kotieläimiä? Onko teillä ammattikoulutus? Onko teillä perhettä? Milloin lähditte kotimaastanne? Miksi? Pidättekö yhteyttä perheeseenne? Mikä oli määränpäänne? Miten hyvästelitte? Mitä otitte mukaan lähtiessänne? Millaiseksi kuvittelitte Euroopan?Mikä on toisin? Miten kulutatte päivänne? Mitä kaipaatte eniten? Mitä toivotte? Jos teillä olisi täällä asuvia lapsia, mitä kertoisitte kotimaastanne? Voitteko kuvitella vanhenevanne täällä? Mihin teidät pitää haudata? s.64

Nämä ovat kysymyksiä, joita vasta eläköitynyt klassisten kielten professori Richard esittää pakolaisille Berliinin vastaanottokeskuksessa. Nämä ovat niinikään kysymyksiä, joita minä en ole oikeastaan tullut ajatelleeksi, kun puhutaan maahanmuuttajista, turvapaikanhakijoista, pakolaisista. Heistä puhutaan useimmiten ryhmänä tai ongelmana, harvoin yksilöinä, joilla on menneisyys ja jotka ovat toivoneet tulevaisuutta. Ja kuitenkin heillä on menneisyys.

Isä kertoi minulle, kuka minä olen., Awad sanoo.....
Mitä sen jälkeen?
Minusta tuli automekaanikko ja menin töihin. Minulla oli ystäviä. Se oli hyvää elämää.
Mitä sen jälkeen?...
Sitten isä ammuttiin. ss.94-95

Mikäli näkisit minut töissä, metalliseppä Rashid sanoo, näkisit aivan toisen Rashidin, ja silloin Richard oivaltaa, kuinka perustellusti hän kutsuu miestä Salamaniskijäksi. A complete other Rashid. Tiedätkö, Rashid sanoo, työnteko on minulle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. s.289

Richard asuu yksin talossaan järven rannalla. Hänen vaimonsa on kuollut kolme vuotta aiemmin. Lapsia ei ole. Keväällä hän on jäänyt eläkkeelle. Alkukesästä järveen on hukkunut uimari, jonka ruumista ei ole löydetty. Kukaan ei ui järvessä  Richard on asunut ennen Berliinin muurin murtumista Itä-Berliinissä. Italiasta tulleet pakolaiset ovat kerääntyneet Berliinin torille. Siellä Richard havahtuu tajuamaan joukon nimettömyyden ja ihmisten sulautumisen kaltaistensa joukkoon. Tämä oivallus johdattaa Richardin pakolaiskeskukseen, ratkaisua toimettomina ja turtuneina odottavien ihmisten luo. Hän tarjoaa apua ihmisille, joihin tutustuu, ymmärtää vähitellen muitakin ongelmia kuin kielivaikeuksia. Hän myös pettyy ja häntä petetään.

Häntä on petetty aiemminkin. Hän on työtoverinsa lausunnon perusteella joutunut Stasin listoille, koska on aina kiinnittänyt huomiota kauniisiin naisiin. Lausunnossa hänet määriteltiin tämän perusteella epävakaaksi ja epäluotettavaksi, eikä häntä katsota sopivaksi yliopiston viranhaltijaksi.

Siitäkin huolimatta Richard etsii ymmärrystä ja löytää yhtäläisyyksiä saksalaisten ja maahanmuuttajien kanssa. Hänen tuttavapiirissäänkin pohditaan, kuinka onni asua turvallisessa ympäristössä ja elää rikasta ja hyvää elämää on sattumanvaraista.

Richard ajattelee, että ei ole suinkaan mikään kovin pitkä aika siitä, kun tarina maastamuutosta ja onnen etsinnästä oli myös saksalainen tarina. s.266

Mikäli se, että heillä meni niin hyvin, ei kuitenkaan ollut heidän omaa ansiotaan, niin silloinhan se ei ollut myöskään pakolaisten syy, että heillä menee huonosti. Tilanne olisi aivan hyvin voinut olla päinvastoin. Tämä ajatus loksauttaa hetkeksi kitansa apposen auki ja paljastaa pelottavat hampaansa.
Sylvia sanoo: Minä kuvittelen välillä, että mitä jos meidänkin täytyy paeta eikä kukaan sitten auta meitä. s.145

Richard tietää kuuluvansa niihin harvoihin tässä maailmassa, jotka voivat valita todellisuuden, jossa haluavat toimia. s. 325

Richard oivaltaa myös, että eurooppalainen on määritellyt oman maanosansa ulkopuolella olevat maat oman käsityksensä ja mittapuunsa mukaan. Aivan samoin kuin nyt noista maista - tai aavikolta kotoisin oleva ihminen määritellään työtä karttelevaksi sen takia, että hänellä ei ole pakolaiskeskuksessa turvapaikkaa odotellessaan muuta tekemistä kuin odottaa toimettomana, syödä ja nukkua.

