Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia

 Koska olen jo järkevän aikuisen iän ohittanut, luen mielelläni tällaisia kirjoja, joissa aikuisen toimet kyseenalaistetaan.Nimihenkilö-äiti haluaa esiintyä kirahvikaulaisena ja sekös tytärtä harmittaa. Kunnes hän keskustelee kaverinsa kanssa, jonka äiti on vähintäänkin yhtä oudosti käyttäytyvä.

Kirjan kuvittanut Martina Matlovicova on tavoittanut tarinoiden hengen loistavasti ja kuvat myötäilevät tekstin kulkua sivulta sivulle yhtä vaikuttavina. Tarinat ovat kolmen sivun ja kahden aukeaman juttuja, jotka on väsynytkin lapsi jaksaa kuunnella. 

Kertomuksissa pääsee tutustumaan mm. apinaprinsessaan, merirosvomimmiin, löllöhirviöön ja Kallekalaan. Siellä seikkaillaan vuoristoradalla, lohikäärmetornissa ja harrastetaan kesähiihtoa. Tarinat kulkevat niin omia polkujaan, että mitään ei voi ennalta arvata. Juuri tällaisista kirjoista luulisi väsähtäneen aikuisenkin saavan uusia ajatuksia, jollei nyt vallan luovuutta esiin purskahtaisi. Ei kuitenkaan ole kirjaan ilmeisesti tarpeeksi usein tartuttu, sillä kirjaston poistomyynnistä minä tämän ostin ilokseni. Ilolla sitä kuuntelivat myös hiihtolomavieraani, vaikka melkein jo osaavat itse lukea.

Yksi kertomus oli kuitenkin sellainen, etten olisi välittänyt sitä lapsille lukea. Lapsikorjaamoon vanhemmat vievät Sulon korjattavaksi, koska hänellä ei ole niitä ominaisuuksia, joita vanhemmat toivovat.. Sulo itse ei halua superlapseksi ja onneksi hän kohtaa pelastajansa. Vaikka loppu on hyvin, en toivo vanhempien olevan niin hölmöjä, että haluavat lapselleen futisjalkoja tai virtuoosikäsiä. Kunpa he sensijaan etsisivät tämän kirjan omiin käsiinsä. On se monessa kirjastossa vielä saatavana.

 Alexandra Salmela: Kirahviäiti ja muita hölmöjä aikuisia. - Teos, 2013. Kuvittanut  Martina Matlovicova. - 95 sivua.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär

 

Ja tyttö oli kuten sanottu sitä lajia lapsi joka vain säteilee. Ruumis, sielu, silmät, suu, kädet, jalat, kaikki vain loistaa ja kuplii ja kimaltaa ja jokeltaa - koko pikku ruumis oli yhtä vahvaa riemukasta liikettä.

Lapsi, joka oli syntymättömänä ollut yksinäiselle äidilleen taakka ja vaatinut muuttoa pois kotikylästä kaupunkiin, loi valoa köyhään ympäristöön ja ennen kaikkea äitinsä elämään. Lapsi pakotti äidin myös ponnistelemaan eteenpäin, hankkimaan työtä ensin pyykkejä pesemällä ja siivoamalla, sitten Villatehtaalla koneen ääressä. Vaan lapsen siittänyt mies oli toisenlainen.

Miehen kanssa ei voinut elää, se oli kuolemaksi. Mutta myös ilman häntä oli kaikki kuolemaa.

Mutta Äite oli koneen oma. Ja sillä joka tuli hänen luokseen yöllä unessa oli koneen voimat.Mutta kauneuden kasvot.

Kruunupää kuningas tuli näkyviin ja eli hänen kanssaan suossa. Kone jyski ja jyrisi,hänellä ei ollut omaa elämää. ja kun aamu vain hetken kuluttua taas oli käsillä, oli päivä hänen edessään jo valmiiksi tyhjänä ja autiona.

Kasvaessaan tyttö muuttuu säteilevästä pienokaisesta takkutukkaiseksi ja  leveäkasvoiseksi. Hän ei pysy paikallaan kotona tai hänelle osoitetun työn ääressä, vaan karkaa etsimään hyväksyntää ja nautintoa, hyvää oloa edes hetkeksi. Äite etsii rinnalleen vakaampaa kumppania, mutta saa vain viinaanmenevän, heikkotahtoisen miehen, jonka pienuuden näkevät muut paremmin. Äiteelle hän merkitsee kunniallista elämää yksinäisen äitiyden jälkeen. Kunniallisuutta ei mies ympäristöönsä levitä, vaikka hänelläkin on sanoma.

Tyttö oli toki aina tiennyt, millainen talonmies oli, tämä kuului pihaan samalla lailla  kuin roskatynnyritkin.

Talonmies puhui nyt koko kadulle: 
"On autettava heikkoa! Pelastakaa Suomi! Meidän on autettava Suomea!" Sitten hän sanoi: Heikko on pelastava meidät!" Joku ohikulkija, joka tunsi hänet, kuului sanovan: 

"Painu kotiin nukkumaan pääsi selväksi!"

Vaikka eletään sota-aikaa, on sota Ruotsin rajojen ulkopuolella. Väistämättä edellinen lainaus pulpahtaa pinnalle nykytilanteen valossa, vaikka kirjassa jää yksittäiseksi viittaukseksi. 

Kirjan yleisävy on synkkä ja mystinen. Oudot voimat ohjaavat ihmisiä, jotka pyrkivät rakentamaan elämäänsä parempaan suuntaan, mutta eksyvät kuitenkin sivupoluille ja hetteikköihin, joista ei pääse nousemaan. Trotzig tuo kerrontaan raskaan, sadunomaisen sävyn, josta lukija aavistaa, ettei mitään hyvää ole tulossa. Se on samaan aikaan kiehtova ja ahdistava.

Romaanin symboliikan perusta löytyy H.C. Andersenin samannimisestä sadusta, jota en muista lukeneeni (vielä). Trotzigin kirjan äärelle minut johdatti toinen romaani: Ia Genbergin August-palkittuYksityiskohdat , jossa yksi henkilöisä kanniskelee kirjaa mukanaan kaikkialle, kunnes se nuhjaantuu ja löytyy viimein uimapuvun kanssa kosteasta muovipussissa. Minua kiehtovat tällaiset taidetta-taiteesta luodut teokset tulevatpa ne sitten eri taiteenlajien välille ketjuuntuen tai -kuten tässä tapauksessa- kirjasta toiseen siirtyen. Ja satu kiehtoo aina, olipa se kerrottu lapsille tai aikuisille!

Jumala loi pimeyden ja valon. Jumala loi taivaan ja maan. Hän loi myös oudot välimaastot.

Birgitta Trotzig: Liejukuninkaan tytär. - Otava, 1987. - Ruotsinkielinen alkuteos: Dykungens dotter, 1985. Suom. Oili Suominen. - Kannen kuva: Paula Modershon-Becker. - 324 sivua.

 

Konttinen Riitta: Tarinankertoja - Anni Swanin elämä

 

En ole tottunut elämäkertojen lukija. Anni Swanista kertovaan kirjaan tartuin lukupiirin paineesta. Alku kangerteli kovasti osittain oman asenteeni ja osittain Anni Swanin sukujuurien perusteellisen selvittelyn takia. Konttinen kertoo niin isän kuin äidin perheen tarinat ja molemmilla on paljon sisaruksia, joten lukija on päästään pyörällä.

Kun sitten edetään Annin vanhempiin, opettaja Gustaf Swaniin ja hänen vaimonsa Emmyn vaiheisiin, ei henkilömäärä vähene lainkaan. Emmy on viidentoista vuoden ajan raskaana melkein jatkuvasti ja tyttöjä syntyy perheeseen tasaiseen tahtiin. Isä ei suhtaudu ajan tavan mukaan naisvaltaiseen lapsikaartiinsa penseästi, vaan takaa heille koulutusta ja itsenäisyyttä, mikä 1800-luvun lopun Suomessa on tyttöjen kasvatuksessa harvinaista. Toki heidän on opittava myös hoitamaan kotia, vaikka etenkin Anni vieroksuu käsitöitä. Tyttökatraasta kasvaakin sitten ammatti-ihmisiä, mm.opettajia, mielisairaanhoitaja - ja aviovaimoja, perheenäitejä. Tämän kirjailijaelämäkerran sivuilla pääsee tutustumaan monen muunkin taiteilijaperheen vaiheisiin ja Tuusulanjärven taiteilijayhteisö vilahtaa kerronnassa tämän tästä.

Anni hankkii niin elantoa kuin opiskelurahoja itse ensin kotiopettajana ja sitten valmistuttuaan kansakoulussa. Yhteydenpito sisaruksiin on tärkeällä sijalla ja yhteiset harrastukset lujittavat näitä siteitä. Otto Manninenkin tulee varhain mukaan kuvioihin, mutta pitkään Anni Swan epäröi avioitumista.Vuoroin hän on rakastunut, vuoroin taas empii. Manninen pysyy alati uskollisena. Lainkaan en tuossa vakavan oloisessa miehessä ole oivaltanut nokkelaa seuramiestä, jota Maila Talvio kuvaa:

Otto, joka alkuvaiheessa kuului tähän joukkoon, oli Mailan Rukkaset ja kukkaset -muistelmateoksen mukaan ystäväpiirin älyniekka, "hän pyöräytti hauskoja, humoristisia ja suolaisia sukkeluuksia iloisissa riimikarkeloissa loputtomista varastoistaan".

Varhain Annin elämään tulevat myös sadut, joita metsissä kulkeva tyttö sepittää. Sadun avulla hän käsittelee myös suhdettaan Otto Manniseen. Swan vieroksui  topeliaaniseen  tapaan opettavaista satua, ja hänen satunsa ovatkin monisäikeisiä. Kielitaitoisena hän myös suomentaa lastenkirjallisuutta, mutta ei tyydy siihen, vaan sovittaa tarinat suomalaisen lapsen maailmaan

Anni ehkä pelkäsi olevansa Jääkukan tavoin kylmäsydäminen, mutta hän pelkäsi myös hylätyksi tulemista. Jäisikö hän yksin suremaan ja huokailemaan ehdittyään ehkä itse kiintyä?

He tietävät että öisin kaikkien nukkuessa käärme luikertelee pois Kultasirkasta ja menee vesihiiden luo. Silloin tytön sydän taas pehmenee, ja hän itkee katkerasti pahuuttaan. Aallot olivat säästäneet hänen kyyneleensä ja kutoneet niistä helminauhan, ja se suojasi Jantsua käärmeen myrkyltä. Kun aurinko nousee ja käärme on palaamassa KUltasirkkaan, helminauhan varjelema Jantsu surmaa sen.ja poikaa aina rakastanut Jantsu surmaa sen..

Oittinen pohtii Alice-kirjan yhteydessä myös Annin laatua suomentajana ja huomauttaa, että hänen tapansa sijoittaa tapahtumat suomalaiseen ympäristöön oli tuohon aikaan vielä tavallista. Ajateltiin, että lukijoiden oli helpompi seurata tarinaa, joka sijoittui heidän omaan kokemuspiiriinsä.

Elinikäisen yksinäisyyden pelko lopulta saa Annin uskaltautumaan avioon Otto Mannisen kanssa ja perhe kasvaa kahden pojan synnyttyä nelihenkiseksi. Anni Swan yhdistää perhe-elämän ja oman kirjailijatyönsä miehensä tavoin ja pystyy hyvin samaistumaan ystävänsä Greta Suolahden valitukseen.

raskaat kahleet kilisee jälessä joka askeleella. Minkään hienomman tunnelman saavuttaminen on meille mahdotonta, aina on joku pistänyt kätensä tervaan, pessyt itsensä kokonaan savella, syytänyt hiekkaa tukkaansa, pudonnut järveen j.n.e. 

Itseäni kiehtoi ehkä eniten juuri tämä vaihe Anni Swanin elämästä ja tästä kirjasta. Kahden kirjailijan perhe ja työ sekoittuvat viehättävällä tavalla, vaikkakin päävastuu arjen ja juhlan sujumisesta näyttää olevan naisella. Muististani oli myös pudonnut Anni Swanin merkitys satujen kirjoittajana, kun pyörittelin mielessäni Tottisalmen perillistä ja muita vanhahtavan tuntuisia nuorten romaaneja. Sadut säilyttävät ehkä paremmin hohtonsa, vaikka kieli muuttuu. Erityisesti miellytti kannen valokuva nuoresta Anni Swanista yleensä esiintyvän, kiharat täsmällisillä laineilla ankarasti katsovan vanhuksen sijaan.

Riitta Konttinen. Tarinankertoja - Anni Swanin elämä. - Siltala, 2022. kuv. Ulkoasu ja taitto Heikki Kalliomaa. - 437 sivua

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia

 

Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:

Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.

ja loppuu:

Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.

En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin  osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.

Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy  tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.

Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.

Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa  katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.

Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.

Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.

Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.

Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...

Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.

Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka  voisi jättää kirjan sanomaksi.

Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.

 

Iwey, Eowyn: Lumilapsi

Miten viehättävän talvikirjan löysinkään Kirjallisuuden ystävät- facebookryhmästä! Nautin lukemastani enkä, kertaakaan miettinyt, jaksanko loppuun tai onko kirja lukemisen arvoinen. Tarina Alaskasta uutta alkua etsivästä lapsettomasta pariskunnasta, Jackista ja Mabelista on kaunis aikuisten satu. Aviopari aikoo elättää itsensä maata viljellen seudulla, josta ei tunne ketään. Mukanaan he ovat tuoneet työkykynsä ja surunsa kuolleesta lapsesta. Uusia lapsia ei enää tulisi, sillä ikä painaa jo työnteossakin.

Epäilys kyyhötti hänen olkapäällään valmiina tarraamaan häntä kurkusta ja kuiskutti hänen korvaansa: Sinä olet vanha mies. Vanha, vanha mies. s.74

Onneksi seudulla asuu neuvokas perhe, joka tarjoaa ystävyyttään ja apuaan: Ester ja George Benson sekä heidän kolme poikaansa, joista etenkin nuorin Garreth tulee tärkeäksi apuriksi. Maanviljely ei lyhyen kesän aikana ole helppoa, mutta Garrethilla on tietoa ja taitoja, jotka tulevat tarpeeseen. Maatilan ja kodin askareiden kuvaaminen kaunistaa arkiset toimet.

Kaavan seuraaminen soi jonkinlaista lohtua, rauhaisaa vastapainoa päivän peltotöille. Maanviljely oli rankkaa ja uuvuttavaa, paljolti uskon asia. - viljelijä panosti kaiken omistamaansa maahan, mutta viime kädessä ei ollut hänestä kiinni, satoitko vai ei. Ompelu oli erilaista. Mabel tiesi, että jos hän olisi kärsivällinen jä säntillinen, jos hän seuraisi tarkasti merkkiviivoja, suorittaisi jokaisen eteen tulevan vaiheen ja noudattaisi sääntöjä, kaikki olisi juuri niin kuin pitikin, kun takki käännettäisiin oikein päin. Pieni ihme sinänsä, niitä elämä harvoin tarjosi. s. 225

 Viihtymisen kannalta on kuitenkin vielä tärkeämpää, että Jackille ja Mabelille näyttäytyy lumityttö Faina. Sadunomainen olento tuntuu muuttuneen eläväksi pihaan muotoillusta lumilapsesta ja Mabelin on vaikea saada Estheriä uskomaan lapsen olemassaoloon. Itsekin hän muistelee venäläistä satua lumilapsesta ja pyytää sisartaan lähettämään kirjan lapsuuden kodistaan. Sisko toteuttaa toiveen, mutta kommentoi saatekirjeessä kirjaa:

Miten traaginen tarina! En käsitä, miksi näiden lasten tarinoiden on aina päätyttävä niin hirvittävästi. Jos minä josku kerron tämän lapsenlapsilleni, taidan muuttaa lopun ja annan kaikkien elää onnellisena elämänsä loppuun asti. Mehän saamme tehdä niin, emmekö saakin, Mabel? Keksiä omat loppumme ja valita surun sijasta ilon. 143

Minulla on tunne, että pilaan kirjan, jos siitä enemmän kerron, enkä sitä totisesti halua. Toivottavasti moni lukee tämän ihanan sadun.

Eowyn Iwey
Lumilapsi
Bazar 2013
The Snow Child 2012
Suom Marja Helanen
418 sivua

Cunningham, Michael: Villijoutsenet

Cunningham, Michael
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Gummerus 2016
150 sivua
suom.Kristiina Drews
kuvat Yoko Shimizu

Tämä oli niitä kirjoja, joitka tuntuvat vatsanpohajassa asti. Enkä varmaan osaa sitä selittää muuta kuin oudolla kirjamaullani, mutta yritän silti: selittää itselleni edes.

Kyse on siis vanhoihin tuttuihin satuihin tehdyistä uusista versioista, Näistä saduista ei ole lapsille luettavia yksikään. Kustantaja lupaa takakannessa satujen päivittyvän nykyaikaan ja saavan uusia sävyjä. Hyvinkin totta, mutta samalla tarinat siirtyvät lasten maailmasta aikuisten maailmaan  Samalla paljastuu satujen alkuperäinen raakuus ja hurjuus, sillä sadun kaava säilyy usein pitäen tarinaa raamin tavoin koossa ja välillä taas holtittomasti jatkuen. Villijoutsenen siiven säilyttänyt veljessarjan nuorin istuu iltaöisin baareissa kuulemassa kolmesataavuotiasta naista, jolla on hieman epätäsmällisen ilmaisun takia vain ikuinen elämä eikä ikuista nuoruutta ja huomaa olevansa melko onnekas.Hurjan nuoruuden ja muutaman aviomiehen jälkeen yksinäinen eukko rakentaa metsän keskelle yksinäisen piparitalon ja kohtaa viimein helpottavan kuoleman vanhuutta kunnioittamattomien nuorten työnnettyä hänet uuniin. Entäpä sitten Jaakko, joka "ei ehkä ole joulukuusen kirkkain kynttilä", mutta kiipeää herneenvartta pitkin jättiläisen taloon ja tuo kuin tuokin äidilleen rikkautta ja onnea - sekä Vuittonin käsilaukkuja.Apinankäpälän omistava perhe saa kolme toivettaan toteutetuksi - ja elää onnettomana elämänsä loppuun asti.Tai köyhä mylläri, joka kuvittelee tytärtään erityiseksi ja nokkelasta tyttärestä, joka saa apua olkien kullaksi muuttamisessa, mutta millä hinnalla...sillä
...Ja sitten on rakkaus. Tämä on nyt se elämys, josta olet niin pitkään kokenut jääväsi paitsi. Tämä empatiansekainen raivo, tämä kiihkeä halu saada yhtaikaa osakseen sekä ihailua että voitto. s.87

Tinasotilaan jalka on vaihtunut naista kiihottavaksi proteesiksi ja tarina saa monta onnellisen kaltaista loppua. Kaunottaren ja hirviön ongelman Cunningham esittää näin:
..Tai koska alat pelätä, että tietty juna on lähdössä asemalta; että vaikka sinä astut vapaasta tahdostasi toiseen junaan, siihen jonka matka suuntautuu kohti avioliittoa ja äitiyttä, se toinen saattaakin viedä matkustajansa vehreään, rauhalliseen maailmaan, josta harva koskaan palaa; että sieltä paluuta yrittävät  huomaavat, että se mikä heille on tarkoittanut vain muutamaa tuntia, on kotiväelle ollutkin kaksikymmentä vuotta, ja että he tuntevat olonsa irvokkaaksi ja epätoivoiseksi juhlissa, joissa heitä oli käpälöity ja kaulailtu vasta edellisenä iltana, tai sitä edellisenä. s. 116 

Viimeinen kertomus Tähkäpäästä ja hänen hiuksistaan päättyy sekin näennäiseen tyyneyteen: valtkunnassa on kaikki hyvin ja satu on saanut jatkon, jollaisa elämä voi tarjota.

Ehkä minä pidin näistä tarinoista siksi, koska pidän saduista ja pidän siitä, kun tosikertomukset kuvaavat elämää juuri niin rujona, outona ja yllätyksellisenä kuin elämä joskus voi olla. Ja kun satu ja tosielämäksi kuviteltu yhdistetään Cunninghamin tavalla, on tulos juuri niin nautittava kuin tässä kirjassa.

 Mustavalkoiset piirrokset olivat kerrassaan upeita!