Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua

En olisi ehkä tarttunut kirjaan, jos se a) ei olisi ollut lukupiirikirjana tai jos se b) ei olisi voittanut Finlandia-palkintoa 2016. Nyt olen kirjan lukenut. Ihan helppo sitä oli lukea, sillä se oli hyvin kirjoitettu. Nopeasti luettu kirja ja saatan sen nopeasti unohtaakin. Joudun miettimään, jäikö lukemisesta muuta jälkeä kuin lisää sivistystä.

Kirja perustuu Carl Ludvig Engelin kuvitteellisiin päiväkirjamerkintöihin Helsingin merkkirakennusten suunnittelijan elämästä ajanjaksolla 1816-1840. Vastentahtoisesti mies ja perhe asettuvat Helsinkiin, joka on heille tuulinen kylä kallioluodolla, josta kaikki asukkaatkin haluavat pois. Etenkin Charlotte-vaimo elättää koko ajan toivetta Berliiniin paluusta. Engel jää Helsinkiin, koska Berliini tarjoaa huomattavasti huonompia työtehtäviä kuin Johan Albrekt Ehrenström Helsingin uudisrakennuskomitean puheenjohtajana. Aluksi on rahastakin tiukkaa, mutta sittemmin Engel rakennuttaa itselleen talon ja puutarhan, jossa on komea, paikalleen hiukan liian suuri kasvihuone. Yksityiselämässään Engel palaa tämän tuosta henkilökohtaisiin murheisiinsa: Carl-pojan kuolemaan ja Emilie-tyttären vammaan, joka vaikeuttaa ainakin liikkumista. Perheen muut lapset jäävät päiväkirjamerkinnöissä melkein huomiotta. Työ klassismin hengessä on iso ilo ja tyydytys.

Helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? s.55

Vähitellen Engelin asema vahvistuu ja hänestä tulee yleisten rakennusten yli-intendentti. Päiväkirjamerkintä vuodelta 1823:
Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju. He luulevat kaltaiseni arkkitehdin olevan vain muutaman onnenpotkun päässä itsestään. s.84

Silti päivät alkavat joskus hyvin mutta päättyvät huonosti ja näille muutoksille arkkitehti on herkkä. Mies vaikuttaa sulkeutuneelta pohtijalta, joka välillä  tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja pelokkaaksikin.
:
Pidän asioista, jotka tunnen läpikotaisin. Kirja , johon en ole vielä tutustunut, on minulle kauhistus lukea. Mozartin sonaatti on nyt siihen asti soitettu, että voin kulkea sen musiikissa ilman instrumenttia, kävellessäni töihin tai syödessäni s.56

Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna väittää, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamointia ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita.
Tiedän että minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta saada ulkopuolisia vakuuttumaan tästä asiasta, ja siksi maailmassa tullaan jatkossakin hukkaamaan tavattomasti voimavaroja tyhjän tavoitteluun.
Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto ss.83-84

Kirjasta voi poimia loputtomiin  viisaita lauseita ja otteita, joita haluaa säilyttää muistissa. Vaan kuinka kauan kokonaisuus säilyy mielessä? Ei ole minun asiani arvioida, kuinka totta tarina on . Luin Parnassosta (5/2016) Sirpa Kähkösen tavoitteen historiallisiin tosiasioihin perustuvalle fiktiolle. Kähkönen kertoi haastattelussa haluavansa kertoa tarinoita, joita arkistolöydöt vankistavat. jos kertoo muuten oikein. Tällä tavalla 'oikein' kirjoitettu on Viikilän esikoisromaani - ja lisäksi vielä paljon muuta: kaunista kieltä, oivalluksia ja uskottava henkilökuva