Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa

 

Kaikki aina selittävät tehneensä kaiken vahingossa. Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan.  Asiat tulee tehdä tarkoituksella. Jos toimii harkitsematta, joutuu maksamaan. Järkevä toiminta on yhtä kuin järjestynyt kieli. Sellainen on olemisen kielioppi.

Jumalatar Anna In menee kaksoissisartaan tapaamaan hautaan - vahingossa tai seikkailunhalusta. Viimeistään kolmen päivän kuluttua hänen pitäisi palata maan päälle voidakseen ylipäänsa palata elämään, mutta kun niin ei käy hänen seuralaisensa Nina Subur lähtee etsimään apua hänen kolmelta isältään, jotka eivät ole halukkaita auttamaan seikkailunhaluiseksi katsomaansa tytärtä. Nina ei anna periksi, vaan etsii apua vielä Anna Inin äidiltä ja puutarhurilta, jonka kanssa Anna In on viettänyt häitä. Loppujen lopuksi apua saattaa löytyä, jos löytyy sopiva vaihdokas menemään hautakammioihin.

Ihmisten luominen on jotakin enemmän kuin eläinten luominen. Ihmiset ovat älykkäitä, mutta eivät viisaita. Voimakkaita, mutta vailla todellista mahtia. Itsevarmoja, mutta säikkyjä. Herkkiä, mutta eivät siinä määrin, että olisivat kyenneet raottamaan salaisuuksien verhoa.

Maanpäällisessä maailmassa jumalatkin käyttäytyvät ihmisten tavoin ja Nina kohtaa mahdollisuuksia, jotka raukeavat pelkoihin tai itsekkyyteen, joka naamioidaan vaatimattomuudeksi.

On olemassa eräs väkivahva lause, vahva kuin maailma, vahva kuin pommi. Se on loitsu. Se on löytö. Sen voi sanoa painavasti vain kerran elämässään, myöhemmin siihen ei enää usko. Sitä pidetään valheena, hurskaana toiveena, hassuna provokaationa tai unena.

Mielestäni Olga Tokarczukin lause on hänen arkisia asioita kuvatessaankin loitsumaista. Vahvaa se on tässäkin teoksessa. Aluksi minun oli vaikea päästä mukaan, koska hautausmaan tapahtumia ei mitenkään valmisteltu ja kirjailijan jälksanat ovat vasta kirjan lopussa. Niissä hän selittää teoksen lähtökohdan sumerilaisesta myytistä. Tuo tarina on säilynyt löydetyissä savitauluissa nuolenpääkirjoituksena ja on myös googlettamalla löydettävissä. Olga Tokarczuk on tuonut kertomuksen lähemmäs nykyaikaa ja samalla tehnyt siitä uuden, omanlaisensa kertomuksen kaikkine vivahteineen. Jo ennen Nobel-palkinnon saamista Tokarczuk taisi myyttisen kerronnan. Muistan sienirihmastojen kuvauksen Alku ja muut ajat -kirjassa, joten kirjailijan katse kääntyy muille outoihin suuntiin ja on aiemminkin viipynyt maanalaisissa kerroksissa. Tämä kertomus on mielestäni myös feminiinisen älyn ja voiman ylistys.

Vaikka alku oli hankalaa itselleni, avasi kirja kuitenkin uusia maailmoja ja olen tyytyväinen sen luettuani. Olga Tockarczukin suomentaja Tapani Kärkkäinen on tehnyt tässäkin hienoa työtä. Kustantaja on Särötär ja sama suomentaja on kääntänyt myös toisen, tänä vuonna WSOY:n kustantamana ilmestyneen kirjan. On kuitenkin aihetta kiittää Särötärtä, joka tuo myös kirjailijan vähemmän tunnettua (/myyvää?) tuotantoa lukijoiden saataville.  

Minä, joka selitän unia, minä, Anna Gesti, Gestianna, minä tiedän, miten ihmiset ovat sisältä rakentuneet, he muistuttavat kaupunkia: he näyttävät mahtavilta, laajoilta ja isoilta, mutta tosiasiassa ovat hauraita ja heikkoja, koostuvat pelkistä aukoista, puutteista, tyhjästä tilasta; he ovat tulitikkulinnoja. Huteria rakennelmia, hökkeleitä, jotka eivät tiedä mitä tuleman pitää. Heidän perustuksensa ovat pelkkää pelkoa, he kammoavat kipua, vanhuutta ja kuolemaa, he pelkäävät aikaa, omaa pimeyttään. Mutta jokaisella heistä on ruumiinsa sisällä, aivojensa labyrintissa kysymys, jota ei voi esittää.

Olga Tokarczuk: Anna In maailman hautakammioissa. Särötär, 2024. - Puolankielinen alkuteos: Anna In w grobowcach swiata, 2006. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - 169 sivua (sisältää kirjailijan jälkisanat)

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia

 

Tartuin tähän kirjaan, koska sitä käsiteltiin yhdessä lukupiirissäni. En tiennyt kirjasta tai kirjailijasta mitään aloittaessani. Parin sivun jälkeen huokailin ja mietin, jaksanko lukea kaikkia pieniä tarinoita, joita kirja sisälsi. Onneksi silloin tuli vastaan sivun mittainen kertomus Sumusto, joka alkaa näin:

Tylsyys on tarttuvaa, varsinkin sillitehtaalla. Sitä saa sieraimensa täyteen. Ja taskut, silmät ja kynnenaluset. Purkkeihin ahdetut kalat eivät odota huomiselta liikoja. Suomukylkisten on vaikea pysyä hereillä. Kuivalla maalla oleminen pykii.

ja loppuu:

Sillin elämässä kaikki on katoavaista ja sumuista.

