Raija Oranen :Keltainen

 Tänään en ole maalannut, vaan piirtänyt skitsejä kerittävistä lampaista, kyllä niistä lähti villoja - ja villoja sain minäkin, ei niin, että piirustukset olisivat paljon arvoisia, mutta opin niitä tehdessä näkemään.

Kirjan nimi ja tieto siitä, että se kertoo naistaiteilijasta, jota en juurikaan tuntenut, houkuttivat. Ympärille noussut kohu epäilytti. Päätin antaa mahdollisuuden, vaikka ensimmäiset viisikymmentä sivua eivät juuri vakuuttaneet. Jatkoin silti.

Oranen osaa kirjoittaa ja on jo monta biofiktiotakin tehnyt. Olen lukenut niistä vain yhden Gösta Serlachiuksesta kertovan Iso -romaanin. Samanlaisen epäröinnin saattelemana silloinkin aloitin. Kirjailija paahtaa uusien ihmisten maailmoihin kritiikeistä huolimatta. Onneksi. Lukijalle jää mahdollisuus lukea tai jättää lukematta, mutta totta kai julkisuus vaikuttaa.

Alkuunlähtö oli kankeaa. Nuoren tytön replikointi tuntui tarpeettoman rehvakkaalta, vaikka Anita Snellmannista hyvin itseriittoinen nainen kasvoikin. Snellman lähti kesken lukion kotoaan ja pääsi Helsingin taideakatemiaan. Opinnot jatkuivat Tukholmassa ja sieltä maailmanvalloitus vei Pariisiin aistimaan Euroopan taide-elämää. Pienenä jarruna tässä kirjassa mainitaan aviottoman tyttären Terellan syntyminen, mutta Anitan äitiäkin tyydyttävä avioliitto solmitaan - ei kuitenkaan lapsen isän kanssa. Snellman kulkee Orasen kirjan mukaan taide edellä. Miehiä parveilee tyylikkään ja tyylistään tietoisen taiteilijan ympärillä ja moni heistä päätyy taiteilijan korkilla ja meriheinällä täytetylle patjalle. Hän ei voinut gynekologisen leikkauksen jälkeen tulla raskaaksi ja se vapautti. Kolmea pidempää suhdetta kuvataan tarkemmin, mutta niidenkin aikana Snellman asettaa oman taiteensa etusijalle. Tytär kulkee äitinsä mukana, mutta joutuu olemaan pitkiä aikoja, viikkojakin, hoidossa mm. nunnaluostarissa.

Espanjaan ja myöhemmin Ibizalle päädyttyään Snellman löytää valon ja  oman taiteilijanidentiteettinsä.

Hän katsoi lintukauppiasta tarkasti, ja äkkiä liikahtaa. Hän vain näki ja ymmärsi. Miehen kauppaamat linnut oli suljettu kaltereiden taa. Ne olivat vankeja. Samalla tavalla mies itse oli suljettu tuoliinsa. Hän ei pääsisi siitä ilman apua mihinkään.

 Parasta kirjassa onkin mielestäni taiteilijan tarvitseman itsekkyyden tai itsenäisyyden kuvaus. Espanjan maisemat, alkukantainen asuminen, retket Pamplonan härkäjuoksun yleisöksi tai Barcelonaan saavat lukijankin hengästymään. Aurinko ja meri ovat kirjassa  vahvasti läsnä, mutta ennen kaikkea uimisen kuvaukset saivat minutkin tuntemaan meriveden kosketuksen. 

Kun hän antautui alastomana turkoosia ja sineä säkenöivän veden varaan, hänen olonsa huojentui, se elementti kantoi, ja mikä parasta, vesi yhdisti hänet maailmaan, katkaisi erillisyyden ja irrallisuuden aistimuksen. Meri antoi mielen olemassaololle, se yhdisti maan ja taivaan, avasi tien, teki tilan. Hän ui kauas kohti kohti ulappaa kiihkeään tahtiin, pyörähteli välillä kuperkeikkoja heittäen ja jatkoi taas, kääntyi kellumaan ja hengittämään ja suuntasi sitten laajaa kaarta tehden takaisin kohti rantaa. 

