Katja Kettu: Brita-Kajsa

Tässäpä kirja,  joka kertoo miehen varjossa eläneen naisen elämäntarinan. Lars Levi Laestadiuksen vaimosta Brita-Kajsasta ei tiedetä juuri muuta kuin viidentoista lapsen nimet ja syntymäajat. Katja Ketun romaanissa tuo tuntematon nainen pääsee kertomaan omallla äänellään ja murteellaan elämästä historiaan jääneen miehensä kanssa.

Tuo oli aika paljon sanottu fiktiivisestä, vaikkakin faktoihin nojaavasta tarinasta. Niin vaivattoman tuntuisesti Katja Kettu on kuitenkin vetänyt Brita-Kajsan nahkat ja ajatusmaailman ylleen, että lukijakin pystyy katselemaan 1800-luvun elämää Pohjois-Ruotsissa vaatimattoman mutta omaa ja miehensä puolta pitävän rovastinnan silmin ja tuntemuksin. Murteen käyttö ei häiritse, vaan se on olennainen osa kerrontatapaa. Ei minua myöskään häirinnyt sukuelinten nimeäminen kerronnassa, sillä olivathan mulukut ja iloset vitut usein keskeisesti toimintaa ohjaavia. Kettu on taas tavoittanut sellaisen tuoreuden ja reippauden, joka tuntui edellisessä teoksessa vähän olleen hukassa.

Brita-Kajsan elämää seurataan lapsuudesta Laestadiuksen hautajaisiin. Luvut on otsikoitu vuosilukujen ja tapahtumapaikan mukaan. Brita-Kajsa  hoivaa miestään ja tämän siittämiä lapsia. Lisäksi hän tukee ja ymmärtää miehensä ajatuskulkuja, luottaa silloinkin, kun mies ei luottamusta ansaitse, pettää jopa ystävänsä ennemmin kuin miestään. Hän auttaa miestään tämän tieteellisessä työssä kasvavan lapsilaumankin keskellä. Mies ei tunnu Brita-Kajsan uhrauksia tai mielipiteitä arvostavan, vaan toimii itsenäisesti ja itsepäisesti, välillä synnintunnossaan rypien ja katuen, kunnes tulee suuri katumus ja hurmos, jota vaimo seuraa ja katsoo sivusta juurikaan mistään toimistaan kiitosta saamatta.

Pelkkää vahinkoa tuo älyn liiallinen rasitus rasitus kristillisyydelle. Kattokaapa tuotakin herraa tikkuparrassaan, vai pitäisikö sanoa että paskassa on se tikku, ei sentään!

Laestadiuksen kristillisyys kulki synnillisyyden ja anteeksiannon kautta eikä vaimon ollut helppo seurata seurakunnan toimia. Syntiä piti tehdä, jotta olisi jotain, mitä pyytää anteeksi. Brita-Kajsa näkee myös uuden opin perusteavanlaatuisen tasa-arvon puutteen.

Niin siinä Taivaan portteja alako varrota kovin ihmeellinen porukka, ko eihän net akat ainuastaan nainehet ja salavuoteessa maannehet, vaan ne nytte niin hurskaat ukot halusi heitä syntiin houkutelleita naaraita vihtoa. Se oli raakaa minusta. Ja julukinen tunnustus olisi naisen tehtävä.

Kun mies toivoo huomiota ja tunnustusta ranskalaisilta tiedemiehiltä tai piispalta, näkee Brita-Kajsa, kuinka pienenä ja joskus häiritsevänäkin tekijänä Karessuannon rovastia pidetään, mutta on siitä huolimatta valmis tukemaan miehen pyrkimyksiä ja seuraamaan tätä asemapaikasta ja pettymyksestä toiseen.

Olen aina inhonnut lähtöjä. Niissä törmäävät inhasti kaksi aikaa, kautta ja lähtiessä jättää ittestään osan menneeseen.

Viimeinen muutto Pajalaan on Lars Levin mielestä ylennys, mutta vaimo näkee lopun enteitä, vaikka tällöinkin vielä lapsi muljahtelee vatsanpeitteiden alla "hyvän hetken" seuraamuksena. Näitä pitkän liiton aikana koettuja nautintoja kirjailija kuvaa kauniisti, vaikka käyttääkin joskus "rumia" sanoja. Ehkä Brita-Kajsasta tekisi mieli käyttää kuvausta luonnonlapsi, mutta ennemminkin hän on tervejärkinen ja rakastava vaimo, jonka rinnalla mies vaikuttaa rääpälemäiseltä hörhöltä. Kirjaa voisi siis lukea myös naisen vahvuuden ja viisauden ylistyksenä.

Kirjan lukeminen oli mukaansatempaava kokemus ja elämys, josta en olisi halunnut jäädä paitsi. Kiitos kirjasta!

Katja Kettu: Brita-Kajsa. - Otava, 2026. - 322 sivua

Pirkko Soininen: Signe

 

Tässä on biofiktio, joka on löytänyt oikeat kehykset ja oikean tekijän. Pirkko Soininen kertoo valokuvaaja Signe Branderin elämäntarinaa kuolinvuoteelta taaksepäin. Signe Brander makaa sodan alkaessa 1942 Nikkilän sairaalassa. Hänellä on vatsakipuja ja hän tietää kuolevansa. Siellä hän muistelee mennyttä, työtään Helsingin valokuvaajana, ateljeekuvaajan aikojaan Savonlinnassa, oppi-isiään ja sukupuolittunutta ammattikuntaansa, jonne hän raivaa naisenmentävän aukon. 

Soininen on tavoittanut työstään ylpeän naisen sielunelämää tavalla, joka ei nosta kuvattavaa jalustalle, mutta ei myöskään kiistä hänen merkitystään. Signe itse epäilee ajoittain työnsä merkitystä etenkin tuossa tilanteessa, jossa mielipuolinen sota pyyhkäisee maan yli, vaikka kansa on vielä haavoilla edellisen sodan jäljiltä. Sairaanhoitaja ja muistot antavat kuitenkin vahvistuksen sille, että kuvilla, joita hän on ottanut, on merkitystä ihmisille, joita hän on kuvannut tai heidän läheisilleen. Helläkätisen sairaanhoitajan äiti oli pesijätär, jonka Signe oli kuvannut lapsineen kesäpäivänä rannassa.

Kerronta etenee välillä nykyajassa, kivuissa, voimattomuudessa ja sodassa, mutta muistoissa palataan menneeseen, ihastumisiin, elämään äidin kanssa kahden, äidin paheksuntaan itsenäisen uran valinnasta. Pääpaino on kuitenkin työssä. Signe tuntee olevansa mukana jokaisessa ottamassaan kuvassa - hän on niissä näkijänä. Mielestäni tätä voi soveltaa laajemminkin. On merkitystä sillä, mitä näkee ja miten sen näkee. Kirjailija kertoo täydentäneensä mielikuvituksellaan faktojen aukkoja. Tästä tuli oiva kokonaisuus.

Kuuntelin kirjan, mutta en usko sen siitä juurikaan kärsineen, koska lukija oli hyvä. Vaikka olen tiennyt Pirkko Soinisen osaavaksi kirjailijaksi ja elämänkerturiksi. en ole aiemmin perhetynyt hänen tuotantoonsa. Nyt löysin aarteen, joka vihjaa tulevista iloista.

Pirkko Soininen: Signe. Bazar, 2024. -Äänikirja. Lukija Karoliina Kudjoi. Kesto 5 h 15 min

Katja Raunio: Viime ajat

Entä jos oletkin sairastanut jotain tautia, joka selittää, miksi elämäsi on mennyt kuten sinä ja myös muut oletitte sen menevän? Et ole varma , olisiko se lohdullista vai ei. Ehkä sinut ja elämäsi voisi hoitaa kuntoon. Toisaalta silloin kaikki olisi valunut hukkaan.Olisit voinut jo kymmenen vuotta sitten napata jonkin pillerin ja elää aivan toisenlaisen elämän.

Näissä mietteissä kipuilee Katja Raunion kirjan päähenkilö romaanissa Viime ajat. Hän on yrittänyt laittaa elämäänsä kuntoon, keskeyttänyt opintonsa maksaakseen velkojaan ja mennyt työhön museoon lippukassalle. Hän asuu kimppakämpässä toisten samanlaisessa elämäntilanteessa tarpovien kanssa. Riitaa tulee jääkaappiin hankituista eväistä ja kateutta toisen hankkimasta työpaikasta eivätkä seinät takaa yksityisyyttä.

Seinän läpi kuulet taidekämppiksen ja toisen matalamman äänen. Huohotus yltyy, siihen sekoittuu heikkoja vingahteluja. Riisut ulkovaatteesi ja käyt sängylle makaamaan. Laitat tyynyn pääsi päälle, jotta se vaimentaisi ääniä edes vähän.

Puhuteltua Sinää seuraa "vainooja" ja nuori mies, joka tarjoaa takkiaan suojaksi sateelta ja unohtaa sen. Enemmän häiritsee kuitenkin museon intendentti, vastenmieliseksi kuvattu mies, joka vonkaa humaltuneena seuraa ja vaikuttaa myös Sinän itsetuntoon ja  asemaan työyhteisössä.