En tunne tehneeni vakavaa paljastusta, vaikka tähän kirjasinkin  osan tarinaa. Lehikoisen kirjaa ei voi lainauksilla tyhjentää. Kertomukset ovat sellaista vyörytystä ja ilotulitusta, että jokainen sana ja lause on luettava, pysähdyttävä välillä hengähtämään ja sitten taas jatkettava. Sillä kovin tiuhaan tahtiin ei näitä kertomuksia voi nauttia.

Monet kertomuksista pohjautuvat myytteihin, taruihin tai satuihin. Kuten tarina naisen jättämästä miehestä, joka yrittää muuttua ihmissudeksi virtsaamalla juopuneen taikaringin ympärilleen. Jotain menee kuitenkin pieleen (mitä - sitä en paljasta!), mutta uudessakin ilmiasussaan hän pystyy  tekemään haittaa naisystävänsä uudelle rakkaussuhteelle. Senkään vertaa ei saa maineikas runoilija, joka yrittää uudistua, mutta muuttuu jänikseksi.

Kaikesta näennäisestä varmuudesta huolimatta hän oli alkanut kärsiä huijarisyndroomasta. Vaikka hän saarnasi yleisölleen kirkkaista sisällisistä kuvista ja rehellisyyden merkityksestä noita näkyjä kuunnellessa, hänen sisällään vallitsivat aivan toisenlaiset taajuudet. Hänessä ei ollut rahtuakaan Pohjois-Amerikan intiaanien maailmanluojajänisten vitaalista energiaa, pikemminkin hän muistutti lemmikkikaupan taskukokoista takkuturkkia, joka säikkyi jopa omaa varjoaan ja nukkui silmät auki.

Usein kertomukset naurattavat ja kirjailija onkin saanut taitavasti johdateltua päähenkilön sellaisiin tapahtumiin tai muistoihin, joita lukijallakin voisi olla. Äkkiä saattaakin huomata nauravansa omille ajatuskuluilleen. Lopua kohden sävy tummenee. Kerrontaan tulee uhkaa, kuten Sulava napa -kertomuksen helisevissä jäissä. Valkoinen :räjähdyksen jälkeen -novelli kuvaa  katastrofin ydinräjähdyksen jälkeen ja se kuvaus on kauhea.

Hän astuu sisään ja istuu lattialle, hänen hengityksensä lomittuu toisten huonetta asuttavien henkäysten kanssa. Toisten aikojen ja asukkaiden. Ja vaikka talo on sama kuin ennen valkoista, se on kuitenkin eri talo. Hän on tullut tänne kaukaa, kolmen vuosikymmenen läpi. Iltapäivällä hän sulkee silmänsä ja asuu ulos.

Ympäristönmuutos ei ole kirjan ainoa teema, vaan novelleista voi löytää myös feminististä sanomaa. Paljaimmillaan ja selkeimmillään tämä on ehkä Prinsessa Ruususen tarinassa, jossa kuningas rakastelee nukkuvan prinsessan kanssa ja nai tämän myöhemmin. Loppuosassa ruusut Aspiren (Aspirinin) johdolla ottavat vallan ja näyttävät naisille syötetyt valheet ja naisten aseman.

Aspirinilla ei ole mitään feminisyyttä vastaan - päinvastoin, mutta aivojensa kapasiteetin se haluaa arvioida itse.

Älyllä ei ole sukupuolta, eikä väri. Paitsi natisevien oppituolien todellisuudessa, jonka fabulointi on vielä kuningassatujakin ihmeellisempää...

Tekijä on kuvataiteilija ja taidekasvattaja, joka on ehtinyt julkaista kuusi runokokoelmaa ja yhden novellikokoelman. Tämä kaikki näkyy tekstissä. Välillä luin kirjan kertomuksia kuin runoa. Jokainen sana tuntuu yhtä tärkeältä, vaikka juoni sitoo kerrontaa. Tarinat voi nähdä edessään myös värikylläisinä kuvina. Minun on hetkittäin vaikea nimittää näitä novelleiksi ja olen huomaavinani, että myös muilla on samoja vaikeuksia. Tekstien pituus vaihtelee sivun mittaisesta välähdyksestä monen sivun juonelliseen kertomukseen. Kirja sisältää siis alaotsikon mukaan yökertomuksia, joidenkin arvioden mukaan iltasatuja aikuisille tai tarinoita. Oli miten oli, värikylläistä ja nautittavaa, hulvattoman hauskaa ja satuttavan synkkää luettavaa tarjoaa tämä kirja. Olen syvästi kiitollinen, että sain kirjan käsiini.

Kehyskertomus kertoo tytöstä, joka etsii kaltaistaan, itseään, salaisuutta. Luin tämän yhteenvetona ja samalla johtopäätöksenä. Siitä poimin lauseen, jonka  voisi jättää kirjan sanomaksi.

Mutta jos ei uskalla katsoa, ei näe, ja sellaista elämää hän ei halunnut.

Lehikoinen Tiina : Kukkien kapina - Yökertomuksia. Like, 2020. - 191 sivua.