Oranen osaa kuvata ja kirjoittaa kaikille aisteille:

Kun Anitan kauniin kultaisiksi friteeratut boqueronit ja tuoksuvat vihannekset ja leipä tuotiin, Anita tilasi toisen lasillisen viiniä ja huomasi, että Paulin silmät viivähtivät hänen ruuassaan. - Maistuuko? Ole hyvä, syödään yhdessä, se sujuu oikein hyvin pelkillä sormilla, paitsi perunat, mutta me voimme käyttää haarukkaa vuorotellen. /Onko mitään kauniimpaa kuin sanoa toiselle: Syödään yhdessä?

Olen tyytyväinen lukemaani. Tiesin toki lukevani fiktiota, kirjailijan kirjoittamaa tekstiä, joka  pohjautuu taiteilija Anita Snellmanin elämänvaiheisiin. En halua paneutua lähdeviitteisiin tai niiden puutteisiin. Kirjaan on liitetty kuvia Snellmanin teoksista, joiden syntyä kirjan tekstissäkin kuvataan. Kahden taiteenlajin. kuvataiteen ja kirjallisuuden, yhteenliittymä toimii!

Käsi tunnisti pensselin, pensseli maalin paletilta, ja sitten keltainen alkoi vyöryä jäseniä pitkin, se nousi sielusta ja pulpahteli suoniin, se täytti hänen lihaksensa ja alkoi vuotaa kädestä pensselin varteen ja sen karvoihin, se tarttui nopein liikkein kankaan pinnalle, hän maalasi umpimähkään, käden varassa, ilman ohjeviivoja, siinähän kannu kukkineen oli suoraan hänen edessään.....

Raija Oranen :Keltainen.- Otava, 2026. - 397 sivua

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki

Yhden kesäpäivän mittainen romaani Helsingistä ja muutamista ihmisistä siellä. Yksi saapuu sinne aamujunalla kirves repussaan, poissa tolaltaan. Vanha neiti on kuolemassa. Teologin omatutunto puhuttelee  häntä monessa käänteessä ja perheen elättäminen toisaalle.

Hän oli koettanut heittäytyä pitkäkseen ruodittuaan haluttomasti savusilakan ja syötyään velvollisuuspuuronsa pienimmän itkiessä lohdutonta pikkulapsen itkua ja molempien vanhempien lasten kerjätessä pääsyä ulos. (Teologi Laurila)

Poikakoulua käyvä lukiolainen kamppailee myös uusien kansallismielisten aatteiden ja omatuntonsa ristipaineissa.  Poikakoulun rehtori tarrautuu sääntöihin ja kuriin.

Hänen on säilytettävä arvovaltansa horjumattomana, muuten hän on kelvoton kasvattaja. Hänen on upotettava poikiinsa tahto totuuden ja velvollisuuden täyttämiseen vähin äänin. Hänen on kasvatettava heidän nuorekkaan pehmeisiin mieliinsä henkinen selkäranka.

 Luokkatietoinen työläinen etsii rakkautta ja toimeentuloa. Pieni poika pääsee  sairaalasta pitkään siellä oltuaan. Menestyvä liikemies ajattelee bisneksiään ja omia nautintojaan. Kirjailija tavoittelee luomisvirettä. Melkoista ihmiskirjoa Waltari pyörittää ensin erikseen näkökulmaa vaihdellen ja sitten kietoo vähitellen kohtaloita yhteen satunnaisiin ja suunniteltuihin tapaamisiin.

Tämä oli kirjakahvilakirja, johon tartuin kuin läksyyn, mutta aika mukavasti kerronta kannatteli. Vieroksuin täydellistä sirpaleisuutta, etsin ajalle tyypillisiä kirjallisia virtauksia, mutta viihdyin ja totesin taas Waltarin kyllä osaavan - niin juonenkehittelyn kuin vastakkaisten henkilöhahmojen luomisen. Olihan tässäkin kirjassa ihmisiä monesta eri ammatista ja yhteiskuntaluokasta, ikäkirjo lapsesta vanhukseen. Tiheä ladonta pikkuisen ahdisti - olisin halunnut edes lukujen ja näkökulmien väliin loppusivun tyhjäksi. 