Ensimmäistä kertaa hän oivaltaa, että eurooppalaisten vetämät rajat eivät oikeastaan ole lainkaan samoja kuin afrikkalaisten rajat. Jonkin aikaa pääkaupunkeja etsiskellessään hän on taas huomannut karttakirjaan vedetyt suorat viivat, mutta vasta nyt hän ymmärtää, miten mielivaltaisia nuo viivat olivat.
- Aavikolta, selvä. s. 82

Siis myös henkilö, joka kertoo toden tarinan maassa, jolla ei ole mitään velvollisuutta kuunnella häntä, on niin sanottu turvapaikkahuijari, ja on turha edes kuvitella, että hänen tarinaansa reagoitaisiin jollakin tavalla. Lehdistä voi myös lukea, että uusi sormenjälkijärjestelmä tulee pian erottelemaan pakolaisryhmistä ne, joita on kuultava, ja ne, joita ei tarvitse kuulla.
Hän muistaa taas, miten Tristan oli eilen kertonut, ettei saa enää pois mielestään kuvaa Tripolin kaduilla lojuneista ruumiista. Jos on muukalainen, silloin ei ole valinnanvaraa. s. 105

Mieluiten leikkaisin muiston irti itsestäni, Rashid oli sanonut. Cut. Cut.Elämä, jossa tyhjän nykyhetken valtaa muisto jota ei vaan voi kestää, elämä, joka kieltäytyy palajastamasta tulevaa, sellainen elämä on varmasti raskasta, Richard ajattelee, tavallaan elämä ilman vastarantaa. s. 405

Kovin monitahoinen ja monenlaisia ajatuksia herättävä kirja oli toteavan rauhallisesti, yksinkertaisin lausein kerrottu. Minun mielestäni tämä on tärkeä kirja, jonka soisin monen lukevan.Yksi kirjan motoiksi valituista lauseista on lainattu Martin Luther Kingiltä. Se sopii myös kokoamaan kirjan herättämät ajatukset.

Lopulta emme muista vihollistemme sanoja vaan ainoastaan ystäviemme vaikenemisen

Martin Luther King

Statovci Pajtim: Tiranan sydän

Statovci Pajtim
Tiranan sydän
Otava 2016
269 sivua

En pitänyt erityisemmin Statovcin edellisestä, palkitusta esikoiskirjasta Kissani Jugoslavia, jonka Seppo Puttonen ja Nadja Novak ovat valinneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 100 vuotta - 100 kirjaa -joukkoon. Ehkä minun pitäisi lukea se uudestaan nyt, kun olen lukenut Tiranan sydämen. Siihen tartuin empien ja nyt olen sitä luovuttamassa seuraavalle lukupiirin lukijalle empien, koska se kosketti, kouraisi syvältä.

Kirja kertoo Bujarista, albaialaisnuorukaisesta, jolla on perhe:äiti, isä ja sisko Ana. Isä kertoo tarinoita Albanian kunniakkaasta menneisyydestä, mutta kannattaa korruptoitunutta kommunistijohtoa. Poika imee isän viisautta pärjäämisen ohjenuoraksi.

"Riippuu täysin ihmisestä, miten sydämensä lyönnit haluaa käyttää", hän (isä) jatkoi ja hengitti syvään. "Jos ihminen kiihtyy, jos rakastuu, jos pillastuu tai pahoittaa mielensä, jos suree tai pelkää liiakseen, jos urheilee määrättömästi tai nauttii alkoholia kohtuuttomasti, jos välittää liikaa muiden sanomisista tai jos ei välitä muista ollenkaan, sydän rasittuu." s.54

Isän sairastuminen syöpään muuttaa perheen elämän.

Kaupungissa oli yhä levottomampaa, mutta minä en jaksanut välittää siitä vaan ripustauduin hänen (isän) ajattelemiseensa, valikoituihin hetkiin - sellaisiin, joissa hän oli täysin alaston, hänen inhimillisyytensä rippeisiin kun hän esimerkiksi sanoi viekää minut ulos heti olen koko päivän ollut täällä makaamassa, tai suutuksissaan sanoi äidilleni, että haen tupakkani itse jos et tuo minulle niitä nyt, vaikka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta s. 67

Isän kuolema suistaa perhe-elämän kokonaan raiteelta. Hänet haudataan sukunsa luo Kosovoon.

Kaikki olivat hyvin uskonnollisia ja puhuivat jatkuvasti jumalasta ja he katsoivat meitä kuin muukalaisia, erityisesti äitiäni, joka ei pukeutunut kuin musliminaiset, kuin he olisivat olleet isäni todellisia perheenjäseniä emmekä suinkaan me, ja kuin olisimme olleet vastuussa siitä, että yksi heidän omistaan oli päättänyt jättää heidät. s. 60

Äiti sulkeutuu makuuhuoneeseen itkemään eikä tule ulos silloinkaan, kun Ana katoaa.Vaikka Bujar kertoo katoamisesta äidille, ei tämä jaksa siitä välittää, vaan jättää pojan yksin pohtimaan sisaren kohtaloa.

