Sandström Peter: Laudatur

Sandström Peter
Laudatur
S&S 2016
suom. Outi Menna
228 sivua

Kyllä kirjaan tarttumisen syynä täytyy olla kirja-arvostelu, jossa tätä kirjaa verrataan Knausgårdin Taisteluni-sarjaan. Siitä luin viime kesänä ensimmäisen osan ja samalla pyörsin pyhät aikeeni olla tuon nimiseen kirjaan tarttumatta. Knausgårdin kirjan totesin hyväksi ja tämän - muistini mukaan - arvostelija sanoi olevan vielä parempi. Olihan Sandströmin kirja Finlandia-ehdokkaanakin 2016.

Kirjassa runoilija-kirjailija, nimeltään Peter, pelkää avioliittonsa loppuvan. Hänellä on kaksi lasta: teini-ikäiset Neo-poika ja tytär Bonnie sekä tutkijanuraa luova vaimo, joka kirjassa esiintyy nimellä Seepra. Vaimo käy vain kääntymässä kotona ja tuo mukanaan kassillisen vaatteita miehen pyykättäväksi. Enemmän aikaa vaimo viettää Mäkisen luona. 48-vuotias vaimo on ilmoittanut olevansa raskaana. Kirjassa on toinenkin pääasiassa sukunimellä esiintyvä henkilö: eläkkeellä oleva professori Tulijärv, joka on toiminut myös minä-kertojan esimiehenä tämän toimittaja-aikoina tieteellisessä julkaisussa yliopistolla. Tapahtumapaikkana on Turku, jossa Port Arthurin kaupunginosassa on avioparin koti ja tapahtuma-aikana vuosi 2010. Toinen tapahtumapaikka on Uusikaarlepyy, jossa on kertojan lapsuudenkoti. Takautumissa palataan  tapahtumiin vuonna tuhatyhhdeksänsataakahdeksankymmentäkahdeksan, jolloin äiti on lyönyt isää kuokalla päähän kotipihalla.

Aloitin kirjan kahdesti, kun en ensimmäisellä kerralla innostunut. Vaikeuksia tuotti yksityiskohtainen kerronta aamun voimisteluharjoituksista äidin puhelinsoittoihin ja mm. vuosilukujen kirjoittaminen numeroiden käytön sijaan. Vai oliko tuo edellinen vuosiluku helppo lukea? Eikö pitkät lukusanat voi ilmaista numeroin? Paikoin replikoinnissa on käytetty leveää pohjalaismurretta. Puhutaan äireestä, maistuusko kahavi, ny riitti pikkuunen ym. Suomentaja on käyttänyt murreasiantuntijana  Jorma Malista ja epäilemättä sekä murteen että kirjoitusasun käyttö vuosiluvuissa on harkittua. Näistä pikku vastuksista huolimatta olen tyytyväinen, että luin kirjan loppuun, koska vasta viimeisillä sivuilla kirjailija paljastaa tapahtumat kokonaisuudessaan ja henkilöt saavat merkityksensä ja käytös selityksensä.

Kertoja tuntee itsensä hetkittäin näkymättömäksi,  aivan kuin hahmoni olisi ollut vain hädin tuskin erottuva, vailla merkitystä. Ulkomuodossani oli jotain haalistunutta ja persoonatonta kuin vaatteessa, jota käyttivät monet eri ihmiset esimerkiksi sairaaloissa tai muissa laitoksissa, kuin paidoissa jotka viskattiin pyykkisäkkeihin, mistä ne kulkeutuivat eteenpäin läpi järjestelmän, jonka tehtävänä oli poistaa edellisen käyttäjän jäljet, se saattoi ajatuksena tuntua raskaalta ja ikävältä mutta lopputulos oli useimmiten toivotunlainen. s. 88