Waltarin alkukauden teoksena tämä herätti suuria toiveita ja varmasti kelpasi tulenkantajien esikuvaksi juna-avauksineen ja kaupunkikuvauksineen - ja -kuvineen. Ensimmäinen ilmestymisvuosi 1936 ja uudestaan se on ilmestynyt vuonna 2008 Waltarin 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Taitavat nuo juhlakirjat koristaa  lukemattomina monen kirjaston varastohyllyjä, sillä ainakin oma kappaleeni vaikutti koskemattoman siistiltä. Aikansa Helsinki-kirja, vaikken ihan suurkaupungin sykettä nykypäivästä katsoen tavoitakaan.

Tunnet tämän kaupungin. Olet nähnyt sen talojen nousevan, joka päivä näet räjähdyslaukausten louhivan kalliota ja monet tornit ovat nousseet meren ja maan rajalle sinun aikanasi. Tunnet nämä kadut, nuo seinät kilpineen ja valokirjoituksineen ovat sinulle niin tutut, ette näe niitä enää ohikulkiessasi.

Mika Waltari: Surun ja ilon kaupunki. WSOY, 2008. -1. p. 1936. kuvitettu valokuvin, - 177 sivua

 

Pirkko Soininen: Signe

 

Tässä on biofiktio, joka on löytänyt oikeat kehykset ja oikean tekijän. Pirkko Soininen kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaa kuolinvuoteelta taaksepäin. Signe Brander makaa sodan alkaessa 1942 Nikkilän sairaalassa. Hänellä on vatsakipuja ja hän tietää kuolevansa. Siellä hän muistelee mennyttä, työtään Helsingin valokuvaajana, ateljeekuvaajan aikojaan Savonlinnassa, oppi-isiään ja sukupuolittunutta ammattikuntaansa, jonne hän raivaa naisenmentävän aukon. 

Soininen on tavoittanut työstään ylpeän naisen sielunelämää tavalla, joka ei nosta kuvattavaa jalustalle, mutta ei myöskään kiistä hänen merkitystään. Signe itse epäilee ajoittain työnsä merkitystä etenkin tuossa tilanteessa, jossa mielipuolinen sota pyyhkäisee maan yli, vaikka kansa on vielä haavoilla edellisen sodan jäljiltä. Sairaanhoitaja ja muistot antavat kuitenkin vahvistuksen sille, että kuvilla, joita hän on ottanut, on merkitystä ihmisille, joita hän on kuvannut tai heidän läheisilleen. Helläkätisen sairaanhoitajan äiti oli pesijätär, jonka Signe oli kuvannut lapsineen kesäpäivänä rannassa.

Kerronta etenee välillä nykyajassa, kivuissa, voimattomuudessa ja sodassa, mutta muistoissa palataan menneeseen, ihastumisiin, elämään äidin kanssa kahden, äidin paheksuntaan itsenäisen uran valinnasta. Pääpaino on kuitenkin työssä. Signe tuntee olevansa mukana jokaisessa ottamassaan kuvassa - hän on niissä näkijänä. Mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin. On merkitystä sillä, mitä näkee ja miten sen näkee. Kirjailija kertoo täydentäneensä mielikuvituksellaan faktojen aukkoja. Tästä tuli oiva kokonaisuus.

Kuuntelin kirjan, mutta en usko sen siitä juurikaan kärsineen, koska lukija oli hyvä. Vaikka olen tiennyt Pirkko Soinisen osaavaksi kirjailijaksi ja elämänkerturiksi. en ole aiemmin perhetynyt hänen tuotantoonsa. Nyt löysin aarteen, joka vihjaa tulevista iloista.

Pirkko Soininen: Signe. Bazar, 2024. -Äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 15 min

Anneli Kanto: Punaorvot

Kirjastojen äänikirjapalvelu E-library tarjoaa lisää mahdollisuuksia viettää aikaa kirjan ääressä. Olen kuunnellut kirjoja, jotka ovat syystä tai toisesta jääneet lukematta. Teen jotain muuta kuunnellessani. Nyt olen mellastanut vattupuskissa Anneli Kannon Punaorpojen kanssa.

Kirja pohjautuu näytelmään ja näytelmä taas nojaa vahvasti historiaan. Kirjailija kuvaa helsinkiläisen perheen kautta sisällissodan murhenäytelmän, jonka seuraukset jatkuivat pidempään kuin vuosilukupainotteinen sotahistoria kertoo. 

Kun Johanssonin perheen isä Arvo ja esikoinen Aarre lähtevät rintamalle hankkimaan työläisille oikeutta ja parempaa tulevaisuutta, kotiin jää viimeisillään raskaana oleva Helmi-vaimo ja Lahja-tytär  sekä pieni Ilona. Sotimasta ja vankileiriltä palaa vain Aarre, hänkin rikkinäisenä ja sairaana. Isä on kuollut vankileirillä. Äiti Helmi masentuu ja suree itsensä toimintakyvyttömäksi lapsen synnyttyä. Lahja ja myöhemmin Aarrekin yrittävät pitää perhettä pystyssä ja naapurikin auttaa, kunnes voittajien perustamat huoltokomiteat alkavat pitää punaorvoista huolta. Tarkoitus on  viedä lapset vauraammille seuduille uusiin perheisiin ja kasvattaa heistä  kansalaisia, jotka eivät tiedä työläisaatteesta eivätkä kapinoi. Tässä roolissa Ester Ståhlberg esiintyy kirjan sivuilla ja hänen rakkaustarinansa tulevaan presidentiin pääsee mukaan.

Äänikirjassa on monta lukijaa, mikä tuntuu onnistuneelta ratkaisulta, sillä kirjassakin äänessä on vuoroin Lahja, vuoroin Aarre tai Ester . Ääneen pääsevät myös Pohjanmaan vauraampien olojen kasvattiperheet, joihin orpoja sijoitetaan. Pohjanmaan murre tulvii voimallisena kirjan sivuille. Tapahtumat etenevät tuokiokuvina eri kertojien näkökulmasta kapinan alusta vuosien päähän. Kirjassa oli niin paljon jännitettä, että moneen kertaan käsiteltyjäkin tapahtumia seurasi mielenkiinnolla ja uuden tiedon otti vastaan helposti. Kun traagiset tapahtumat kerrotaan yksilöiden näkökulmasta, tulee niistä paljon vaikuttavampia. Jossain vaiheessa pelkäsin, että kirjailija ei tuo kertomukseen yhtä ainutta toivon pilkahdusta, sillä niin hyvin hän kuvasi huonoissa oloissa kasvattiperheessä raatavan Lahjan näköalojen puutetta ja yritteliään Aarren pettymyksiä. Pieni toivon pilkahdus lukijalle kuitenkin tarjottiin, vaikka sekin tuli yhä tummemmiksi käyvien pilvien välistä. Hieno ja vaikuttava kirja!

Vaan miksi lukea tai kuunnella synkkää kirjaa synkkänä aikana? Siksi että silloin muistaa, että elämä jatkuu ja toivoa oli silloinkin. Niitä täytyy siis olla nytkin.

Anneli Kanto: Punaorvot. Lind&Co. 2023. -Lukijat: Vuokko Hovatta, Antti L.J. Pääkkönen, Maija Lang, Eeva Sovio, Emma Louhivuori. 7 h 23 min / 155 sivua

Viikilä Jukka: Akvarelleja Engelin kaupungista

Viikilä Jukka
Akvarelleja Engelin kaupungista
Gummerus 2016
215 sivua

En olisi ehkä tarttunut kirjaan, jos se a) ei olisi ollut lukupiirikirjana tai jos se b) ei olisi voittanut Finlandia-palkintoa 2016. Nyt olen kirjan lukenut. Ihan helppo sitä oli lukea, sillä se oli hyvin kirjoitettu. Nopeasti luettu kirja ja saatan sen nopeasti unohtaakin. Joudun miettimään, jäikö lukemisesta muuta jälkeä kuin lisää sivistystä.

