Lönnroth Heleena: Matka halki satumaan

Heleena Lönnroth
Matka halki satumaan - Miten minusta tuli dekkarikirjailija
di Porri 2018
232 sivua
Kannen kuva Seppälän Valokuvaamo
Takakannen kuva Kuvasto 2018

En ehkä olisi tarttunut kirjaan, jollen olisi muutamia kertoja tavannut kirjoittajaa ja jutellut hänen kanssaan. Ammatti ja osin koulutuskin on sama - paitsi että Heleena Lönnroth on tehnyt paljon muutakin kuin kirjastonhoitajan hommia. Toki hän on niissäkin ollut, kirjastotoimenjohtajana monessa vastuullisessa paikassa, kuten Seinäjoella, Pyhtäällä ja Kotkassa, mutta myös kansalaisopiston rehtorina, koulutussuunnittelijana ym. ym. Hän mainitsee muuttajan geenistä, joka vaatii uusia kokemuksia ja ympäristöjä. Hieno oivallus! Miten paljon enemmän vaatii alati uusiin paikkoihin hakeminen, sopeutuminen, uusien ajatuksien esittäminen ja muutosvastarinnan (epämiellyttävä sana ihan omasta sanavarastosta) murtaminen kuin samassa työpaikassa pysyminen, mikä kuitenkin kunnallisella puolella yleensä palkitaan. Miten paljon enemmän se antaa!

Kirjan alaotsikon mukaisesti kirja kertoo siitä, miten kirjoittajasta tuli dekkarikirjailija. Oikeastaan dekkarien kirjoittaminen Mauri Sariolan käyttämien juonikaavojen ohjailemana oli vain yksi juonne tässä kirjassa, vaikka tuotanto käsittääkin 30 teosta, aluksi Kustannus Mäkelän kustantamana, sittemmin itse perustetussa di Porri kustantamossa..Vauhti vuodesta 1992 alkaen on ollut melkoinen, varsinkin kun samaan aikaan on viime vuosia lukuunottamatta hoidettu vaativa leipätyö, lapset, talojen kunnostuksia, muuttoja, maalaamista ja kuvataidenäyttelyjä ym.

Rehellisen oloisesti Heleena Lönnroth kirjoittaa myös henkilökohtaisista menetyksistään ja tappioistaan, rahavaikeuksista ja niita seuranneesta häpeästä, mutta myös iloista ja onnettaren potkuista. Hän ei valita eikä nyyhkytä, vaan katsoo eteenpäin. Voisi sanoa että muuttajan geenin lisäksi hänellä on myös selviytyjän geeni, joka estää jäämästä paikoilleen, "tuleen makaamaan".

Tahtomattani peilaan omia elämänvaiheitani suunnilleen samanikäisen kirjoittajan vaiheisiin. Ehkä yhteenveto tässä iässä olisi monelle paikallaan, vaikkei kirjailijan statusta olisi hankkinutakaan. Lönnroth summaa kirjan etuliepeessä tähän tapaan.

Mikä oli pahinta?
Pahinta olivat Tenon lepopaikan pitkän velkojenmaksun aiheuttama köyhyys ja häpeä
.
Mikä oli parasta?
Lapset.
Heidän synnyttyään minun ei koskaan tarvinnut miettiä "elämän tarkoitusta". 

Mikä oli bonusta?
Maalaaminen. Vielä yksi kyinen pelto, joka on kynnettävänä.

Kirjan nimi on tullut lapsuudessa pelatusta Emil Noreliuksen kuvittamasta ja riimittelemästä noppapelistä, Matka halki satumaan, Resan genom sagoland, 1942. Sattuva oivallus ja osuva nimi, mielestäni. Kuulemme/luemme Lönnrothista vielä.

Cunningham, Michael: Villijoutsenet

Cunningham, Michael
Villijoutsenet ja muita kertomuksia
Gummerus 2016
150 sivua
suom.Kristiina Drews
kuvat Yoko Shimizu

Tämä oli niitä kirjoja, joitka tuntuvat vatsanpohajassa asti. Enkä varmaan osaa sitä selittää muuta kuin oudolla kirjamaullani, mutta yritän silti: selittää itselleni edes.

