Tiranan sydän
Otava 2016
269 sivua
En pitänyt erityisemmin Statovcin edellisestä, palkitusta esikoiskirjasta Kissani Jugoslavia, jonka Seppo Puttonen ja Nadja Novak ovat valinneet Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 100 vuotta - 100 kirjaa -joukkoon. Ehkä minun pitäisi lukea se uudestaan nyt, kun olen lukenut Tiranan sydämen. Siihen tartuin empien ja nyt olen sitä luovuttamassa seuraavalle lukupiirin lukijalle empien, koska se kosketti, kouraisi syvältä.
Kirja kertoo Bujarista, albaialaisnuorukaisesta, jolla on perhe:äiti, isä ja sisko Ana. Isä kertoo tarinoita Albanian kunniakkaasta menneisyydestä, mutta kannattaa korruptoitunutta kommunistijohtoa. Poika imee isän viisautta pärjäämisen ohjenuoraksi.
"Riippuu täysin ihmisestä, miten sydämensä lyönnit haluaa käyttää", hän (isä) jatkoi ja hengitti syvään. "Jos ihminen kiihtyy, jos rakastuu, jos pillastuu tai pahoittaa mielensä, jos suree tai pelkää liiakseen, jos urheilee määrättömästi tai nauttii alkoholia kohtuuttomasti, jos välittää liikaa muiden sanomisista tai jos ei välitä muista ollenkaan, sydän rasittuu." s.54
Isän sairastuminen syöpään muuttaa perheen elämän.
Kaupungissa oli yhä levottomampaa, mutta minä en jaksanut välittää siitä vaan ripustauduin hänen (isän) ajattelemiseensa, valikoituihin hetkiin - sellaisiin, joissa hän oli täysin alaston, hänen inhimillisyytensä rippeisiin kun hän esimerkiksi sanoi viekää minut ulos heti olen koko päivän ollut täällä makaamassa, tai suutuksissaan sanoi äidilleni, että haen tupakkani itse jos et tuo minulle niitä nyt, vaikka tiesi, että se oli hänelle mahdotonta s. 67
Isän kuolema suistaa perhe-elämän kokonaan raiteelta. Hänet haudataan sukunsa luo Kosovoon.
Kaikki olivat hyvin uskonnollisia ja puhuivat jatkuvasti jumalasta ja he katsoivat meitä kuin muukalaisia, erityisesti äitiäni, joka ei pukeutunut kuin musliminaiset, kuin he olisivat olleet isäni todellisia perheenjäseniä emmekä suinkaan me, ja kuin olisimme olleet vastuussa siitä, että yksi heidän omistaan oli päättänyt jättää heidät. s. 60
Äiti sulkeutuu makuuhuoneeseen itkemään eikä tule ulos silloinkaan, kun Ana katoaa.Vaikka Bujar kertoo katoamisesta äidille, ei tämä jaksa siitä välittää, vaan jättää pojan yksin pohtimaan sisaren kohtaloa.
En halunnut ajatella häntä, tai sitä miten hänet ehkä kuljetettiin pois Albaniasta metallisessa kontissa yhdessä muiden saman kohtalon jakavien kanssa, en halunnut ajatella sitä, miten helposti ihmissalakuljettajat saivat lahjottua sataman työntekijöitä, miten korruptoituneita poliisit olivat ja miten kaikki viranomaiset olivat mukana ihmisten myymisessä, matkatoimistot ja kuorma-autojen ja bussien kuljettajat, koska se ei auttanut mitään, vähiten siskoani. Jos on rikas, ei ole olemassa mitään mitä ei voisi saada, eikä ole mitään mitä riittävän köyhä ihminen ei olisi valmis rahasta antamaan. s.191
Bujar lähtee jonkin ajan kuluttua kotoa ystävänsä Agimin kanssa etsimään parempaa elämää. Agim on ottanut isänsä säästörahat ja pojat elävät niillä aluksi leveästi, mutta köyhyys ja nälkä tavoittavat heidät pian. Bujaria vaivaa myös koti-ikävä, mutta Agimin sitkeä usko asioiden kääntymiseen paremmalle tolalle ajaa heitä eteenpäin, ensin rannikolle ja sitten veneellä kohti Italiaa. Väliin mahtuu varastelua, tilapäisiä töitä ja hyväksikäytetyksi joutumista, surkeita asumuksia ja jatkuvaa alemmuuden tunnetta, mutta kurjissakin loukoissa pojat sanailevat luonnehtien kansallisuuksien ominaisuuksia tähän tapaan: Mitä ajattelee aamuisin saksalainen- Ruokaa, ostoksia. Entä
ruotsalainen? - Harmittelee, että täytyy tehdä kahdeksan tuntia töitä rahaa tienatakseen
Suomalainen taas murehtii illalla ennen nukahtamistaan, että on seitsemän tuntia aikaa herätykseen. Todellisuus iskee kuitenkin silmille
Mitä pidempään elimme sillä tavalla, sitä selvemmin käsitimme, mitä köyhyys todella tarkoittaa. Ihmiset suhtautuivat siihen kolmella tavalla. Oli niitä, jotka säälivät köyhiä ja saattoivat oikealla hetkellä luopua taskunpohjansa kolikoista saadakseen puhtaamman omantunnon - yleensä heitä kalvoi syyllisyys tehdystä rikoksesta tai jostakin anteeksiantamattomasta teosta. Sitten oli niitä, jotka pelkäsivät köyhiä ja saattoivat siksi käyttäytyä heitä kohtaan väkivaltaisesti.