Kun kirjasin edellisen lauseen, huomaan, että kirjailijalla on oma kielioppi ja hieman hengästyttävä tapa jaksottaa kerrontaansa.Mutta se toimii - ja sen hän tietää itsekin:
Mutta osasin valita järjestyksen taitavasti, osasin rytmin ja sanavalintojen avulla rakentaa sumuverhoja, joiden ansiosta tekstin muoto asettui aina tärkeämmälle sijalle kuin asia, jota sen oli tarkoitus välittää. Kun kirjoitin, näin sieluni silmin, miltä tekstin olisi pitänyt näyttää, vähän kuin olisin juossut kivisessä ja juurakkoisessa rinteessä, maastossa jossa näin aina reitin joka minun kannattaisi valita päästäkseni eteenpäin; lainkaan ajattelematta saatoin kääntyä oikealle, vaikka tiesin olevani menossa vasemmalle, ja ajan mittaan siitä oli muodostunut minulle eräänlainen peli, jossa haasteena oli käyttää sanoja niin että ne palvelivat mahdollisimman paljon minua itseäni. Ajoittain tuntui kuin minä olisin palvellut sanoja. Antauduin kielen vietäväksi s 87

Voi ehkä aiheellisestikin kysyä, putoaako lukija matkasta, kun kirjoittaja kääntyy yllättäen kielen vietäväksi oikealle tai vasemmalle, mutta mielestäni niin ei käy. Muistikuvien vietäväksi antautuminen ei tapahdu perustelemattomasti, vaan henkilöt sitovat ne tarpeen mukaan kerrontaan ja tapahtuma-aikaa havannollistaa vuosilukujen lisäksi mm. seuraava määritys:
Voi olla hyvä muistaa, että tämä kaikki tapahtui aikana jolloin miltei kaiken oletettiin jatkuvan entiseen malliin. Valtioita ja kaupunkeja johtivat vanhat miehet; oli itä ja länsi, eivätkä ne koskaan yhtyisi, tämä ajatus antoi turvaa, koska oli helppo tietää mitä mieltä piti olla, ja oli helppo protestoida nuorekkaasti milloin mitäkin vastaan, koska tiesi, etteivät mielenosoitukset olleet kuin hetkellistä hupia, suunnilleen yhtä vaaratonta kuin paintball tai lautapelien pelaaminen kännissä, ne eivät heilauttaisi elämämme perustaa suuntaan eivätkä toiseen; jos hävisi, sai uuden mahdollisuuden ja sen jälkeen taas uuden, ja isä oli sotinut neljäkymmentäluvulla, ja tietoisuus sodasta jossa hän oli taistellut sekä hiljaisuus, johon kaikki siihen liittyvä oli haudattu, olivat luoneet perustan idän ja lännen väliselle rajalle, eikä meidän rajan tällä puolella elävien tarvinnut murehtia oikeastaan mistään, meillä oli cd-levyjä ja digitaalisia rannekelloja ja sateliittikanavia, meillä oli pitkä takatukka ja me saimme käyttää korvakoruja ja meikkiä ja ehkäisyä riippumatta siitä olimmeko miehiä vai naisia. ss.106-107

Koskettavasti kirjailija kuvaa elämäntyön merkityksen arviointia:

Loppujen lopuksi menetämme kaiken, Tulijärv sanoi. Hän heilautti kättään kohti tyhjänä ammottavia seiniä. Neljätuhattakaksisataa nidettä, hän sanoi; kaiken saivat viedä.
Mietin, minne häipyisi lopulta kaikki se, minkä Tulijärvi oli lukenut ja painanut mieleensä, kaikki se tieto, jonka hän oli omaksunut. s. 154

Tai tunteiden merkitystä:
Kuolinsyynä saattoi olla särkynyt sydän tai kyllästyminen, viha joka oli levinnyt ja muuttunut pahanlaatuiseksi hänen hermostossaan, sammuttanut hänen ilonsa, syövyttänyt hänen halunsa jatkaa elämää ja haaveilla jännittävästä ja valoisasta tulevaisuudesta. ss. 210-211

Olen iloinen, että pääsen puhumaan kirjasta myös ääneen kirjallisuuspiirissä, sillä erityisesti tähän kirjaan täytyy palata ja sitä täytyy kerrata, maistella vähitellen. Jo tällaisena blogikirjoitelmana se avartui lukuelämystä suuremmaksi.