Sinä pyörität mielessäsi katkerana kaikkien katseita, pieniä huomautuksia, joilla asia on jo yritetty kertoa sinulle. Ja sitten sinä seisahdut ja aivan uusi ajatus seisahtuu mieleesi: Ehkä se on totta, mutta sinä et saisi koskaan varmuutta. Sinä tekisit tuota työtä päivästä toiseen, tietämättä, olitko saanut paikan vain sen ansiosta, että sinulla on pillu ja rinnat ja pitkät hiukset. 

Sinä on jumittunut elämässään eikä onnistu luomaan edes uusia ihmissuhteita. Hän pärjää ihmisten kanssa niin kauan kuin on myötäsukainen, mutta miellyttämishalun raja tulee varsin pian vastaan. Viimein sinä oivaltaa jotakin itsestään ja omasta käyttäytymisestään niin työssä kuin ihmissuhteissa.

Sinullekin alkaa valjeta, että tässä suhteessa, tässäkin suhteessa, sinä olet ainainen asiakaspalvelija. Sinä odotat häntä tiskisi takana, olet käytettävissä, valmiina täyttämään toiveita, valmiina mukautumaan, aina ystävällisenä, aina niin helvetin ystävällisenä.

Katja Rauniolla on hengästyttävän reipas ja ronski tyyli kirjoittaa. Lukijakin hengästyy pitkiä kappaleita läpikahlatessaan. Mustavalkoiset valokuvat raunioituvista rakennuksista katkaisevat vuolaan tekstivirran, mutta minulle ei täysin auennut niiden merkitys. Ehkä ne korostivat ankeaa ympäristöä ja elämää.  Parhaimmillaan, suorastaan herkullista teksti on, kun kirjailija ottaa Grimmin sadut vauhdittajakseen ja kuvaa niiden kautta työyhteisöä ja arkea. Myös Sinä-kertoja on oivaltava ratkaisu.

Tervehdin tätä kirjaa ilolla ja hakeudun vastakin Raunion kirjojen pariin. Pari teosta on jo saatavilla, sillä esikoinen Käy kaikki toteen ilmestyi ja palkittiin jo 2015.Toinen, Sinun päiväs koittaa ilmestyi2020. Ei ole suotta niitä kehuttu, luulen. Kirjailijan nimi on syytä pitää mielessä

Katja Raunio: Viime ajat. - Teos, 2023. Kannen suunnittelu Sanna-Reeta Meilahti, Kirjassa 7 mustavalkoista valokuvaa Helsingin kaupunginmuseon kokoelmista,118 sivua.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia

 

Ja kaiken takana kaikuu aina oikeassa olleiden, koskaan erehtymättömien tuomiokuoro, sanat kuin kolkot avaimet, jotka osuvat otsaan ohimoon, silmäkulmaan: " Mitäs läksivät, punikit, siitäs saivat, ansionsa mukaan! Terroristeja, tappajia koko sakki."

Sirpa Kähkösen tuotanto, etenkin Kuopio-sarja  käsittelee oman suvun historiaa kaunokirjallisuuden keinoin. Kirjailija on saanut vierailujensa yhteydessä myös tuonkaltaista palautetta ja kuulla olevansa väärässä niin monta kertaa, että hän puhuu väärässä olemisen perinnöstä. Pidän arvokkaana Kähkösen kuvittamaa kerrontaa hävinneiden asemasta, köyhien olojen antamista elämäneväistä ja hänen avointa tilitystään sukunsa vaiheista.

Tässä kirjassa Kähkönen puhuu omana itsenään, ei kirjailijana, joka kirjoittaa tarinalle juonen ja henkilöille ajatukset ja vuorosanat tapahtuneen pohjalta kuvitellen. Tässä kirjassa kirjailija on paljaimmillaan ja samalla haavoittuvimmillaan - näin oletan. Hän kirjoittaa kirjettä vuosi sitten kuolleelle äidilleen, jonka kanssa välit eivät ole olleet lainkaan mutakattomat.

Tempauduit koko olemuksellasi musiikkiin, monet kerrat näin sinun tanssivan olohuoneessa, kokonaan sävelille antautuneena.

Minusta se oli lapsena noloa. Ajattelin että  kenenkään muun äiti ei ole sellainen kuin sinä. Naisten kuului olla pidättyväisiä, juosta kädet suorina, jalkoja sirosti sivulle viskellen, vaikeasti avuttomasti, villatakit olkapäillä  ja kapeat hameet siivosti polviin asti ulottuvina, naisten kuului katsoa silmänurkasta, ei suoraan kohti, naisten kuului maistella sievästi kahvia, mehua, likööriä, ruokaa, elämää. Ei saanut juopua, nauttia, heittäytyä. Sinä olit villi, hurmaantuva, kieppuva, naurava, huohottava, olit tanssiva dervissi.

Kuvatessaan Riitta-äitiään Kähkönen oivaltavasti näyttää suurten ikäluokkien naisen aseman ja paikan, joka heille yhteiskunnassa tarjottiin. Äitinsä sopeutumattomuudelle Sirpa Kähkönen löytää syyn junaonettomuudesta, johon äiti on nuorena joutunut ja siitä saatuun, tutkimatta jäettyyn päävammaan. Äiti vaimentaa päänsärkyään juomalla, mutta siitä tulee vähitellen kipua suurempi ongelma.

Olen lukenut tätä kirjaa yrityksenä ymmärtää äitiä. Kirjailija haluaa tietää, miksi äiti piti häntä syypäänä mahdollisuuksiensa katoamiseen ja nuoruutensa loppuun. Kähkönen ei tyydy yksinkertaisiin selityksiin varhaisesta raskaudesta, vaan selvittää syitä isoäitiään Anna Heleenaa ja Tammisaaren vankileirin kokenutta ukkia myöten. Heistäkin kirjoittajalla on muistoja.

Lapsuusmuistoni: Anna Heleenalla oli aina maljakossa pieni kimppu muovitulppaaneja. Ne olivat vanhanaikaisia tekokukkia, paksua plastiikkia, niiden värit olivat kuin sotientakaista retusoiduista valokuvista. Voin yhä tuntea niiden kankeuden sormissani, ne eivät jäljitelleet kukkien herkkyyttä, ne kertoivat sotien jälkeisille ihmisille, että on olemassa kestävyyttä, ikuista elämänkaltaisuutta, lupaus pysyvyydestä, siisteydestä, vaivattomasta, karistamattomasta, roskaamattomasta, tasalaatuisesta kauneudesta.

Saatellessaan äitiään tuonpuoleiseen kirjoittaja saa avukseen Tuonen tytin, joka auttaa pakkaamaan äidin mukaan muistoesineitä, kuten villatakin, ruskean makeispussin ja lankakerän. Esineillä on merkitys paitsi symboleina ja muistoina, myös tarinan kuljetuksessa ja uusina avauksina. 

Kirjan kieli on oivaltavaa ja kaunista; sitä on luonnehdittu runolliseksi. Kieli ja terävät oivallukset siellä täällä kantoivat omaakin lukukokemustani loppuun asti, vaikken herkistynyt kyyneliin, kuten monet muut lukijat. Sekä lukijat että arvostelijat ovat ylistäneet kirjaa koskettavaksi ja kauniiksi. Minua se ei puhutellut. Yrityksessä ymmärtää äitiä jäivät vääryydet ja syytökset mielessäni päällimmäiseksi ja se oli jotenkin vaivaannuttavaa. Runollinen kieli oli ristiriidassa sisällön kanssa. Ehkä se oli tarkoituskin, joka ei vaan minulle auennut. Ehkä olen allerginen autofiktioille, oivaltaville ja kekseliäillekin, kuten tämä.

Sirpa Kähkönen: 36 uurnaa - Väärässä olemisen historia. - Siltala, 2023. Kannen valokuva:Finna, Kuopion kulttuurihistoriallinen museo. 267 sivua

Julie Phillips : Katoava maa

 Kaksi lasta, siskokset Sofia ja Aljona,ovat matkalla kotiin, mutta he pysähtyvät auttamaan nilkkansa loukannutta miestä. Palkinnoksi auton luo auttamisesta mies tarjoaa heille kyydin kotiin. Isosisko Aljona punnitsee vaihtoehtoja, bussimatkan hitautta ja hankaluutta verrattuna autokyytiin. Tyttöjä on varoitettu luottamasta tuntemattomiin. Helpompi ja mukavammalta tuntuva vaihtoehto voittaa.