Oma lukunsa oli se suuri massa, jolle emme olleet edes säälin arvoisia. Monet heistä saattoivat vetää hartiansa koholle, korjata laukkunsa asentoa tai työntää kädet taskuihinsa köyhiä ja kodittomia ohittaessaan. Joka kerta, kun huomasimme jonkun tekevän niin, meistä tuli merkityksettömämpiä..ss.158-159
Tapahtumapaikkoina on Tirana, Dürres, Rooma,Madrid, Berliini,New York, Helsinki ja kerronnan aikajaksot kulkevat 1990-luvulta nykypäiviin. Minäkertoja Bujar tulee vähitellen tietoiseksi omasta seksuaalisuudestaan ja pystyy myös rakastamaan ja tunnistamaan toisen vaikeudet minuuden löytämisessä.
..koko lapsuuteni ajan inhosin itseäni koko sydämelläni ja mielelläni, enkä rakastanut ketään. Vihasin sitä, miten pakonomaisesti opiskelin ja miten kävelin ja ääneni sävyä, miltä hikeni haisi ja virtsani väriä, miten näännytin itseni näyttääkseni hoikemmalta ja millaisia ahmimiskohtauksia nääntymykseni sai aikaan, ja miten kohtalokkaasti ahmimisen jälkeen sitten itkin, sillä saatoin nähdä, miten syömäni ruoka liikkui kehossani ja muuttui ihraksi.s.96
Enkä osaisi ajatella, että kaikkea ihmisen toimintaa motivoi toive tulla paremmaksi. s.219
..kyse ei ole siitä ettei Tanja pitäisi sisaruksistaan, vaan siitä ettei hän pidä itsestään heidän rinnallaan. s.256
Kasvaminen ja sosiaalistuminen ei ole kuitenkaan pelkkää teini-iän kipuilua, vaan ympäristön tyly viesti on alati läsnä, milloin missäkin.
.
Ajan myötä huomasin, etten enää tunne itseäni erityiseksi, ja minusta tuntuu, että se on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua, sillä se jos mikään tekee intohimottomaksi, se jos mikä saa uskomaan jumalaan - sitä ripustautuu siihen oksaan johon pystyy ja tyytyy kohtaloonsa, ja sen jälkeen näkeekin valon; sen, miten harvoin oikeuksien ja mahdollisuuksien puute johtaa taisteluun niiden puolesta ss. 11-12
Kirjan lukeminen teki minut surulliseksi. Tuli olo, että asiat pitää saada muutettua, mutta häpeillen oli tunnistettava omassa käytöksessään asioita, jotka nyt näin toisesta näkökulmasta. Vaan tiedän kovin hyvin, ettei se vielä riitä.
Minun tekee mieli sanoa, että ei, ihminen ei voi kuolla suruun sillä surun minä tunnen, mutta minusta tuntuu että ihminen voi kuolla tylsyyteen, koska suru eli tekemisen halun menettäminen ei ole mitään tekemisen puutteeseen. Se tekee ihmisestä raunion. s. 104
.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti