Antti Hurskainen: Suntio

 

Ootko iskä koskaan pyytänyt anteeks epätosissaan? Mahdollisesti, mutta kai suurempi rike on epätosissaan anteeksiantaminen.

Suntio Turtola on työlleen ja lapselleen omistautunut tunnollinen mies. Hän on yksinhuoltaja, jonka vaimo on lähtenyt omille teilleen hakemaan elämäänsä väriä ja uusia kokemuksia. Lapsi Monika on pian kuusivuotias älykäs ja omaperäinen tyttö, jonka elämä "alkoi silloin, kun hän oppi lukemaan". Isän ja lapsen keskustelut ovat viisaita ja herkkiä. Heillä on rakastavat ja hyvät välit. Isä ei tiedä aluksi, että Monikaa kiusataan päiväkodissa. Kiusaamiseen osallistuvat myös naapuristossa asuvat kaksoset, joiden äiti pyytää Monikaa lastensa seuraksi päästäkseen keskittymään omiin puuhiinsa.

Turtolan työtehtävät laajentuvat, jos kirkkoherran Sirenin alkoholinkäyttö lipsahtaa yöllä liialliseksi. Silti Turtola saa Sirenistä keskustelukumppanin, vaikka kaipaakin tämän edeltäjää Vainiota, joka painiskeli myös viinanhimon kanssa. Vainiota kaipaa myös Juhi, joka säikäyttää seurakuntalaisia asettumalla edesmenneen kirkkoherran haudalle lepäämään. Turtola ymmärtää häntäkin. Uusi kappalainen Leppä, joka kipuilee hedelmällisyyshoitojen ja sitäkin kautta myös oman riittämättömyytensä kanssa ei saa ystäviä kenestäkään.

Turtolan elämä pysähtyy ja menee toisille raiteille, kun Monikalta löydetään aivokasvain. Se leikataan, mutta elämä ei palaa ennalleen. Turtolan pohdiskelut ovat vahvasti kristillisyyden leimaamia, mutta hän osaa ajatella itsenäisesti eikä alistu helppoihin ratkaisuihin. Se ei tee hyvää hänen omalle elämälleen, mutta oikein toimiminen ja rehellisyys itselle ovat tärkeämpiä kuin sopusointuinen elämä ja työ. Vai ovatko kaikille? Ainakin lukijalle, olipa hän uskovainen tai ei, nämä pohdiskelut antavat paljon.  Kirjan loppupuolen kirjeet ovat katkeransävyisiä, mutta se on juonen kannalta perusteltua.

Halusin tutustua kirjailijaan, vaikka epäilin, etten innostu hänen tekstistään. Turhaan epäilin. Näin rehellistä ja aitoa paneutumista osoittavaa tekstiä luen mielelläni -siis jatkossa. Nyt kuuntelin ja tiedän, että paljon kirjan annista meni ohi. Tämä on ehkä omaa kyvyttömyyttäni, mutta  tarvitsen tekstin silmieni eteen. Ainakin tällaisen tekstin, joka vaatii pysähtymään! Palaan tähän vielä, maistelen ja mietin. Tämä toimi kuitenkin myös kuunneltuna. Lukija Juhani Rajalin pystyi välittämään kirjailijan tekstin turhia painotuksia välttäen. Vain jotkut vähäiset slangi-ilmaukset hän luki hiukan kankeasti.

Tällaista rehellistä ja vakavaa ajattelua romaanimuodossa toivon saavani lukea lisää omia tekemisiä selittelevien autofiktioiden sijaan!  

Antti Hurskainen: Suntio. - Siltala 2023.-E-äänikirja.Lukija Juhani Rajalin. -Kesto 7 h 17 min

 

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

 

Kauneinta kasveissa on niiden äänettömyys. Toiseksi kauneinta on niiden liikkumattomuus.

Thomas Davies on kirjoittanut näin vaimonsa kuoleman jälkeen. Hän tukeutuu työhönsä surua lievittääkseen. Kyläläiset pitävät miehen vaimon kuolemaa Jumalan rangaistuksena. Onhan Thomas Davies tieteeseen uskovan ja menestyneen luonnontieteilijän Charles Darwinin puutarhuri Kentissä 1870-luvulla . Mies ei itse ymmärrä kaikkea mitä isäntänsä ja hänellä on kaksi toistaitoista lastakin, joista on pidettävä huolta. Vaan ei hän ole uskossakaan.

Sarah virittelee myssyä ja sateenvarjoa ja hiuksia ja ilmettä kirkkoa varten, hän on vanhetessaan ruvennut juoksuttamaan Jumalaakin vaikka ennen viis veisasi. Kun tuuletetaan ja paukutetaan höyhentäkkiä ja viisi hahtuvaa lentää ilmaan, hän uskoo, että taivaalliset sotajoukot ovat liikkeellä. Minulla on jumalanpalveluksen aikaan rauha, Luojan kiitos. Ei näy ketään tiellä nyt.

jotkut naiset eivät pysty sovittamaan suuria silmiä , suoraa  täyteläisiä huulia samaan päähän aivojen kanssa, jokin on liikaa. Aivot. Ne kutistetaan niin pieniksi, että päähän mahtuu paksut kiharat ja pitsimyssy.

Tämä puutarhurin asenne pelottaa ja ärsyttää kyläläisiä, vaikka myönnettävä on, että uskovaiseksi voi tekeytyä ja tehdä samalla syntiä, kuten suntio Daniel Lewis, joka viettelee kauppiaan vaimonkin. Jumalaa on kuitenkin palveltava ikään kuin varmuuden vuoksi ja vallanpitäjien mieliksi.

jos emme aina Jumalaa rakastakaan, pelkäämme kuitenkin, me pelkäämme Jumalan ja isäntien ja omistajien kostoa, sairautta ja hulluutta ja kuolemaa ja köyhyyttä.

Kristina Carlsonin kymmenisen vuotta Finlandia-palkitun Maan ääreen -romaanin jälkeen julkaistu kirja kertoo tieteen ja uskon kamppailusta, ristiriidasta, joka syntyy uuden ja tuntemattoman ja vanhojen totuttujen arvojen välille. Carlson käyttää taiten kieltä, joka taipuu hänen käyttämänään uudeksi ymmärrykseksi. Henkilöitä on paljon ja melkein kaikki on nimetty, mikä haittasi omaa lukukokemustani. Tämä olisi pitänyt lukea kertaistumalta, jolloin se olisi pysynyt mielessä paremmin kasassa ja nimet paremmin muistissa. Pieni helmi kuitenkin - syvempää tutkiskelua varten. Sillä:

raskainta elämässä ei ole epätoivo vaan toivon poissaolo.

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Otava, 2010. (Seven-pokkarit) 1. painos Otava 2009. - 176 sivua

Smirnoff Karin: Lähdin veljen luo + Viedään äiti pohjoiseen

En kyennyt ajattelemaan ketään perheestäni rakastuneena. Me emme olleet rakastavaa sukua. Olimme vain geeninvälittäjiä. jotka synnyttivät jälkeläisiä ja tekivät sen mikä oli tehtävä. Usein ikävimmällä mahdollisella tavalla ja surkein tuloksin. LVL

 Mistä voit tietää mitä minä ajattelen ja miksi olin lukenut juuri ne kohat.

Pohdin hetken. Jussi kaatoi itselleen lisää kahvia ja minäkin otin.

Tulkitsin, että yritit tekstien kautta selittää minulle ettet ollut valmis suhteeseen minunlaiseni ihmisen kanssa. Jos sinä et ollut valmis en minäkään halunnut olla. VÄP

Syöksyin Smirnoffin kirjoihin suin päin ja jopa tarkistamatta kirjojen ilmestymisjärjestystä. Niinpä luinkin sitten ensin saatavilla olleen, jälkimmäisen osan suomennetuista Smirnoffin kirjoita, Viedään äiti pohjoiseen (VÄP). Hetken aikaa mietin, pidänkö oikeastaan siitä, että pilkkuja ei juuri käytetä ja nimet kirjoitetaan yhteen pötköön pienillä alkukirjailmilla tyyliin göranbäckström ja janakippo sekä bror. Kauan ei tarvinnut asialla päätään vaivata, sillä kertomuksen otteesta oli turha rimpuilla pois. Enkä halunnutkaan.

 Jana Kipon elämä kulkee kiivaasti tapahtumasta toiseen ilman hengähdystaukoja ja se on  rankkaa ja väkivaltaista trilogian ensimmäisestä osasta Lähdin veljen luo (LVL)lähtien. Tämän osan Smirnoff on aloittanut Lundin yliopiston kirjoittajakoulussa ja se on hänen esikoisromaaninsa.

Tapahtumat sijoittuvat kaksosten lapsuudenmaisemaan, pieneen kyläpahaseen, jonne Jana on saapunut pelastaakseen kaksoisveljensä Brorin alkoholin otteesta. Äiti on jo vanhainkodissa ja vasta siskoksi paljastunut Maria kuollut eikä kukaan tiedä tekikö sisko itsemurhan vai surmasiko joku hänet. Veli on sekoillut niin siskopuolensa kuin monen muunkin naisen kanssa, mutta rakkainta hänelle on kuitenkin alkoholi, vaikka hän vieroitushoitoon suostuukin. Jana tapaa vielä Johnin, joka elää yhteisön ulkopuolella ja on hänkin rakastanut Mariaa, kuten kylän miehistä puolet. Tämä ristihuulinen mies, jonka kasvojen toinen puoli on palanut, on Janan lailla taiteilija, vaikka molemmat ansaitsevat elantonsa muuten. Jana pääsee kotipalveluun töihin, sillä hän osaa siivota ja myös kohdata avuttomia ihmisiä, vaikka sosiaalisuus muuten onkin vaikeaa.

Sanotaan että kaikki ihmiset ovat hyviä jossain. Minä nautin siitä että sain nähdä saippualla kuuratun lattian puunsyiden tulevan esiin ja paneelien liimavärin puhkeavan taas loistoonsa. Nautin kun kiehuva vesi liotti irti rasvan ötökät ja muun sotkun joka oli  pinttynyt kovaksi kuoreksi kaakeleihin sekä jääkaapin ja ison ruokakomeron hyllyille....LVL

En rakasta siivoamista sanoin. Siivoan koska se helpottaa ahdistusta. Vaihdan sisälleni kertyneen saastan puhtaisiin lakanoihin ja lattioiden kuuraamiseen. VÄP

Ulkopuolisuuden tunne jonka olin onnistunut tukahduttamaan suostumalla mukaan työkavereitteni sosiaalisiin kuvioihin palasi loistaen polttomerkkinä otsassani. Seisoin lihavien ja ujojen keskellä. Niiden jotka valittiin aina viimeisinä. Polttopallosta ikuisuuteen. LVL

Jälkimmäisessä kirjassa Viedään äiti pohjoiseen (VÄP) äiti on jo kuollut, mutta hautausta varten hänet pitää toimittaa entiseen kotikyläänsä Suomeen, josta hän on aikoinaan pois lähtenyt ja johon häntä ei takaisin haluttu - ei ennen kuin omiin hautajaisiinsa. Uskonto on tässä kylässä vallassa ja asukkaat luokitellaan uskon mukaan hyviin ja huonoihin. Uskovat tekevät lapsia ja käyvät kirkossa, loput ryyppäävät itseään hengiltä. Veli Bror käännytetään ja Janan on taas jäätävä veljeä pelastamaan, nyt uskovien yhteisöstä. Samalla hän tulee pelastaneeksi muutaman muunkin, mm. synnyttävän alkoholistiäidin ja pari lasta. Uusi mies Jussi on myös mukana kuvioissa.

Eikö riitä vain että ymmärtää että jumala on olemassa. Että jumala on aina ja kaikkialla sanoin.

Periaatteessa kyllä jussi sanoi mutta se olis liian helppoa. Uskon tarkoitus on muovata ihmistä. Muovattu ihminen pysyy lestissään. 

Synnyttää kymmenen lasta ja kuolee yhdennessätoista synnytyksessä sanoin. VÄP

Olisin saanut pitää muorin talon kokonaan itselläni. Siitä huolimatta viivyin jussin luona. Päivät kuluivat kuin kyljellään makaava kahdeksikko. Minulle tärkeimpiä olivat yöt. Kun jussi ja satu nukkuivat ja savi heräsi henkiin. Annoin ruskean massan täyttää käteni rauhalla. Savi halusi kuitenkin enemmän. VÄP

Viina, uskonto ja seksi hallitsevat elämää. Kuolema, väkivaltaisenakin on koko ajan läsnä ja samoin luonto, jota Jana tuntuu ymmärtävän paremmin kuin ihmisiä. Smirnoffin yksinkertainen kuvailu ja lyhyet lauseet paljastavat ja ilmaisevat enemmän kuin maalailevat tekstit.

Minun luontosuhteeni oli täysin päinvastainen. Meri. Metsä. Tunturit. Taivas. Luonnon silmissä en ollut mitään. Pelkkä maanmatonen muiden kaltaisteni joukossa. Luonto ei tarvinnut minua selviytyäkseen. Se ei asettanut vaatimuksia. Meri ei surisi jos hukkuisin. Metsä ei välittäisi jos eksyisin ja paleltuisin kuoliaaksi.

Ihmisten kohdalla tilanne oli toinen. Ihmisillä oli odotuksia toistensa suhteen. Ja kun odotukset eivät täyttyneet seurasi pettymys. VÄP

Henkilöiden keskinäiset suhteet ovat usein vaikeita, mutta trilogian eetokseen kuuluu toisesta ja erityisesti kaikkein heikoimmista välittäminen ja huolehtiminen, vaikka oman hyvinvoinnin uhalla. Kaksosten traumaattiset lapsuudenkokemukset tuntuvat työntävän heitä jatkuvasti ymmärtämään ja auttamaan niitä, jotka eivät itse osaa auttaa itseään. Eikä tätä työtä tehdä sädekehä kutreilla, vaan usein musta huumori pilkahtaa niin henkilöiden vuoropuhelussa kuin oivalluksina tekstissäkin.

En tunne ketään joka olisi opiskellut hän sanoi. Mitä alaa ajattelit.

En tiedä sanoin. Ehkä systembolagetin viini- ja viinalinjaa. Tai sikaarinrullajalinjaa kuubassa. Siellä on kuulemma hyvät opettajat. Itse aloitin nännipihakoulun seksilinjalla mutta jätin sen kesken kun lähdin diplomaatiuralle.

Siitä onkin kiertänyt juttua magda sanoi hihittäen tupakkayskänsä lomassa. Sinne oli kuulemma tosi alhainen pääsyraja. VÄP

Ennen puhuttiin maanisdepressiivisestä hän sanoi. Bipolaarinen kuulostaa siltä kuin punainen johto ja musta johto kytkettäisiin vääriin akunnapoihin niin että saadaan aikaan oikosulku. LVL

Tässä paikassa alkoholisti oli identiteetti ja oheisriippuvainen ammatti LVL

Suuntavaisto oli tuoretuote. Ymmärsin että sisäinen lapsuudenkarttani näytti erilaiselta kuin googlemaps. Puut olivat kosrkeampia. Kallionyppylöitä ilmestyi eteeni ilman ennakkovaroitusta. Sukeltaessani männikköön tuuheat oksat estivät kuunvaloa pääsemästä läpi. LVL

Niinpä. En ihmettele luonnehdintoja vuosikymmenen kirjallisesta tapauksesta, joita jo etukäteen odoteltiin. August-palkintoehdokkaaksikin esikoinen pääsi. Innolla odotan tarinaa Jana Kipon vaiheista lisää, sillä trilogian päätösosa ilmestyy suomeksi vielä tänä vuonna. Suomentajakin on loistava: Outi Menna.

Karin Smirnoff : Lähdin veljen luo.Tammi 2021 Alkuteos:Jag for ner till bror 2018, 294 sivua. Viedään äiti pohjoiseen. Tammi 2022. Alkuteos: Vi for upp med mor 2019. 332 sivua. Suom. Outi Menna. 

 

Franzen Joonathan : Crossroads

Yli kuusisataa sivua papin perheen vaiheita kerrottuna eri perheenjäsenten näkökulmasta - siinä tämä kirja. Eikä kuitenkaan ole, sillä menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuudensuunnitelmat vaikuttavat siihen, millaista romaanihenkilöiden elämä on nyt. 

Päivänä, jona ihminen syntyy, on vain yksi päivämäärä kalenterissa merkittävä, hänen syntymäpäivänsä, mutta sitä mukaa kuin hän elää elämäänsä eteenpäin nousevat muut päivämäärät pysyvästi suureen arvoon tai saavat ikuisen tahran: päivä jona hänen isänsä tappoi itsensä, päivä jona hän meni naimisiin, päivät jona hänen lapsensa syntyivät - kunnes kalenteri on tiheänään merkitystä. s.169

Nykyhetki romaanissa on 1970-luvulla Yhdysvalloissa, New Prospectissa, Wisconinin metsäisellä alueella. Siellä  Russ Hildebrandt tekee työtään apulaispappina ja elättää kuusihenkistä perhettään. Hän on  lähtöisin mennoniittakodista, eikä ole eläessään pyrkinyt eikä päässyt etäälle köyhyydestä. Hänen avukseen  tullut nuorisotyöntekijä Rick Ambrosella on parempi ote nuoriin kuin Russilla ikinä. Välirikko Rickin kanssa tapahtuu Russin kannalta häpeällisesti ja hän käyttäytyy sen jälkeen lapsellisen itsepäisesti. Seurakuntatyöhön osallistuu nuori leski, Frances Cottrell, jonka suosio tuo Russille lohtua ja houkutusta. Se ei jää muilta huomaamatta.

Crossroads on Rick Ambrosen luoma ryhmä nuorille. Sinne Russin tytärtä  Beckyä vetää soittajapoika Tanner, joka tosin on seurustellut bändinsä laulajan kanssa. Rickin ja Russin välirikon takia ryhmään osallistuminen merkitsee epäluottamuslausetta Beckyn isälle. Ryhmä toimii seurakunnassa, mutta sitä ei aina huomaa: kokoontumisissa ei välttämättä mainita Jeesusta, eikä Raamattua näy missään. Oman lisänsä juonikudelmaan tuo Beckyn äitinsä siskolta saama perintö, jonka antaja toivoo käytettävän Euroopan matkaan.

Marionin, papin vaimon, entinen elämä on piilossa hänen äidin roolinsa takana ja lihoneen vartalon sisällä. Hänen isänsä on tehnyt itsemurhan pahasti velkaantuneena ja Marion on joutunut ankaraan kasvatuskotiin, josta on lähtenyt pois heti kyettyään. Myöhemmin hän saa huomata, ettei oikein kyennytkään. Hän ei ole kertonut miehelleen totuutta suhteestaan vanhempaan,naimisissa olevaan mieheen eikä myöskään mielenterveysongelmistaan. Hän alkaa haikailla nuoruudenrakkautensa perään.

Perry on Marionin suosikkipoika, älykäs ja innostuva. Perryn huumeongelmat jäävät Marionilta huomaamatta pitkään. Clem on perheen vanhin poika, joka on saanut lykkäystä asevelvollisuudesta opiskelujen vuoksi. Koska asevelvollisuus merkitsee Vietnamin sotaan osallistumista, vaatii Clem itseään ilmoittautumaan kutsuntalautakunnalle, kun opinnot eivät edisty.

Melkoista henkilöjoukkoa kirjailija kuljettaa kirjan sivuilla. Lukija pysyy hyvin mukana, vaikka kirja välillä jäisi keskenkin ja henkilöiden näkökulmat vaihtuvat. Teoksen loppupuolella on kertomus seurakuntaretkestä, jota olisn toivonut lyhyemmäksi. Toisaalta tuo oli käännekohta, jolloin henkilöt oivaltavat jotain muista ja ennen kaikkea itsestään.

Oli kyse siitä, että hän oli kuullut Marionin suusta ajatuksen, joka oli ollut hänen mielessään piilevänä mutta jota hän ei ollut kyennyt pukemaan sanoiksi. s.473

Kirjan henkilöt ovat kaikki jollain tavoin yhteydessä Jumalaan, Clemia lukuunottamatta. Perry kuvittelee tosin itsensä Jumalaksi huumehöyryissään, jotka  kuvataan aidon tuntuisesti. Usko ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys muillekaan, vaan jokaisen on tehtävä erehdyksiä ja yrityksiä useamman kerran löytääkseen oman itsensä ja tapansa elää. Se löytyy yllättävienkin kokemusten ja tuntemusten kautta.

Maa Marionin jalkojen alla oli tukeva. Jumalan langettama rangaistus teki hänen olonsa turvalliseksi. s.567

Seksi on niinikään kirjassa keskeistä ja liittyy toimintaan usein motiivina. Sen kuvaus on luonnollista ja kaunistelematonta. Seksi ja uskonto rinnakkain tuovat henkilökuvaukseen syvyyttä ja rehellisyyttä.

To bow and bend, we will not be ashamed. Laulun yksinkertaisissa sanoissa piili niin syvä ilo, ettei sen juuria voinut erottaa surun juurista, ja surun laukeaminen oli vielä ihanampaa kuin eräs toisenlainen laukeaminen. s.571

Tästä kirjasta voi hyvällä syyllä sanoa, että se on lukuromaani. Se on juuri sellainen kevyt, mutta painava kirja, jota ei malta jättää kesken. Hämmästyttävän vähän poimin siitä lainauksia, mutta silti kirja vaikutti. Luettuani sen luulen taas ymmärtäväni enemmän elämästä - tai ainakin amerikkalaisen papin perheestä.

Jonathan Franzen: Crossroads. Siltala 2021. -Englanninkielinen alkuteos 2021. Suom Raimo Salminen. 626 sivua

Knausgård Karl Ove: Aamutähti

Enkeli Lucifer, aamutähti, Kointähti, oli syösty taivaalta maahan. Nyt aamutähti loisti jälleen taivaalla. Mitä se merkitsi? (Egil) s.428

Tähän kysymykseen odotin vastausta koko Knausgårdin Aamutähti-kirjan ajan. En sitä mielestäni saanut, en ainakaan sellaista , jonka olisin ymmärtänyt. Silti tempauduin mukaan kirjan kerrontaan, jota Knausgård kuljetetti eteenpäin vaihdellen näkökulmaa vuorotellen eri henkilöiden kokemuksiin. Kaikilla heillä tuntui olevan jotain salailtavaa, häpeiltävää, kaduttavaa, vääriä tekoja tai laiminlyöntejä. Kaikki he näkevät helteisessä elokuussa aamutähden. Arne uupuu tasapainottoman vaimonsa rinnalta ryyppäämään. Emil vaihtaa päiväkodissa Liamin vaippaa, poika putoaa, mutta Emil salaa sen. Solveig kohtaa sairaalassa ala-asteen luokkatoverinsa, Ingen, jolla on myöhään havaittu aivokasvain. Leikkauksessa Inge todetaan jo kuolleeksi, mutta yllättäen hän herää eloon. Katherine on pappi, joka haluaakin olla yksin eikä palata matkaltaan kotiin miehensä valmistamaa ateriaa nauttimaan. Jostain on alkoholiinmenevä, pettynyt kulttuuritoimittaja, joka pääsee mielestään elämänsä skuupin jäljille kuullessaan metalliyhtyeen kadonneiden jäsenten löytyneen murhattuina. Hänen vaimonsa Turid on huolisaan pojastaan Olesta, johon ei saa kontaktia. Hän joutuu lähtemään yövuoroon hoitokotiin, jossa tulee päästäneeksi yhden asukkaan karkuteille tavoitellessaan rauhottavia lääkkeitä itselleen. Keskeiseksi hahmoksi nousee Egil, joka elelee avioeronsa jälkeen yksikseen mökissä, filosofoi, tutkii kirjoituksia ja auttelee välillä muita. Hänen elämänsä mullistaa oman pojan saapuminen - ja aamutähti. Egil tuo kirjaan paitsi lopputiivistyksen myös filosofisen puolen, jota ei voi sivuuttaa:

Usko taas merkitsi kääntymistä sosiaalisesta elämästä poispäin, uudelleen kohti sitä, mistä ei vielä tiennyt mitään. Niin Abraham teki noustessaan vuorelle uhraamaan poikaansa Jumalalle. Hän oli täynnä isänrakkautta, ja usko johdatti hänet kuilun partaalle. Ehkä häntä vartioi siellä pelkkä tyhjyys, kammottava autius.. Hänen uskonsa kuitenkin ylitti, ja siksi se vaikutti niin epäinhimilliseltä, koska millainen ihminen hylkää ihmisyyden kääntyäkseen kohti tuntematonta, joka on kenties pelkkä kammottava autius? (Egil) s.392

Jokainen on varmasti jossain elämänsä vaiheessa kokenut vapaudenkaipuuta. Vapaudenkaipuu on kuin jousi jota painetaan kasaan, aina vain tiukemmaksi paketiksi, kunnes se saavuttaa pisteen jossa yhteen pakkautuneet voimat purkautuvat ja jousi ponnahtaa auki. Monille näin käy ensimmäistä kertaa seitsemän-kahdeksntoista vuoden iässä, jolloin muutetaan omilleen, ja toistamiseen neljänkymmenen korvilla, jolloin kaipuu hajottaa aikuisiän perheen. Mutta vapauden tarpeen lisäksi iän myötä muuttuu myös ymmärrys vapaudesta. Ajattelen yhteiskunnasta niin, että eri ryhmät ymmärtävät vapauden kaltaisen avainkäsitteen hyvin eri tavoin ja että murtumakohdissa, erojen välisessä hankauksessa syntyvät voimat ajavat yhteiskuntaa eteenpäin - tai taaksepäin jos se on suunta, tai kiertämään kehää. Aktualisoituva vapauden kaipuu johtaa murrokseen ja sen myötä johonkin uuteen. Eriytymiseen, irtautumiseen. Se, että uusi tilanne on usein sama kuin vanha, synnyttää vastakkaisia näkemyksiä, jotka elävät omaa elämäänsä. yhteiskunnassa vapaudenkaipuun, murrostahdon ja tulevaisuususkon rinnalla, ja niissä onkin aste-eroja lievästä pohjattomaan alistuneisuuteen, maltillisesta konservatismista täyteen pysähtyneisyysvaatimukseen. (Egil) ss.400-401

Mutta sen virheen me usein teemme, luulemme että ajatukset ovat eristäytyneitä yksikköjä, erillään paitsi tunteista myös ympäristöstä jossa ne ajatellaan. (Egil) s.410

Olin pitkään kovinkin innostunut kirjasta ja odotin, miten eri henkilöiden tarinat sidotaan yhteen, mikä on ratkaisu. Sitä ei tullut. Minulle tuli samanalainen olo kuin lapsena, kun joku oli tuonut tuliaiseksi karamellia, joka maistui ensin suklaalle, mutta sitten suuhun valahti kitkerää lientä. Knausgård osaa kertoa vangitsevasti ja luin kirjaa innolla eteenpäin. Sitten putosin kyydistä hyvin äkkiä. Se sattui. Luulen, etten tartu ilman erityistä syytä hänen kirjoihinsa. Olen pettynyt. Kirjan takakannessa sanotaan: 

Aamutähti ei ole romaani, jonka voisi selittää. Se pitää kokea herkin aistein ja avoimin mielin.VG

Niinpä. Yritin kuitenkin. Mutta:

 Ojentaminen on toisen yläpuolelle asettumista, sen viesti on että minä olen sinua parempi. (Turid) s.267 

Olen valmis ottamaan vastaan ojennusta, mutta myös toteamaan, ettei keisarilla ole vaatteita.

Knausgård, Karl Ove: Aamutähti, Like 2021. -Norjankielinen alkuteos Morgenstjernen 2020. Suom. Jonna Joskitt-Pöyry. Kannen kuvat: Pexels. 666 sivua

Giordano Paolo: Jopa taivas on meidän

Ylitseni hyökyi vanha tuttu vieraannuttava tunne siitä, että esineet ympärilläni loitontuivat ja kutistuivat, mutta sillä erotuksella, että ne eivät tällä kertaa siirtyneet kauemmaksi, vaan minä itse peräännyin huimaavaa vauhtia yhä syvemmälle tunneliin, joka oli avautunut pääni sisällä. s. 517

Kirjan nimi lupaa paljon: huikean tarinan, rakkautta ja intohimoa. Kirja itsessään lunastaa kaikki lupaukset ja antaa vielä enemmän.

Teresa viettää isänsä kanssa kesää jälkimmäisen äidin luona, kuten on tehnyt lapsesta asti. Ikkunanraosta hän näkee kolmen pojan menevän salaa uimaan mummin uima-altaaseen useana yönä. Kun pojat jäävät kiinni ja tulevat pyytämään anteeksi, tutustuu Teresa tarkemmin viereisen maatilan asukkaisiin. Pojat ovat kasvaneet yhdessä Cesaren ja Florianan tiukasti uskonnollisessa kodissa, mutta vain vanhin, Philippe, on pariskunnan oma lapsi. Tomasso ja Bernard ovat kasvatteja. Berniin Teresa rakastuu. 

Kirjailija ei vie mutkitta nuorta paria onnelliseen yhteiseloon. Intohimoisesti alkaneeseen suhteeseen ilmestyy väärinkäsityksiä ja epäilyjä. Teresa saa uutta tietoa rakastetustaan tämän velipuolilta jälkikäteen.

En ollut ainoastaan sokea ja kuuro, vaan kärsin vielä vakavammasta viasta. Minulta puuttui aisti, jolla ei ollut mitään tekemistä näön tai kuulon kanssa, vaan se oli kyvyttömyyttä tiedostaa, mitä tapahtuu oman itsen ulkopuolella, itsestä riippumatta. s. 329

Kasvattiperheen uskonnollisuus vaikuttaa syvästi Bernin oikeudentuntoon ja ehdottomuuteen, vaikka hän haluaakin uskoa omaan visioonsa. Hän ottaa tehtäväkseen oliivipuiden suojelun ja haluaa tehdä sen luonnonmukaisin keinoin. Nuoren miehen varmuus ja määrätietoisuus tekee vaikutuksen ja myöhemmin maatilalla asuu ja toimii ekoyhteisö, joka työtä pelkäämättä tai keinoja kaihtamatta puolustaa arvojaan.

 'Sillä jos hylkäämme Herran, elämästä tulee yhtä loputonta kompurointia, kaadumme vähän väliä ja rikomme kaikkia muita käskyjä vastaan. Kun hylkäämme Herran, päädymme aina -poikkeuksetta - tappamaan.' s.162

Vaikka kirja käsittelee suuria aiheita, luin  tämän ennenkaikkea juonen takia. Tai oikeammin: oli vaikea keskeyttää lukemista, koska halusi tietää enemmän päähenkilöiden kohtaloista. Kai tätä voisi lukuromaaniksi nimittää. Aluksi hämmästelin kirjailijan ratkaisua, kun hän pani Tomasson kertomaan vuosia tapahtumien jälkeen Teresalle, miten asia oikeastaan oli. Se tuntui liian vaikealta ja monimutkaiselta, mutta toimi kuitenkin! Kuvaus oli hyvin visuaalista ja tarkkaa: melkein näin vettä kaipaavan maatilan Italiassa edessäni. Kirja toi päähenkilön tuntemukset niin lähelle, että olin välillä Teresan kanssa talossa yhtä huolissani, peloissani ja yksinäisenä kuin hänkin.

En osannut kuvitella, että kukaan päähenkilöistä muistaisi kaiken kuvatun aherruksen ja vastoinkäymisten keskellä olla onnellinen. Niin aikaa kuitenkin kuvaa Bern, joka väittää kirjan nimen mukaan: Jopa taivas oli meidän. 

Paolo Giordanolta on aiemmin suomennettu kirja Alkulukujen yksinäisyys.  Senkin kirjan muistan lukeneeni ja siitä pitäneeni, mutta blogitekstiä ei ainakaan täältä löytynyt. Kirjailija on kuitenkin mielessäni lukemisen arvoisena pysynyt. Suosittelen muillekin Giordamon kirjoihin tarttumista. (Irti ei pääse;))

Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. - Aula&Co, 2021 - Italiankielinen alkuteos : Divorare il cielo 2018. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen. 586 sivua

Ahava Selja: Nainen joka rakasti hyönteisiä

Olen itselleni vihainen, kun en aikaisemmin ole lukenut Selja Anhavan teoksia niiden houkuttavista nimistä huolimatta: Eksyneen muistikirja (2010), Ennen kuin mieheni katoaa (2017), Taivaalta putoavat asiat (2016). Onneksi luin tämän kirjan 1600-luvulla eläneestä hyönteistutkijasta Maria Merianista. Sen myötä oivalsin, että kyllä nämä muutkin kirjat on luettava - niin vaikuttavaksi lukukokemus huipentui.

Kuitenkin aluksi taapersin kirjan kanssa, luin pätkän kerrallaan, en päässyt vauhtiin enkä imuun. Onneksi jatkoin. 

Maria elää aluksi saksalaisessa uskonnon hallitsemassa ja taikauskon leimaamassa yhteiskunnassa erilaisena toukka-akkana, jota aviopuoliso inhoaa ja ympäristö katsoo kieroon. Hän synnyttää kaksi lasta, joista tytär Thea jää eloon, mutta  ei kykene antautumaan äidin rooliin, vaan piirtää ja kirjoittaa hyönteisistä, perhosentoukista  ja siitä hitaasta muutoksesta, joka toukassa tapahtuu ennen kuin siitä tulee perhonen.

Vinttihuoneessa aloin kirjoittaa myös itsestäni. Ilmestyin hyönteisvihkojeni sivulle kuin huomaamatta. Ehkä ymmärrykseni hyönteisistä sai minut haluamaan ymmärtää myös itseäni, ja olihan minullakin omat muutoksen hetkeni, jotka koin tärkeäksi merkitä muistiin. s.64

Hyönteiset todistavat meille, että yksi voi muuttua toiseksi ja että se, joka on  tässä ja nyt, on saattanut olla toisaalla toinen, ja mikä on aina ollut yhtä, voi huomenna tulla muuksi.

Vaan ehkä juuri muutos on se, joka saa ihmiset kavahtamaans hyönteisiä. Jopa kaikkein tutuin voi käydä vieraaksi, eikä mikään maailmassa ole pysyvää. s.106

Maria uskaltaa aikanaan antautua seuraamaan omaa intohimoaan ja jättää miehensä, mitä mukaan otettu tytär ei anna äidilleen anteeksi. Maria uskoo  löytävänsä toukkien tarkkailua tukevan ympäristön Hollannista, Wieuwerdin Waldan kartanosta, mutta huomaa saapuneensa liian myöhään. Uskonto sanelee täälläkin sen, mitä tutkitaan ja tehdään eikä Jumala näyttäydy muille Marian tutkimuksissa.

Sitä paitsi, jos katsoo kaikkia kaikkia niitä olentoja, joita luoja on maailmaan luonut  ja joille Hän on antanut oman erityisen muotonsa, voisi jopa ajatella että Hän on rakastanut hyönteisiä aivan erityisesti. Niin monia ovat niiden muodot, niin täynään kauniita ja erikoisia yksityikohtia.

Mutta ihminen tutkii mieluummin kasvien kuvia ja opiskelee suuria eläimiä, joiden päitä hän voi sitten kiinnittää saliensa seinille maailmankarttojen viereen. Ehkä ihmisen aistit ovat vain laiskat. Hän kuulee sen, joka huutaa kovalla äänellä ja käyttää isoja sanoja, ja näkee sen, mikä loistaa räikeissä väreissä tai levittää pyrstönsä kuin riikinkukko.

Mutta Jumala kuiskaa minulle yksityiskohdissa. s.116

Minun mielenkiintoni heräsi täyteen mittaansa vasta Marian jätettyä Hollannin rannikon matkalla kohti Japania. Innostuksen matkaan Maria saa näkemästään taulusta, jonka yksityiskohtaa kirjan kansi  kuvaa. Marian vaiheet laivalla ja Japanissa sekä paluu toiselle vuosisadalle Berliiniin ovat täynnä kiehtovia tarinoita muuttumisesta, hyönteisistä, intihimosta ja lopulta kokemusta vanhuudesta. Ensin hän asettuu japanilaisen Tadan ja tämän puolittain eurooppalaisen  tyttären kotiin.

Koska Tadan hollanti ei sisältänyt aikamuotoja, minäkin luovuin pian menneistä muodoista, ja kielemme oli yhtä tässä hetkessä oloa.

Minulla on mies. Minun mieheni on kuollut.

Minulla on myös mies. Hän on kuollut.

Minulla on tytär. Hän asuu Saksassa.

Minulla on kaksi lasta. Ja yksi poika, on lääkäri, ei isää. Mies raiskaa minut. Kolme lasta, kaksi ja yksi. s. 199

Tämän preesensissä elämisen nostaisin kirjan vahvimmaksi sanomaksi - ainakin itselleni. Toinen keskeinen asia on muutos ja sen hyväksyminen. Kuten perhonen valmistautuu toukkana perhosen elämään suurimman osan ajastaan, voi ihminenkin tulla itsekseen vasta sitten, kun elämä jo lähenee loppuaan. Mariakin koki suuren rakkautensa vasta paljon avioliittonsa jälkeen.

Mutta ehkä olen ollut väärässä. Ehkä asioiden arvoa ja merkitystä ei voi mitata niiden kestolla. Ehkä elämä on ollut matkaa kohti tätä lyhyttä lentoa. s.264

Selja Ahava : Nainen joka rakasti hyönteisiä. -  Gummerus 2020.  351 sivua. 