Kyse on siis vanhoihin tuttuihin satuihin tehdyistä uusista versioista, Näistä saduista ei ole lapsille luettavia yksikään. Kustantaja lupaa takakannessa satujen päivittyvän nykyaikaan ja saavan uusia sävyjä. Hyvinkin totta, mutta samalla tarinat siirtyvät lasten maailmasta aikuisten maailmaan  Samalla paljastuu satujen alkuperäinen raakuus ja hurjuus, sillä sadun kaava säilyy usein pitäen tarinaa raamin tavoin koossa ja välillä taas holtittomasti jatkuen. Villijoutsenen siiven säilyttänyt veljessarjan nuorin istuu iltaöisin baareissa kuulemassa kolmesataavuotiasta naista, jolla on hieman epätäsmällisen ilmaisun takia vain ikuinen elämä eikä ikuista nuoruutta ja huomaa olevansa melko onnekas.Hurjan nuoruuden ja muutaman aviomiehen jälkeen yksinäinen eukko rakentaa metsän keskelle yksinäisen piparitalon ja kohtaa viimein helpottavan kuoleman vanhuutta kunnioittamattomien nuorten työnnettyä hänet uuniin. Entäpä sitten Jaakko, joka "ei ehkä ole joulukuusen kirkkain kynttilä", mutta kiipeää herneenvartta pitkin jättiläisen taloon ja tuo kuin tuokin äidilleen rikkautta ja onnea - sekä Vuittonin käsilaukkuja.Apinankäpälän omistava perhe saa kolme toivettaan toteutetuksi - ja elää onnettomana elämänsä loppuun asti.Tai köyhä mylläri, joka kuvittelee tytärtään erityiseksi ja nokkelasta tyttärestä, joka saa apua olkien kullaksi muuttamisessa, mutta millä hinnalla...sillä
...Ja sitten on rakkaus. Tämä on nyt se elämys, josta olet niin pitkään kokenut jääväsi paitsi. Tämä empatiansekainen raivo, tämä kiihkeä halu saada yhtaikaa osakseen sekä ihailua että voitto. s.87

Tinasotilaan jalka on vaihtunut naista kiihottavaksi proteesiksi ja tarina saa monta onnellisen kaltaista loppua. Kaunottaren ja hirviön ongelman Cunningham esittää näin:
..Tai koska alat pelätä, että tietty juna on lähdössä asemalta; että vaikka sinä astut vapaasta tahdostasi toiseen junaan, siihen jonka matka suuntautuu kohti avioliittoa ja äitiyttä, se toinen saattaakin viedä matkustajansa vehreään, rauhalliseen maailmaan, josta harva koskaan palaa; että sieltä paluuta yrittävät  huomaavat, että se mikä heille on tarkoittanut vain muutamaa tuntia, on kotiväelle ollutkin kaksikymmentä vuotta, ja että he tuntevat olonsa irvokkaaksi ja epätoivoiseksi juhlissa, joissa heitä oli käpälöity ja kaulailtu vasta edellisenä iltana, tai sitä edellisenä. s. 116 

Viimeinen kertomus Tähkäpäästä ja hänen hiuksistaan päättyy sekin näennäiseen tyyneyteen: valtkunnassa on kaikki hyvin ja satu on saanut jatkon, jollaisa elämä voi tarjota.

Ehkä minä pidin näistä tarinoista siksi, koska pidän saduista ja pidän siitä, kun tosikertomukset kuvaavat elämää juuri niin rujona, outona ja yllätyksellisenä kuin elämä joskus voi olla. Ja kun satu ja tosielämäksi kuviteltu yhdistetään Cunninghamin tavalla, on tulos juuri niin nautittava kuin tässä kirjassa.

 Mustavalkoiset piirrokset olivat kerrassaan upeita!