En halunnut ajatella häntä, tai sitä miten hänet ehkä kuljetettiin pois Albaniasta metallisessa kontissa yhdessä muiden saman kohtalon jakavien kanssa, en halunnut ajatella sitä, miten helposti ihmissalakuljettajat saivat lahjottua sataman työntekijöitä, miten korruptoituneita poliisit olivat ja miten kaikki viranomaiset olivat mukana ihmisten myymisessä, matkatoimistot ja kuorma-autojen ja bussien kuljettajat, koska se ei auttanut mitään, vähiten siskoani. Jos on rikas, ei ole olemassa mitään mitä ei voisi saada, eikä ole mitään mitä riittävän köyhä ihminen ei olisi valmis rahasta antamaan. s.191

 Bujar lähtee jonkin ajan kuluttua kotoa ystävänsä Agimin kanssa etsimään parempaa elämää. Agim on ottanut isänsä säästörahat ja pojat elävät niillä aluksi leveästi, mutta köyhyys ja nälkä tavoittavat heidät pian. Bujaria vaivaa myös koti-ikävä, mutta Agimin sitkeä usko asioiden kääntymiseen paremmalle tolalle ajaa heitä eteenpäin, ensin rannikolle ja sitten veneellä kohti Italiaa. Väliin mahtuu varastelua, tilapäisiä töitä ja hyväksikäytetyksi joutumista, surkeita asumuksia ja jatkuvaa alemmuuden tunnetta, mutta kurjissakin loukoissa pojat sanailevat luonnehtien kansallisuuksien ominaisuuksia tähän tapaan: Mitä ajattelee aamuisin saksalainen- Ruokaa, ostoksia. Entä
ruotsalainen?  - Harmittelee, että täytyy tehdä kahdeksan tuntia töitä rahaa tienatakseen
Suomalainen taas murehtii illalla ennen nukahtamistaan, että on seitsemän tuntia aikaa herätykseen. Todellisuus iskee kuitenkin silmille

Mitä pidempään elimme sillä tavalla, sitä selvemmin käsitimme, mitä köyhyys todella tarkoittaa. Ihmiset suhtautuivat siihen kolmella tavalla. Oli niitä, jotka säälivät köyhiä ja saattoivat oikealla hetkellä luopua taskunpohjansa kolikoista saadakseen puhtaamman omantunnon - yleensä heitä kalvoi syyllisyys tehdystä rikoksesta tai jostakin anteeksiantamattomasta teosta. Sitten oli niitä, jotka pelkäsivät köyhiä ja saattoivat siksi käyttäytyä heitä kohtaan väkivaltaisesti.
Oma lukunsa oli se suuri massa, jolle emme olleet edes säälin arvoisia. Monet heistä saattoivat vetää hartiansa koholle, korjata laukkunsa asentoa tai työntää kädet taskuihinsa köyhiä ja kodittomia ohittaessaan. Joka kerta, kun huomasimme jonkun tekevän niin, meistä tuli merkityksettömämpiä..ss.158-159

Tapahtumapaikkoina on Tirana, Dürres, Rooma,Madrid, Berliini,New York, Helsinki ja kerronnan aikajaksot kulkevat 1990-luvulta nykypäiviin. Minäkertoja Bujar tulee vähitellen tietoiseksi omasta seksuaalisuudestaan ja pystyy myös rakastamaan ja tunnistamaan toisen vaikeudet minuuden löytämisessä.

..koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja  ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimisen jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä, miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi.s.96  

..... koska en vielä ymmärtäisi sitä, että minä päätän kuka minä olen ja millä tavalla, enkä vielä ymmärtäisi sitäkään, etten pukeudu tytön vaatteisiin ollakseni tyttö, vaan saadakseni pojalle tytön edut.
Enkä osaisi ajatella, että kaikkea ihmisen toimintaa motivoi toive tulla paremmaksi. s.219

..kyse ei ole siitä ettei Tanja pitäisi sisaruksistaan, vaan siitä ettei hän pidä itsestään heidän rinnallaan. s.256

Kasvaminen ja sosiaalistuminen ei ole kuitenkaan pelkkää teini-iän kipuilua, vaan ympäristön tyly viesti on alati läsnä, milloin missäkin.

.
Ajan myötä huomasin, etten enää tunne itseäni erityiseksi, ja minusta tuntuu, että se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä se jos mikään tekee intohimottomaksi, se jos mikä saa uskomaan jumalaan - sitä ripustautuu siihen oksaan johon pystyy ja tyytyy kohtaloonsa, ja sen jälkeen näkeekin valon; sen, miten harvoin oikeuksien ja mahdollisuuksien puute johtaa taisteluun niiden puolesta ss. 11-12

Kirjan lukeminen teki minut surulliseksi. Tuli olo, että asiat pitää saada muutettua, mutta häpeillen oli tunnistettava omassa käytöksessään asioita, jotka nyt näin toisesta näkökulmasta. Vaan tiedän kovin hyvin, ettei se vielä riitä.

Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion. s. 104





.