Kirja perustuu Carl Ludvig Engelin kuvitteellisiin päiväkirjamerkintöihin Helsingin merkkirakennusten suunnittelijan elämästä ajanjaksolla 1816-1840. Vastentahtoisesti mies ja perhe asettuvat Helsinkiin, joka on heille tuulinen kylä kallioluodolla, josta kaikki asukkaatkin haluavat pois. Etenkin Charlotte-vaimo elättää koko ajan toivetta Berliiniin paluusta. Engel jää Helsinkiin, koska Berliini tarjoaa huomattavasti huonompia työtehtäviä kuin Johan Albrekt Ehrenström Helsingin uudisrakennuskomitean puheenjohtajana. Aluksi on rahastakin tiukkaa, mutta sittemmin Engel rakennuttaa itselleen talon ja puutarhan, jossa on komea, paikalleen hiukan liian suuri kasvihuone. Yksityiselämässään Engel palaa tämän tuosta henkilökohtaisiin murheisiinsa: Carl-pojan kuolemaan ja Emilie-tyttären vammaan, joka vaikeuttaa ainakin liikkumista. Perheen muut lapset jäävät päiväkirjamerkinnöissä melkein huomiotta. Työ klassismin hengessä on iso ilo ja tyydytys.

Helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle. Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun? s.55

Vähitellen Engelin asema vahvistuu ja hänestä tulee yleisten rakennusten yli-intendentti. Päiväkirjamerkintä vuodelta 1823:
Ei pitäisi koskaan kuunnella menestymättömien ihmisten puheita. Heiltä puuttuu mittakaavantaju. He luulevat kaltaiseni arkkitehdin olevan vain muutaman onnenpotkun päässä itsestään. s.84

Silti päivät alkavat joskus hyvin mutta päättyvät huonosti ja näille muutoksille arkkitehti on herkkä. Mies vaikuttaa sulkeutuneelta pohtijalta, joka välillä  tuntee itsensä ulkopuoliseksi ja pelokkaaksikin.
:
Pidän asioista, jotka tunnen läpikotaisin. Kirja , johon en ole vielä tutustunut, on minulle kauhistus lukea. Mozartin sonaatti on nyt siihen asti soitettu, että voin kulkea sen musiikissa ilman instrumenttia, kävellessäni töihin tai syödessäni s.56

Välillä kuulen puhuttavan sivistyneistä seurapiireistä, joissa pärjätäkseen olisi tunnettava jokin ajankohtainen kirja tai ooppera, mutta voin kaikkialle kutsuttuna väittää, että mitään sivistyneitä seurapiirejä ei ole, mitään merkittäviä aiheita ei käsitellä, mitään älyn salamointia ei ole, vain pelokasta kuulumisten vaihtoa, joka sekin on enemmän kuvitelmaa ja toivetta siitä, miten haluaisi elämänsä olevan kuin todellisia asioita.
Tiedän että minun, tai kenenkään muunkaan, on mahdotonta saada ulkopuolisia vakuuttumaan tästä asiasta, ja siksi maailmassa tullaan jatkossakin hukkaamaan tavattomasti voimavaroja tyhjän tavoitteluun.
Suurimmat nautinnot ovat ilmaisia ja käsiemme kohdalla. Suoran viivan piirtäminen on minulle tänään enemmän kuin mikään muu. Siinä koko ihmisenä olemisen tapahtuma yksinkertaisimmassa muodossaan, kaikki ylpeys ja kaikki nautinto ss.83-84

Kirjasta voi poimia loputtomiin  viisaita lauseita ja otteita, joita haluaa säilyttää muistissa. Vaan kuinka kauan kokonaisuus säilyy mielessä? Ei ole minun asiani arvioida, kuinka totta tarina on . Luin Parnassosta (5/2016) Sirpa Kähkösen tavoitteen historiallisiin tosiasioihin perustuvalle fiktiolle. Kähkönen kertoi haastattelussa haluavansa kertoa tarinoita, joita arkistolöydöt vankistavat. jos kertoo muuten oikein. Tällä tavalla 'oikein' kirjoitettu on Viikilän esikoisromaani - ja lisäksi vielä paljon muuta: kaunista kieltä, oivalluksia ja uskottava henkilökuva