Tästä alkaa tarina, joka koskettaa monen ihmisen elämää. Tästä alkavat kertomukset hyvin erilaisista ihmisistä, heidän elämästään ja valinnoistaan, kohtaloistaan. Tapahtumia tarkastellaan neljän perheen jäsenten ja viranomaisten näkökulmasta. Ympäristönä on Kamtsatkan niemimaa Koillis-Venäjällä, kirjailija on amerikkalainen tutkija ja toimittaja. Luvut on otsikoitu kuukauden mukaan, alkaen elokuusta, jolloin tytöt katoavat. Huhuja liikkuu, ajan kuluessa etsinnät muuttuvat naaraukseksi merestä, sillä tyttöjen ei enää uskota pysyneen hengissä. Jotkut uskovat yhä, toiset muistavat vanhempaa tyttöä, joka on kadonnut samoilta seuduilta aiemmin. Lilian uskottiin kuitenkin karanneen, sillä hän oli villi ja sellaisessa iässä. Eikä häntä edes etsitty niin paljon kuin kadonneita sisaruksia. Johtuiko se siitä, että hän kuului niemimaan alkuperäiskansaan, eveeneihin, joita venäläinen valtaväestö ei pitänyt itsensä arvoisena?

Vaikka kerronnan painopiste on kadonneissa lapsissa ja heidän etsinnöissään, tuo Phillips taitavasti näkyviin luokkien väliset rajat, naisten aseman heikkouden etenkin silloin, jos he huolehtivat lapsistaan yksin, köyhyyden ja etnisen eriarvoisuuden. Tämän kaiken ja mittavan henkilömäärän hän pitää taitavasti kasassa ja luo kirjaan jännitteen, joka vangitsee lukijan ja saa kustantajan mainostamaan kirjaa lyyriseksi trilleriksi. Ihan oikea mainos mielestäni! Kirja oli vuoden 2019 National Book Award -finalisti ja kuuluu New York Timesin arvion mukaan kymmenen parhaan vuonna 2019 ilmestyneen kirjan joukkoon.

Tämän jälkeen lienee turhaa lisätä, että minäkin pidin kirjasta, suorastaan ahmin sitä. Harrastin jopa hybridilukemista(!) ts. kuuntelin ja luin vuorotellen sen mukaan, mitä pystyin eri tilanteissa tekemään. Molemmin tavoin kirja toimi, vaikka en ole paljonkaan kuunnellut kirjoja. Välillä oli vain vaikea saada kiinni oikeasta kohdasta. Kannattaa silti kokeilla, muttei ihan kaikkien kirjojen kanssa. 

Olen kuvitellut seuraavani ajankohtaisia kirjoja, mutta tällainen helmi oli päässyt lipsahtamaan ohi huomaamatta. Suomeksi se on ilmestynyt jo 2021! Lieneekö paljon muitakin lukemattomia kirjoja lukemattomien joukossa? 

Julie Phillips : Katoava maa.Siltala, 2021. Alkuteos Disappearing Earth. Suom. Hilkka Pekkanen. - 318 sivua. E-äänikirjan lukija Sanna Majuri. Kesto 12 h 15 min

Erlandsson Karin: Koti

 

Karin Erlandssonin kirjassa Koti  tarkoittaa Ahvenanmaata, kotipaikkaa tai kotisaarta, jota ympäröi meri. Meri on kivien ja kallioden lisäksi läsnä koko ajan. Sillä on merkitystä kulkuyhteytenä ja elannon antajana, mutta se myös erottaa ja vie aviopuolisoita ja lapsia.

Romaani kertoo yhdeksän naisen tarinat alkaen 800-luvulla Saltvikissa eläneestä Liasta ja päätyen vuoteen 2019, jolloin Carolin seilaa Ahvenanmerellä työnään täyttää ja korjata laivan buffet-pöydän tarjoilu. Tuohon asti naiset ovatkin odottaneet kotona ja miehet lähteneet eikä naisen tehtävä ole ollut yhtä arvokas kuin miehen.

Maria tiesi, että isän luotsintaitoja kehuttiin, hän ei kuulemma koskaan ottanut riskejä. Mutta äitiä ja äidin rukouksia ei mainittu, ei sanaakaan sanottu siitä kuinka hän valvoi kykenemättä tekemään mitään muuta. (Maria, Geta 1902)

Kertomuksia sitoo löyhästi yhteen pieni kivi, joka kulkee päähenkilö-kertojien kädestä käteen - ei kuitenkaan annettuna, vaan jokainen löytää sen itse ja kiinnittää huomiota kivessä olevaan vaaleaan renkaaseen. Kirjailija on tehnyt perusteellista taustatyötä ja selvittänyt eri paikkakuntien historiaa, mikä on mainittu myös lähdeaineistona kirjan viimeisillä sivuilla. Kirjan mottona on Ahvenamaalainen laulunsävelmä vuodelta 1909 (Sauvo Puhtilan suomentamana) : Ken vois tyynessä seilata,/ken vois airoitta soutaa? Siinä onkin sanottu jotakin kirjan sisällöstä - elämän arvaamattomuudesta ja ihmisten pyrkimysten epävarmuudesta sekä selviämiskeinoista.

Kun tilanne oli ollut pahimmillaan heti heidän äitinsä kuolemaa seuranneina päivinä ja Per oli kadonnut metsään, Karla oli ymmärtänyt, että piti elää vain hetki kerrallaan. Ja jos jonain hetkenä näki edes pienen valonpilkahduksen, se oli parempi kuin että kaikki hetket olisivat olleet pimeitä. (Karla, Sund 1714)

Hän sytyttäisi kunnon tulen ja kuuraisi, kunnes metsä olisi pesty pois jokaisen iholta. (Berta, Kumlinge 1808)

Joskus lähtijöinä on koko perhe, kuten 1700-luvulla isovihan aikaan, kun Venäjän armeija kuritti Ahvenamaan itäosia ja vei mukanaan naisia ja lapsia. Asukkaat pakenivat pienillä veneillä Ruotsiin, jos ehtivät.

Miten Per saattoi kuvitella, että lähteminen olisi Karlalle helpompaa? Kodin jokainen tuuma oli hänelle yhtä tärkeä kuin veljellekin, mutta ihmisen piti osata sopeutua silloinkin, kun elämän kiinnekohta katosi. (Karla, Sund 1714)

Taitavasti kirjailija sitoo ajankuvaa naisten elämään ja ajatuksiin. Nykyaikaa kohti mentäessä mukaan tulee uusia sävyjä naisten itsenäistyessä, vaikka kaikki kirjan naiset ovatkin olleet hyvin tietoisia merkityksestään kodille, lapsille ja miehille. 1970-luvulla Tuula hankkii itselleen toisen elämän miehen merilläoloaikana. Hän keräilee Ruotsin eri paikkakuntien matkamuistoja pyytäen niitä kirjeitse

Satamassa oli tolppa, johon hänellä oli tapana nojata, se oli juntattu tukevasti maahan. Hän tarvitsi nämä minuutit ennen kuin Bengt astui maihin. Niiden aikana se Tuula, joka kirjoitti ruotsiksi kirjeitä tuntemattomille, sai tehdä tilaa toiselle Tuulalle, joka kietoi käsivarret miehensä ympärille. Kumpikin Tuula oli koko ajan olemassa, he vain eivät eläneet rinnakkain. Hän tarvitsi tolppaa vuoronvaihtoon. (Tuula, Eckerö 1972)

Luin tätä kirjaa mielelläni. Kerronta oli sujuvaa, asioita ei alleviivattu liikaa, vaan tapahtumat etenivät omalla painollaan pakottamatta mitään liian kirjalliseen muottiin. Vaikka suru, köyhyys ja ikävä ovat kertomuksissa läsnä, ei tunteissa vellota, vaan henkilöt miettivät seuraavaa askelta, tulevaisuutta. Kirja on ollut ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi ja tekijä asuu Maarianhaminassa.

Karin Erlandsson: Koti, romaani. S&S 2022, - Ruotsinkielinen alkuteos Hem 2021 .- Suom. Katariina Kallio. - Kannen kuva Jonas Wilén Vägen hem (rajattu), Kannen suunnittelu Fredrik Bäck. - 286 sivua

Garmus Bonnie: Kaikki on kemiaa

 

"Miksikö suosin lyijyä musteen sijaan? Siksi, että toisin kuin muste grafiitti on helppo pyyhkiä pois. Ihminen tekee virheitä. Lyijykynällä tehdyn virheen voi korjata. Tutkijan työssä virheitä tapahtuu väistämättä, ja siksi suhtaudumme epäonnistumiseen mahdollisuutena."

Tämä kirja imaisi mukaansa. Päähenkilö Elizabeth Zott on tietoinen omasta osaamisestaan ja arvostaan, mutta kukaan muu ei niitä arvosta tai ole edes huomaavinaan. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että hän on nainen, joka työskentelee miesten hallitsemalla alalla, kemistinä ja tutkijana. Kirjan tapahtumat sijoittuvat 1960-luvulle, jolloin amerikkalainen yhteiskunta tarjosi naiselle tasan yhden mallin ja tulevaisuuden perheenemäntänä, aviovaimona ja lasten äitinä. Elizabeth ei tähän malliin suostu, mutta onnekseen hän tapaa työssään Calvin Evansin ja rakastuu. Koska Calvin työskentelee samassa tutkimusyksikössä ja hänen työtään arvostetaan, arvioivat työtoverit Elizabethin käyttävän tätä hyväkseen oman uransa edistämisessä. Calvinille sattuneen onnettomuuden jälkeen Elizabethin asema ja elämä muuttuvat täydellisesti ja hänen on otettava vastaan tv-kokin rooli taatakseen toimeentulon itselleen ja tyttärelleen. Vaan eipä Elizabeth tee ruokaa perinteisin ohjein, vaan selittää ruuanlaiton olevan kemiaa ja toteuttaa ohjelmassaan feministisen vallankumouksen, johon saa mukaan älykkäitä naisia kotiliesien äärestä.