Päivi Alasalmi: Joenjoen laulu

Päivi Alasalmi
Joenjoen laulu
Gummerus 2013
305 sivua (+ 1 sivu lähdeluetteloa)

Tällainen upea kirja on mennyt minulta huomaamatta ohi! Tällaiset osaavat ja koukuttavat kirjailijan työt ovat jääneet minulta lukematta! Onneksi tähän asiaan tuli parannus livelukupiirin kautta. Varmasti luen muitakin jo vuonna 1988 kirjailijan uran aloittaneen osaajan teoksia jatkossa. Onhan vuonna 1966 syntynyt  kirjailija jo moneen kertaan tunnustettu mm. Finlandia-ehdokkuudella ja ansioitunut laajalla tuotannolla, johon kuuluu romaaneja, käsikirjoituksia ja lastenkirjoja

Joenjoen laulu on ensimmäinen osa Inariin sijoittuvasta trilogiasta. Se sisältää kolme pitkää kertomusta eri aikakausilta samalta paikalta. Erityisesti pidin ensimmäisestä, 1500 luvulle sijoittuvasta ja nykyaikaan ajoittuvasta kertomuksesta. Siinä välillä paneudutaan Lars Levi Laestadiuksen elämään. Tuokin kertomus puoltaa paikkaansa  kokonaisuudessa, sillä Laestadius toimi saamelaisten keskuudessa kansankieltä puhuvana pappina, joka yritti kitkeä kansasta viinanhimoa ja pakanauskoa.

Ensimmäinen kertomus on rakkaustarina, jossa saamelaisten uskomukset ja jumalat ovat voimakkaasti läsnä. Nuori saamelaistyttö, kylän päällikön tytär löytää haavoittuneen Pirkkalaisen, hoitaa tämän terveeksi, rakastuu ja tulee naiseksi ja raskaaksi. Tytön on valittava kylänsä ja kotinsa ja rakkautensa välillä.

Viimeinen kertomus Kertoo Sami Sakari Uddaksesta, työttömästä taparikollisesta, joka jättää etelän ahdistelijat ja lainvartijat ja palaa kotiseudulleen tuon samaisen Joenjoen puhtaitten vesien äärelle. Erityisesti tässä kertomuksessa Lapin luonto ja sen vaikutus ihmiseen kuvataan upeasti. Palautuupa päihteiden käyttäjä lähes kohtuukäyttäjäksi, selättää pelkonsa ja löytää rakkauden aiempien pettymysten tilalle.

Tämä kirja kannattaa ehdottomasti lukea ja tämän perusteella muutkin Alasalmen kirjat ansaitsevat lukemisen.

Ehkä elämä oli tässä ja nyt, eikä joskus jossain muualla. Ehkä voisin alkaa luottaa siihen, että huominenkin tulee. Tosin en enää tiennyt, oliko päivä tämä vai jo seuraava, sillä menetin mökissä ajantajuni. Ulkona oli koko ajan hämärää, mitä nyt päivällä näkyi huikeansinistä maata silmänkantamattomiin. Eikä missään näkynyt mitään ihmisen tekemää. Yöllä lumi ja tähdet valaisivat, eikä ulkona ollut niin mustaa kuin marraskuussa Etelä-Suomessa. Siellä musta nieli ihmisen. Ainakin minut se oli niellyt. ss.260-261.

Kidd, Sue Monk: Merenneidon tuoli

Olen aina pitänyt merenneidoista ja saduista, jotka heistä kertovat Anderssenin kertomuksesta lähtien. Kirjan nimi siis vetosi. Kirjailija oli ennestään täysin tuntematon, mutta aiemmin häneltä on käännetty ainakin Mehiläisten salaisuudet, jota bestselleriksi mainitaan.
No, oikeastaan kai pidin minäkin tästä jonkin verran. Oli helppo lukea ja kirja loppui nopeasti. Silti jäi vähän lattea olo.
Jessie on ollut 20 vuotta naimisissa psykologimiehensä Hughin kanssa ja heillä on aikuinen lapsi Dee. Jessie joutuu palaamaan lapsuusmaisemaansa Egretin saarelle, sillä hänen äidillään on mielenterveysongelmia ja hän on leikannut sormensa irti
 Saarella on myös  Pyhän Seneran benediktiiniluostari, jonne äiti on valmistanut ruokaa. Luostarissa on merenneidon tuoli, joka kannetaan kerran vuodessa meren rantaan. Tuoliin liittyy etäältä Anderssenin satua mukaileva tarina merenneidosta, josta tuli kristitty.

Jessie syyttää itseään isänsä kuolemasta. Tämä on kuollut kauan sitten venepalossa, jonka väitettiin alkaneen piipun kipinästä. Jessie oli lahjoittanut piipin isälleen, mutta löytää nyt piipun ehjänä. Äitiä hoitaessaan Jessie samalla "etsii itseään", mutta huomaakin yllättäen rakastuneensa Tuomas-munkkiin. Tämä on menettänyt vaimonsa ja syntymättömän lapsensa ja luopunut sitten lakimiesurastaan sekä vetäytynyt luostariin.

Pidin merenneidon ympärille rakennetuista saduista ja myyteistä ja merestä ja rakasteluista merenranalla. Silti välillä tuli kovin kliseinen tuntu. Onneksi loppu edes vähän yllätti, vaikkakin ehkä perustelematta. Helppo, viihdyttävä kirja, joka ottaa lukemiseen käytetyn ajan ja antaa saman ajan takaisin lepona vailla suuria oivalluksia.

Sue Monk Kidd
Merenneidon tuoli
romaani
Bazar 2007
The Mermaid Chair 2005
suom. Leena Mead
366 sivua