Elizabeth Zottilla on sama harrastus kuin kirjan kirjoittajalla, Bonnie Garmusilla: soutaminen. Sekään ei ole jokanaisen juttuja, mutta vie kirjassa mukavasti feminismin eetosta eteenpäin. En tiennyt kirjoittajasta enkä kirjasta mitään kirjaan tarttuessani. Luotin ystävän suositukseen. Se kannatti. Olkoon viihdettä, mutta älykästä, raikasta ja hauskaa kerrontaa kirja tarjoaa. Eikä se taivu mihinkään genreen tai kaavaan, vaan kulkee ihan omia polkujaan - etten sanoisi uria. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kaikkine sivuineen. Aloittakaa edes - olen melko varma, ettei monikaan  jätä kirjaa kesken.

" Meillä on valta korjata itseämme, herra Roth, omia virheitämme. Luonto toimii älyllisesti korkeammalla tasolla. Voimme oppia lisää ja kehittyä, mutta se ei onnistu, jos ovia ei avata kaikille. Liian paljon tieteellistä lahjakkuutta heitetään hukkaan sukupuoleen ja rotuun kohdistuvan syrjinnän vuoksi. Se raivostuttaa minua ja sen pitäisi raivostuttaa teitäkin. Tieteen on löydettävä ratkaisuja suuriin ongelmiin: nälänhätään, sairauksiin, lajien sukupuuttoon. Ne ihmiset, jotka sulkevat ovet muilta vetoamalla itsekkäisiin ja vanhentuneisiin kulttuuriin perustuviin syihin, ovat epärehellisiä ja älyllisesti laiskoja. Hastingsin tutkimuskeskus on täynnä sellaista väkeä."

Bonnie Garmus: Kaikki on kemiaa. -Tammi, 2022. Englanninkielinen alkuteos Lessons in Chemistry 2022. - Suom. Mari Hallivuori. - Kannen valokuvatColin thomas ja Istok. - 421 sivua.

Sahlberg Asko: Marraskuun mies

 "Hän (Haatama) on paradoksi. Vähän niin kuin menestyvä maalari, joka ei ole nähnyt koskaan pensseliä." (Kivirinta)

Kun kaupunkiin tulee mies, jonka menneisyys on hämärän peitossa, suhtautuu kaupungin menestyvin liikemies Nylander tähän lievän epäluuloisesti. Hän palkkaa miehen kuitenkin autonkuljettajakseen. Mies osoittautuu luottamuksen arvoiseksi, pitää auton ja itsensä hyvässä kunnossa. Vähitellen Aulis Haatama nousee liikemiehenä entisen isäntänsä rinnalle ja kieltolain mukanaan tuomia houkutuksia ja mahdollisuuksia sekä ihmisten rahanhimoa hyväksikäyttäen rikastuu niin, että Nylander jää lopulta palkollisensa varjoon.

 Häntä (Silliä) oli siunattu auvoisilla viikoilla, kaudella  jollaista jotkut kai kutsuivat elämän kevääksi. Hän oli hyvissä varoissa, asui kunnon kortteerissa, päivät soljuivat lauhkeina kohti lempeitä iltoja, jotka tyyntyivät levollisiksi öiksi, paitsi kun oli aika lähteä merelle kohtaa maan virolainen troolari. Jos Silliä jokin ajoittain kalvoi, se oli arjen taipeissa kahahteleva yksinäisyys, mutta siihenkin tuli yllättäen muutos.

Jos oli pakko valita sepelvaltimotaudin ja nöyryytyksen välillä, Nylander valitsi nöyryytyksen.

Välillä Haatama esiintyy hyväntekijänä, nostaa Nylanderin taloudenhoitajan tavaratalonsa johtajaksi, pelastaa tämän hyväuskoisena tekemästä sopimuksesta. Omia liiketoimiaan järjestäessään, hän nostaa ja painaa kanssaeläjiä oman harkintansa ja tarpeidensa mukaan.

Hän (Sylvi) ei ollut matkalla jonnekin eikä jostakin pois. Hän astui väliaikaisesti sivuun olosuhteistaan voidakseen palata niihin.

Haatama osaa käyttää hyväkseen ihmisten huonoja ja hyviä ominaisuuksia ja kirjailija paljastaa kirjan runsaasta henkilögalleriasta vuorotellen kunkin henkilön syvimmät toiveet ja heikkoudet. Haataman toiminta ja pyrkimykset sitovat taphtumia yhteen, mutta päähenkilöksi nousee useampikin kaupunkilainen, jonka Haatama nostaa ainakin hetkelliseen kunniaan tai painaa alas, tahdottomaksi palvelijakseen kuten rakennuslautakunnan puheenjohtajan ja alkoholista lohtua hekevan paikallislehden päätoimittajan.

Hän (Gabriel, rakennuslautakunnan puheenjohtaja) ei ollut juhlinut menestystään. Hän oli pelästynyt sitä.

Kukaan ei pystynyt väittämään, että hän (Kajander, paikallislehden päätoimittaja) olisi pilannut mahdollisuutensa juopottelemalla.Prosessi oli ollut päinvastainen: mahdollisuudet menivät ensin, sitten tuli ylenmääräinen viehtymys päihdyttäviin juomiin.

 Lahjomalla ja kiristämällä, järjestämällä tietoonsa tulleita ihmisten haaveita ja pyrkimyksiä omia tarpeitansa ja pyrkimyksiään palvelemaan Haataman valta ulottuu lopulta kirkolliseen toimintaankin. Samalla kun valta kasvaa, tulee hänestä myös kadehdittu ja vihattu.

Sahlberg tuo marraskuiseen kaupunkiin valtavan määrän henkilöitä, joista kukin vuorollaan nousee pääosaan hetkeksi. Kirjailija kuvaa pikkukaupungin yhteisön kehitystä usein syrjästä asioita tarkkailevan eläköityneen tuomarin, Kivirinnan, silmin.  Henkilöt kulkevat kerronnassa mukana ensin pelkällä persoonapronominilla mainittuna, sitten Sahlberg mainitsee nimen. Myöhemmin tuo nimetty henkilö saa sitten väistyä tapahtumista. Hän voi palata vielä uudelleen keskiöön tai haihtua taustalle. Taitavasti kirjailija kuljettaa koko laajaa henkilöjoukkoa ja paljastaa viimeiseksi vasta päähenkilön, Haataman menneisyyden.

Vaikka juonta ei ollut vaikeaa seurata ja henkilöt olivat niin hyvin luonnehdittuja, että lukija pysyi mukana, kaipasin kuitenkin jotain enemmän, syvemmälle menevää kuvausta ehkäpä harvemmista henkilöistä kuin näitä hiukan salaperäisesti ja nopeasti luonnosteltuja kuvauksia kaupunkilaisista - niin osuvia kuin ne usein olivatkin. Minua häiritsi ehkä sekin, että uusia henkilöitä tuli koko ajan lisää, vielä kirjan loppupuolella paljastui traagisia kohtaloita ja asioita ihmisistä, joista ei ollut mainintaakaan aiemmin. Siitä huolimatta pidän kirjaa hyvänä kuvauksena yhteiskunnasta aikana, jolloin mahdollisuudet tarjoutuvat niille, jotka ovat häikäilemättä niihin valmiita tarttumaan.

"Sitä kai kutsutaan kapitalismiksi."

"Hullun houreeksi sitä pitäisi kutsua. Mutta asiaa ei tule ajatelleeksi, kun on joutunut mukaan hullunmyllyyn. Ja kun se juolahtaa mieleen, on jo liian myöhäistä...."

Tämä kirja antaa lukijalleen paljon, mutta minusta tuntuu, että se lupaa vielä enemmän. Sahlberg sanoi muistaakseni Helsingin kirjamessuilla kuvaavansa mielellään vahvoja naisia. Sellaisia on tässäkin, Omintakeiset, ajalle epätavalliset ratkaisut tekevät Martta Nylander, taloudenhoitaja Selma ja romukauppias Koposen tytär Amanda. Viime vuosisadan alkupuoliskon yhteiskunnan ihmiset paljastavat Sahlbergin kuvaamana jotain yleisinhimillisiä heikkouksia, jotka ohjaavat ihmisten käyttäytymistä yhä.

Ehkä ongelma oli siinä, että ihminen jumalia luodessaan pyrki luomaan myös itseään. Savesta ei voinut vuolla kultaa ja oli samantekevää mihin suuntaan kylkiluita heiteltiin, kun orastava olento paukutti rintaansa itsekkäänä ja ahneena jo kohdussa. Vaikka ihminen oli taikinaa, jota olosuhteet vaivasivat, hän oli samalla paistoksiinsa myrkkyä ujuttava mielipuoli paakari, ja uskomatonta kyllä hän ahmi omia leivonnaisiaan.

Sahlberg Asko: Marraskuun mies - romaani. - Like, 2022. - 408 sivua

Konttinen Riitta: Tarinankertoja - Anni Swanin elämä

 

En ole tottunut elämäkertojen lukija. Anni Swanista kertovaan kirjaan tartuin lukupiirin paineesta. Alku kangerteli kovasti osittain oman asenteeni ja osittain Anni Swanin sukujuurien perusteellisen selvittelyn takia. Konttinen kertoo niin isän kuin äidin perheen tarinat ja molemmilla on paljon sisaruksia, joten lukija on päästään pyörällä.

Kun sitten edetään Annin vanhempiin, opettaja Gustaf Swaniin ja hänen vaimonsa Emmyn vaiheisiin, ei henkilömäärä vähene lainkaan. Emmy on viidentoista vuoden ajan raskaana melkein jatkuvasti ja tyttöjä syntyy perheeseen tasaiseen tahtiin. Isä ei suhtaudu ajan tavan mukaan naisvaltaiseen lapsikaartiinsa penseästi, vaan takaa heille koulutusta ja itsenäisyyttä, mikä 1800-luvun lopun Suomessa on tyttöjen kasvatuksessa harvinaista. Toki heidän on opittava myös hoitamaan kotia, vaikka etenkin Anni vieroksuu käsitöitä. Tyttökatraasta kasvaakin sitten ammatti-ihmisiä, mm.opettajia, mielisairaanhoitaja - ja aviovaimoja, perheenäitejä. Tämän kirjailijaelämäkerran sivuilla pääsee tutustumaan monen muunkin taiteilijaperheen vaiheisiin ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisö vilahtaa kerronnassa tämän tästä.

Anni hankkii niin elantoa kuin opiskelurahoja itse ensin kotiopettajana ja sitten valmistuttuaan kansakoulussa. Yhteydenpito sisaruksiin on tärkeällä sijalla ja yhteiset harrastukset lujittavat näitä siteitä. Otto Manninenkin tulee varhain mukaan kuvioihin, mutta pitkään Anni Swan epäröi avioitumista.Vuoroin hän on rakastunut, vuoroin taas empii. Manninen pysyy alati uskollisena. Lainkaan en tuossa vakavan oloisessa miehessä ole oivaltanut nokkelaa seuramiestä, jota Maila Talvio kuvaa:

Otto, joka alkuvaiheessa kuului tähän joukkoon, oli Mailan Rukkaset ja kukkaset -muistelmateoksen mukaan ystäväpiirin älyniekka, "hän pyöräytti hauskoja, humoristisia ja suolaisia sukkeluuksia iloisissa riimikarkeloissa loputtomista varastoistaan".

Varhain Annin elämään tulevat myös sadut, joita metsissä kulkeva tyttö sepittää. Sadun avulla hän käsittelee myös suhdettaan Otto Manniseen. Swan vieroksui  topeliaaniseen  tapaan opettavaista satua, ja hänen satunsa ovatkin monisäikeisiä. Kielitaitoisena hän myös suomentaa lastenkirjallisuutta, mutta ei tyydy siihen, vaan sovittaa tarinat suomalaisen lapsen maailmaan

Anni ehkä pelkäsi olevansa Jääkukan tavoin kylmäsydäminen, mutta hän pelkäsi myös hylätyksi tulemista. Jäisikö hän yksin suremaan ja huokailemaan ehdittyään ehkä itse kiintyä?

He tietävät että öisin kaikkien nukkuessa käärme luikertelee pois Kultasirkasta ja menee vesihiiden luo. Silloin tytön sydän taas pehmenee, ja hän itkee katkerasti pahuuttaan. Aallot olivat säästäneet hänen kyyneleensä ja kutoneet niistä helminauhan, ja se suojasi Jantsua käärmeen myrkyltä. Kun aurinko nousee ja käärme on palaamassa KUltasirkkaan, helminauhan varjelema Jantsu surmaa sen.ja poikaa aina rakastanut Jantsu surmaa sen..

Oittinen pohtii Alice-kirjan yhteydessä myös Annin laatua suomentajana ja huomauttaa, että hänen tapansa sijoittaa tapahtumat suomalaiseen ympäristöön oli tuohon aikaan vielä tavallista. Ajateltiin, että lukijoiden oli helpompi seurata tarinaa, joka sijoittui heidän omaan kokemuspiiriinsä.

Elinikäisen yksinäisyyden pelko lopulta saa Annin uskaltautumaan avioon Otto Mannisen kanssa ja perhe kasvaa kahden pojan synnyttyä nelihenkiseksi. Anni Swan yhdistää perhe-elämän ja oman kirjailijatyönsä miehensä tavoin ja pystyy hyvin samaistumaan ystävänsä Greta Suolahden valitukseen.

raskaat kahleet kilisee jälessä joka askeleella. Minkään hienomman tunnelman saavuttaminen on meille mahdotonta, aina on joku pistänyt kätensä tervaan, pessyt itsensä kokonaan savella, syytänyt hiekkaa tukkaansa, pudonnut järveen j.n.e. 

Itseäni kiehtoi ehkä eniten juuri tämä vaihe Anni Swanin elämästä ja tästä kirjasta. Kahden kirjailijan perhe ja työ sekoittuvat viehättävällä tavalla, vaikkakin päävastuu arjen ja juhlan sujumisesta näyttää olevan naisella. Muististani oli myös pudonnut Anni Swanin merkitys satujen kirjoittajana, kun pyörittelin mielessäni Tottisalmen perillistä ja muita vanhahtavan tuntuisia nuorten romaaneja. Sadut säilyttävät ehkä paremmin hohtonsa, vaikka kieli muuttuu. Erityisesti miellytti kannen valokuva nuoresta Anni Swanista yleensä esiintyvän, kiharat täsmällisillä laineilla ankarasti katsovan vanhuksen sijaan.

Riitta Konttinen. Tarinankertoja - Anni Swanin elämä. - Siltala, 2022. kuv. Ulkoasu ja taitto Heikki Kalliomaa. - 437 sivua

Ahava Selja: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Olen itselleni vihainen, kun en aikaisemmin ole lukenut Selja Anhavan teoksia niiden houkuttavista nimistä huolimatta: Eksyneen muistikirja (2010), Ennen kuin mieheni katoaa (2017), Taivaalta putoavat asiat (2016). Onneksi luin tämän kirjan 1600-luvulla eläneestä hyönteistutkijasta Maria Merianista. Sen myötä oivalsin, että kyllä nämä muutkin kirjat on luettava - niin vaikuttavaksi lukukokemus huipentui.

Kuitenkin aluksi taapersin kirjan kanssa, luin pätkän kerrallaan, en päässyt vauhtiin enkä imuun. Onneksi jatkoin. 

Maria elää aluksi saksalaisessa uskonnon hallitsemassa ja taikauskon leimaamassa yhteiskunnassa erilaisena toukka-akkana, jota aviopuoliso inhoaa ja ympäristö katsoo kieroon. Hän synnyttää kaksi lasta, joista tytär Thea jää eloon, mutta  ei kykene antautumaan äidin rooliin, vaan piirtää ja kirjoittaa hyönteisistä, perhosentoukista  ja siitä hitaasta muutoksesta, joka toukassa tapahtuu ennen kuin siitä tulee perhonen.

Vinttihuoneessa aloin kirjoittaa myös itsestäni. Ilmestyin hyönteisvihkojeni sivulle kuin huomaamatta. Ehkä ymmärrykseni hyönteisistä sai minut haluamaan ymmärtää myös itseäni, ja olihan minullakin omat muutoksen hetkeni, jotka koin tärkeäksi merkitä muistiin. s.64

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on  tässä ja nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.

Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaans hyönteisiä. Jopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. s.106

Maria uskaltaa aikanaan antautua seuraamaan omaa intohimoaan ja jättää miehensä, mitä mukaan otettu tytär ei anna äidilleen anteeksi. Maria uskoo  löytävänsä toukkien tarkkailua tukevan ympäristön Hollannista, Wieuwerdin Waldan kartanosta, mutta huomaa saapuneensa liian myöhään. Uskonto sanelee täälläkin sen, mitä tutkitaan ja tehdään eikä Jumala näyttäydy muille Marian tutkimuksissa.

Sitä paitsi, jos katsoo kaikkia kaikkia niitä olentoja, joita luoja on maailmaan luonut  ja joille Hän on antanut oman erityisen muotonsa, voisi jopa ajatella että Hän on rakastanut hyönteisiä aivan erityisesti. Niin monia ovat niiden muodot, niin täynään kauniita ja erikoisia yksityikohtia.

Mutta ihminen tutkii mieluummin kasvien kuvia ja opiskelee suuria eläimiä, joiden päitä hän voi sitten kiinnittää saliensa seinille maailmankarttojen viereen. Ehkä ihmisen aistit ovat vain laiskat. Hän kuulee sen, joka huutaa kovalla äänellä ja käyttää isoja sanoja, ja näkee sen, mikä loistaa räikeissä väreissä tai levittää pyrstönsä kuin riikinkukko.

Mutta Jumala kuiskaa minulle yksityiskohdissa. s.116

Minun mielenkiintoni heräsi täyteen mittaansa vasta Marian jätettyä Hollannin rannikon matkalla kohti Japania. Innostuksen matkaan Maria saa näkemästään taulusta, jonka yksityiskohtaa kirjan kansi  kuvaa. Marian vaiheet laivalla ja Japanissa sekä paluu toiselle vuosisadalle Berliiniin ovat täynnä kiehtovia tarinoita muuttumisesta, hyönteisistä, intihimosta ja lopulta kokemusta vanhuudesta. Ensin hän asettuu japanilaisen Tadan ja tämän puolittain eurooppalaisen  tyttären kotiin.

Koska Tadan hollanti ei sisältänyt aikamuotoja, minäkin luovuin pian menneistä muodoista, ja kielemme oli yhtä tässä hetkessä oloa.

Minulla on mies. Minun mieheni on kuollut.

Minulla on myös mies. Hän on kuollut.

Minulla on tytär. Hän asuu Saksassa.

Minulla on kaksi lasta. Ja yksi poika, on lääkäri, ei isää. Mies raiskaa minut. Kolme lasta, kaksi ja yksi. s. 199

Tämän preesensissä elämisen nostaisin kirjan vahvimmaksi sanomaksi - ainakin itselleni. Toinen keskeinen asia on muutos ja sen hyväksyminen. Kuten perhonen valmistautuu toukkana perhosen elämään suurimman osan ajastaan, voi ihminenkin tulla itsekseen vasta sitten, kun elämä jo lähenee loppuaan. Mariakin koki suuren rakkautensa vasta paljon avioliittonsa jälkeen.

Mutta ehkä olen ollut väärässä. Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matkaa kohti tätä lyhyttä lentoa. s.264

Selja Ahava : Nainen joka rakasti hyönteisiä. -  Gummerus 2020.  351 sivua. 

Strout Elizabeth: Olive, taas

"Tarkoitan vain, etten koskaan unohda mitä rouva Kitteridge sanoi meille vuosia sitten matematiikan tunnilla. Hän pysähtyi liitutaulun eteen kesken jonkin matematiikan probleemin selityksen ja kääntyi sanomaan meille: 'Te kaikki tiedätte keitä olette. Jos vain katsotte ja kuuntelette itseänne, tiedätte täsmälleen keitä olette. Älkää unohtako sitä!' s.285

Vaikka Olive on ollut vanha jo silloin, kun Elisabeth Strout esitteli hänet romaanissa Olive Kitteridge, on  hän tässä romaanissa vielä vanhempi. Yhä hänelle tapahtuu, yhä hän on vahva ja mielestään hyvinkin tietoinen siitä, mistä pitää ja mistä ei. Oranssitukkaista presidenttiä hän kammoaa, eikä suostu astumaan sellaiseen autoon, jossa on presidenttitarra.

 Olive on vuosikaudet opettanut matematiikkaa ja antanut oppilailleen myös elämänohjeita. Olive on hyvästellyt aviomiehensä Henryn, mutta löytää uuden elämänkumppanin Jackin, jonka kanssa solmittu avioliitto ihmetyttää vahvasti hänen poikaansa Christopheria. Poikakin pistäytyy perheensä kanssa kirjan tapahtumissa, mutta vierailusta ei oikein iloista perhetapaamista kehity. Isoäidiksi Olivesta ei oikein ole.

 Olive on vahva nainen, joka ei antaudu perinteisiin naisen rooleihin tuosta vaan. Vanhentuminen vie kuitenkin toisenlaisten tosiasioiden äärelle ja Olivekin joutuu pohtimaan, onko hän tyytyväinen itseensä. Erityisesti hän ihmettelee, kuinka eräs lääkäri voi pitää häntä hyvänä äitinä vain sillä perusteella, että poika käy häntä katsomassa sairaalassa usein. Itse hän ei koe sellainen olevansa. Kovin paljon Oliven ei tähän asiaan tarvitse paneutua, sillä poika perheineen asuu kaukana.

Olive, taas -kirjassa on kolmetoista kertomusta ihmisistä Mainen osavaltiossa Yhdysvalloissa Atlantin rannikolla. Tavalla tai toisella kertomukset liittyvät Oliveen, mutta joskus hän vain vilahtaa puheissa, kuten tämän tekstin alkuun lainatussa puheenvuorossa, jonka entinen oppilas lausuu vanhemmilleen yrittäessään selittää julkisuuteen tulevaa videota itsestään dominana. Vanhemmat eivät tätä ymmärrä. Jossakin kertomuksessa kilttiin pukeutunut mies vain vilahtaa ihmetyksen aiheena kadulla, toisessa kirjailija menee häntä lähemmäs. Ensin ajattelin lukevani Oliven tarinaa, enkä edes ymmärtänyt kirjaa novellikokoelmaksi. Sellaisena kirja oli kuitenkin helpompi hahmottaa. Oliven mielipiteet ja vanheneminen olivat kuitenkin keskiössä ja sitoivat tarinat yhteen.

Vanhenemisen ja voimien vähenemisen kirjailija kuvaa suorasukaisen rehellisesti vaipankäyttöjä myöten. Olive joutuu ottamaan vastaan apua ja näkee myös itsessään heikkouksia. Hän on lähestynyt kahvilassa entistä oppilastaan, jonka tietää saaneen mainetta runoilijana ja antanut luvan käyttää tapaamista runossa. Kun niin tapahtuu, ei tulos miellytä. Olive huomaa kuitenkin lähestyneensä nuorta naista vain tämän maineen takia, joten hän on itse syypää tapahtuneeseen. Vanhuus paljastaa uusia piirteitä, joita Olive kirjoittaa kirjoituskoneella paperille ymmärtääkseen.  

Vain muistelmia kirjoittaessaan hän tunsi, että kupu, jonka alla hän eli, nousi. s.336

Samalla hän oivaltaa, että hänenkin elämänsä loppuisi, kuten muidenkin inhimillisten olentojen.

Hänkin kuolisi. Se tuntui omituiselta, ihmeelliseltä. Hän ei ollut ikinä oikeasti uskonut, että niin kävisi. s. 352

En ole koskaan käynyt Amerikan mantereella, mutta amerikkalaisuus on ollut jo pitkään läsnä Suomessakin, usein epämiellyttävinä vaikutteina. Huolimatta epäluuloisesta asenteestani ilmiötä kohtaan, luen todella mielelläni joidenkin amerikkalaiskirjailijoiden teoksia. Elisabeth Strout on heistä yksi. Tämän kirjan luettuani tekee mieli sanoa, että hän on yksi parhaista. Hieno lukuelämys kerrassaan!

Elisabeth Strout: Olive, taas. Tammi 2021. (Keltainen kirjasto 514). -Alkuperäisteos Olive, again, 2019. Suom. Kristiina Rikman. 361 sivua

Wyld Edvie: Me olemme susia

 

"Halusin suden", hän sanoo. "Susi on voimaeläimeni, mutta tatuoija sai sen näyttämään jackrusselinterrieriltä, ja nyt se on enemmän koira." s. 92

Ylläoleva Vincentin repliikki kuvaa mielestäni kirjan perusviestiä. Kirjan miehet vaikuttavat kautta linjan lempeiltä ja uskollisilta koirilta, mutta paljastuvat jossain vaiheessa petoeläimiksi. Ensimmäisen tavaratalossa sattuneen kohtaamisen jälkeen Viviane menee Vincentin kanssa baariin ja suhde alkaa kitkaiseti "ei haittaa vaikket suudellut"-ilmein.

Sosiaalisten vaikeuksin keskellä oli helpompi suunnistaa, jos hiljaiset hetket selittyivät täydellä suulla ja saattoi kehua neutraaleja asioita, kuten keksejä. s.170

Ruth Hamilton on avioitunut leskeksi jääneen Peterin kanssa ja saanut kaupanpäällisiksi kaksi kouluikäistä poikaa Christopherin ja Matiaksen. Skottilaisella, jylhällä maaseudulla elävä kylä ja kirkon vahva ote siitä vaatii sopeutumista. Ruthilla on talousapua: Betty ja tämän mielenterveydeltään järkkynyt, hyväksikäytetty sisko, mutta miehen jatkuvat matkat Edinburghiin tekevät hänet silti yksinäiseksi ja haavoittuvaksi sopeutumisyrityksissään.

"Luominen on naisten työtä", Sarah sanoo ja siirtää käden vatsalleen. " Näet, mitä he tunsivat ommellessaa, kuulet, mitä he puhuivat toisilleen ja kankaalle." s. 321

Sarah elää 1700-luvulla ja joutuu pakenemaan noidaksi syytettynä metsään. Hän ei kerro vaiheistaan itse, kuten muut kirjan naiset, vaan Sarahin matkaa tarkkailee Joseph ja kerronta heijastelee nuoren miehen mielen vaihteluita.

Näiden kolmen eri aikoina elävien naisten tarinaa brittiläis-astralialainen kirjailija vie vuorotellen eteenpäin. Taidolla hän sen tekee ja pitää lukijankin mukanaan, vaikka tämä lukija piti pitkiä lukutaukoja kirjan kanssa. Luin muita kirjoja välillä, koska niillä oli kiire. Käytän kirjaston kirjoja ja kiirehdin muiden varaamat kirjat palauttamaan nopeammin. Tätä kirjaa lukutaukojen pitäminen haittasi, koska tapahtumat kulkivat eri aikoina ja eri henkilöt olivat jaksoissa kokijoina. Kirjailijan taidosta kertonee se, että kuitenkin pysyin loppuun asti mukana.

Helsingin Sanomien kirja-arvionnin vaikutuksesta kertoo taas se, että kirja sai pienen paikkakunnan kirjastossa ensimmäiset varaukset vasta sitten, kun siitä oli lehdessä koko sivun arvio. Hyvä, että kirja esiin nostettiin, sillä on tämä kirja lukemisen arvoinen. Vaan lukekaa se yhtämittaa, eikä niin kuin minä, pätkittäin!

Evie Wyld : Me olemme susia. - Tammi 2020. - Keltainen kirjasto 510. - Alkuteos The Bass Rock 2020. - Suom. Aleksi Milonoff.  - 415 sivua.

Kankimäki Mia : Naiset joita ajattelen öisin

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
447 sivua lähdeluetteloineen+16 kuvasivua

Luulet tietäväsi, mitä matka voi tarjota, mutta itse asiassa juuri sitä et tiedä. (Karen Blixen kirjeessä Afrikasta 18.1.2017

Tämä motto pätee niin tähän kirjaan kuin tehtyihin matkoihin. Erityisesti motto pätee niihin matkoihin, joita tässä kirjassa kuvataan. Matkaaja nykyajassa on Mia Kankimäki itse. Hän kulkee muiden matkaajien reittejä, yrittää ymmärtää ja oppia. Loistavin tuloksin. Muut henkilöt eli ne, joiden matkoja Kankimäki jäljittää ovat kirjailijan luonnehtimana:

Karen Blixen: kahvifarmari,lähti Afrikkaan 1914 28 -vuotiaana, palasi Tanskaan sairaana ja rahattomana 46-vuotiaana ja alkoi kirjoittaa ensimmäistä kirjaansa
Isabella Bird, (1831-1904, Yorkshire vanhapiika, maailmanmatkaaja ja vanhapiika, kärsi masennuksesta, selkävaivoista ja unettomuudesta, kunnes lähti matkalle ja kiersi yksin koko maapallon ; Voit tehdä rankimmat matkasi yli 60-vuotiaana
Ida Pfeiffer (1797-1858 Wien), vaimo ja äiti, myöhemmin, yli 44-vuotiaana - matkusti kitubudjetilla, pummi majapaikka -tee mitä tahansa jotta voit tehdä mitä tahansa, älä välitä muiden mielipiteistä. maailmanmatkaaja ja matkakirjailija
Mary Kingsley, (1862-1900) Lontoo, vanhapiika, myöh. tutkimusmatkailija ja matkakirjailija, hoit vanhempansa hautaan ja lähti Länsi-Afrikan viidakkoihin, kirjoitti kaksi kirjaa itseään pilkaten
Jos olet yksin eikä kukaan tarvitse sinua, voit yhtä hyvin lähteä Länsi-Afrikkaan kuolemaan ja nauraa koko matkan
Alexandra David-Neel,(1868-1969 Belgia) feministi, myöh. buddhalainen nunna, matkaaja ja kirjailija
Etene intuitiolla, pärjää vähällä, naamioiu jos täytyy, Älä märehdi, mene" Säännönmukaisesti asiat tuntuvat paljon vaikeammilta ja pelottavammilta etukäteen ajateltuina kuinsitten kun toiminnan hetki on käsillä." (Lhasaan johtavalla tullisillalla)
Nellie Bly ,(1864-1922) amerikkalainen journalisti, naisasianainen, maailmanmatkaaja, myöh. teollisuuspohatta miehensä perittyään, matkusti yksin mailmanympäri 72 päivässä mukanaan käsilaukullinen tavaraa 
Panosta hyviin ideoihin
Yaynoy Kusama s.1929- Matsumo, asunut USA:ssa ja elää nyt mielisairaalassa Tokiossa , työskentelee maanisesti päivittäin yhä maalaamalla plkkuja, kurpitsoja

Näiltä naisilta Kankimäki kirjaa yllämainittujen lisäksi muitakin oppimiaan ohjeita ja asioita, jotka koskevat niin matkustamista kuin elämää  yleensä.

Kirjaan ylös yönaisen neuvon: Afrikassa matkustaessasi ole aina etsimässä aviomiestäsi. s.226

Kun miehisen tutkimusmatkailijuuden ytimessä oli eräänlainen maskuliininen tunkeutuminen, impearilistinen valloittaminen ja luonnonvarojen hallitseminen, olivat Maryn motiivit aivan toisenlaiset. Hän halusi nähdä ja ymmärtää. Häntä kiinnostivat heimokulttuurit sinällään, hän halusi elää kuten paikalliset ja hän alkoi pitää itseäänkin vähän paikallisena. s. 229

Nämä yönaiset, joiden jäljillä ollaan, vaikuttavat vaatimattomilta ja jotkut ovat täysin vailla itseluottamusta. He ovat suhtautuneet ehkä matkaamiseen ennen matkaa varautuneesti, mutta matkatessa heistä tulee toisenlaisia: terveitä ja pelottomia. Elämä kotimaassa on monille valmistautumista uuteen matkaan tai rahojen keräämistä matkaa varten. Tähän käytettiin myös edellisen matkan kokemuksia ja tuloksena saattoi olla kirja, kuten Mary Kingsleyllä. Matkustamisen vaivoja tuo nainen taas pitää pieninä verrattuna kuluttavaan arkirutiiniin, johon naiset normiarjessaan joutuivat sopeutumaan.

Kirjaprojektin lähetessä loppuaan Mary oli yhä masentuneempi ja kärsi jatkuvasti migreeneistä, unettomuudesta ja uupumuksesta (check). Esipuheessa hän pyysi anteeksi kirjansa huonoutta ja omaa epäkompetenssiaan kokonaisen sivun verran - tavalla, joka nostaa itsensävähättelyn käsitteen kokonaan uusiin sfääreihin. s. 239

Mary sanoi nimittäin pitävänsä kummallisena, että hänen matkustamistaan pidettiin naiselle erikoisena saavutuksena, kun taas kukaan ei ihailisi häntä, jos hän olisi jatkanut raskaiden kotivelvollisuuksien hoitamista kuolemaansa saakka.
Hän itse kuulemma tarpoi mieluummin suolla kaulaa myöten mudassa tai kiipeisi Kamerunvuoren huipulle, kuin kävisi läpi sellaisen työmäärän, minkä lontoolainen seurapiirinainen sosiaalisten velvollisuuksiensa parissa tekee. se kuulemma yksinkertaisesti tappaisi hänet. s.242

Kirjoitan muistikirjaani:
myötätunto itseä ja muita kohtaan
yritä nähdä totuus itsestäsi vaikka sitten epämieluisa
käytä energiasi viisaasti
älä takerru asioihin, fyysisiin tai henkisiin
ja kaikkein tärkeimpänä: älä takerru identiteettiisi ja kuvittele että se on muuttumaton, sillä se muuttuu koko ajan.
Miten helpottava ajatus: astua kuvitellun itsensä kuoresta ulos, pudottaa se kuin nõ-naaamio, olla raikas, tuore, uusi - millainen tahansa. s.265

Kankimäki esittää muutaman esimerkin surkeista matkaajista, jotka uupuvat ja uuvuttavat kantajat mukanaan ottamiensa tavaroiden alle. Näihin surkeisiin pakkaajiin hän lukee myös itsensä. On myös toisenlaisia esimerkkejä naisista, jotka tulevat reissuissaan toimeen vähällä, kuten Nellie.

NELLIE BLYN PAKKAUSKURSSI
Yksi puku(käytetään kaksi ja puoli kuukautta) 
passi ja valuuttaa (säämiskäpussissa kaulalla) 
silkkinen sateenvarjo (kannetaan kädessä) 
Käsilaukku (jossa seuraavat tavarat) :
kaksi matkahattua
kolme huivia
jakku
aamutakki
alusvaatteita
tohvelit
röyhelöitä*
nenäliinoja
toilettivälineet
hiusneuloja
neuloja ja lankaa
mustepulloteline, mustekyniä, lyijykyniä, kalkkeeripaperia
pieni pullo ja juomakuppi
kylmävoidetta**
Ei muuta.
*Röyhelöt ovat naisen tärkein asuste, ja ne kiinnitetään napeilla tai harsimalla pukujen kauliksiin ja hihansuihin tilanteen mukaan.
**Ei tule koskaan mahtumaan laukkuun, joten voidaan jättää pois. s. 295

Kirjassa paneudutaan myös muutamiin renessanssiajan naisiin, jotka eivät juuri matkanneet, mutta elivät esimerkillisen ja itsenäisen elämän taiteilijoina, vaikka jotkut heistä saattoivat samaan aikaan hoitaa isonkin perheen.

Sofonisba Anguissola, n1532-1625, maalasi omakuvia, päätyi Espanjan hoviin töihin,Lavinia Fontana (1552-1614) elätti perheensä (11 lasta)maalaamalla, yhdisti perheen ja uran,Artemisia Gentleschi (1593-n.1654), raiskausoikeudenkäynti, maalasi alastomia naisia ja vahvoja amatsoneja, elätti yksinhuoltajan 1-2 tytärtä
- taiteilijoita Firenzessä, joiden jäljille pääsee Ufficin taidemuseossa

Jos nyt vähän kärjistetään, niin karkeasti ottaen naisilla oli kolme vaihtoehtoa a) mennä naimisiin, b)ryhtyä nunnaksi, tai c) prostituoiduksi. (renessanssiajan Firenzessä)s.309


Vaikka olen lukenut myös Kankimäen edellisen kirjan: Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, en edelleenkään osaa sanoa, miksi pidän niin kovin hänen tavastaan kirjoittaa. Ehkä kyse onkin enemmästa kuin kirjoittamisesta, sillä molemmissa kirjoissa Kankimäki panee itsensä peliin niin perusteellisesti, että matkustaa näiden kauan sitten eläneiden henkilöiden luo, samoille paikoille, joissa hekin ovat eläneet tai käyneet. Vain yksi yönaisista on yhä elossa: "pilkkutaiteilija" Yaynoy Kusama, mutta häntäkään Kankimäki ei tavoita henkilökohtaiseen haastatteluun. Minulle Kankimäen yönaisista olivat jollain tapaa tuttuja aiemmista yhteyksistä vain Karen Blixen ja Yaynoy Kusama. En tiedä, muistanko muista naisista ja heidän vaiheistaan paljon jatkossakaan, mutta yönaisten opetukset, rohkeus ja viisaus tarttuivat Kankimäen vastustamattoman kuvauksen ansiosta.

Roy Arundhati: Joutavuuksien jumala

Arundhati Roy

Joutavuuksien jumala
Otava 1997
384 sivua
Alkuteos .The God of Small Things 1997
Suom. Hanna Tarkka
Päällyksen suunnittelu: The Senate
Päällyksen valokuva: Sanjeev Saith

Oli tämä kirja toisenkin lukemisen arvoinen. Olen lukenut sen pian ilmestymisen jälkeen eli n. 20 vuotta sitten. Aloittaessani en muistanut juuri mitään kirjasta, tiesin vain lukeneeni, koska sitä oli käsitelty lukupiirissä. Ylimalkainen kommenttikin löytyi hyvästä, kuvailevasta kielestä. Melko nopeasti luin sen nyt, sillä kirjaa on helppo lukea, lauseet lyhyitä ja joskus vajaitakin ilman verbiä. Ei se häiritse.

Kirjan päähenkilöitä ovat erimunaiset kaksoset, Ethan ja Rahel, joiden äiti Ammu jättää lasten isän ja muuttaa takaisin kotiinsa, josta vain muutamaa vuotta aiemmin oli yrittänyt maailmalle.

Ethalla oli vinot, uniset silmät, ja uusien etuhampaiden reunat olivat vielä rosoiset. Rahelin uudet hampaat odottelivat kuin sanat kynässä. Kaikkia hämmästytti, että kahdeksantoista minuutin ikäero sai aikaan niin suuren eron etuhampaiden aikataulussa. s. 53

 Kotona asuu Ammun täti, aikoinaan luostarissakin elänyt Baby Kochamma,

Baby Kochamma oli elänyt elämänsä takaperin. Nuorena naisena hän oli luopunut aineen maailmasta mutta nyt vanhana hän otti sen täysin rinnoin omakseen. Hän syleili sitä ja se otti hänet vastaan avosylin. s. 36

Vaikka enää ei nähnyt joelle, Ayemenemin talolla oli joen taju niin kuin simpukalla säilyy meren taju.
Lainehinnan, tulvehdinnan, kalojenuiskentelun taju.  s. 45

Lasten isoäiti Mammachi on perustanut säilyketehtaan Paradisen, joka takaa elannon paremmin kuin isoisän virka hyönteistutkijana. Siitä huolimatta hän on naisena toisarvoinen ja kastijako määrittää niin tämän perheen asemaa ja kontakteja kuin muiden kanssa.

.Ammulta puuttui oikeus tulla kuulluksi, se joku kumma lokustandi.
"Kiitos tämän ihanan sovinistisen yhteiskunnan", Ammu sanoi.
" Se mikä on sinun on minun ja mikä on minun on sekin minun" Chacko sanoi. s.76

"Tästä on puhuttu ennenkin", hän sanoi. "Te ette saa mennä hänen mökilleen. Siitä tulee pelkkää harmia."
Jättämällä miehen nimen mainitsematta hän tunsi vetäneensä tämän jotenkin mukaan sen sinisen ristipistoiltapäivän pörröiseen kodikkuuteen ja manariiniradion lauluun. Jättämällä miehen nimen mainitsematta hän tajusi tehneensä sopimuksen unensa ja maailman välillä. Ja että sopimuksen kätilöitä olisivat hänen sahanpuruilla kuorrutetut erimunaiset kaksosensa.
Hän tiesi, kuka se oli - tappion jumala, joutavuuksien jumala. Totta kai hän tiesi. s.256

Äitinsä rakastamat kaksoset yrittävät kasvaa ja oppia elämässä tarvittavia toimintamalleja.

... (jotta he voisivat b)olla valmiita olemaan valmiita olemaan valmiita). s.238

 Äidin veli Chacko nousee perheen pääksi. Hän on opiskellut Oxfordissa ja tavannut siellä vaimonsa Margaretin, joka on jättänyt miehen pian tyttären Sophie Molin syntymän jälkeen toisen miehen takia. Kirjan tapahtumat kietoutuvat äidin ja nyt noin kymmenvuotiaan tyttären Intiaan paluuseen. He tulevat sinne Chackon kutsumana. Margaretin toinen mies on kuollut ja Chacko haluaa nähdä ex-vaimonsa ja tyttärensä. Lohdutukseksi, surusta toipumiseen tarkoitettu matka muuttuu uudeksi tragediaksi, joka kääntää niin kaksosten, heidän äitinsä kuin koko suvun historian toiseen suuntaan.

Me olemme sotavankeja , Chacko sanoi. "Meidän unelmamme on kuohittu. Emme kuulu minnekään. Me ajelehdimme myrskyisillä merillä ilman ankkuria. Ehkä meitä ei koskaan päästetä maihin. Meidän suruissamme ei ole koskaan tarpeeksi murhetta. Eikä ilomme ole koskaan kyllin riemukasta. Tai unelmamme kyllin suuri. Tai elämämme kyllin tärkeä. Jotta se merkitsisi jotain. " ss. 71-72

Pari kohtausta on jäänyt mieleeni edelliseltä lukukerralta. Toinen liittyy romaanin käännekohtaan, lukuun Joutavuuksien jumala, jossa kaksoset valmistautuvat muuttamaan joen toisella puolella olevaan taloon. Toinen kohtauksista on vaikuttava kuvaus Ethanista elokuvateatterin aulassa yksin makeiskioskia pitävän miehen armoilla.

Kun olen miettinyt tätä kirjaa uudelleen, kasvaa sen merkitys suuremmaksi ja huomaan sen jääneen monen muunkin lukijan mieleen. Lieneekö se yksi suurista tarinoista, joita kirjassa esitetään Intiaan tulleille turisteille?

Suuret tarinat ovat niitä, jotka kerran kuultuaan haluaa kuulla aina uudelleen. Niihin pääsee sisään mistä kohdasta tahansa ja aina olo tuntuu kotoisalta. Ne eivät huijaa kauhulla tai yllätyksillä. Eivätkä hämmästytä ennennäkemättömällä. Ne ovat yhtä tuttuja kuin oma koti. Tai rakastetun ihon tuoksu. Sen tietää, miten ne päättyvät, mutta niitä kuuntelee kuin ei tietäisi. Samalla tavalla kuin että vaikka tietää joskus kuolevansa, niin silti elää kuin ei kuolisi. Suurissa tarinoissa tietää, kuka elää, kuka kuolee, kuka löytää rakkauden ja kuka ei. Ja silti tahtoo aina tietää uuelleen.
Juuri se on niissä salaperäistä ja taianomaista. s. 265