Ylitseni hyökyi vanha tuttu vieraannuttava tunne siitä, että esineet ympärilläni loitontuivat ja kutistuivat, mutta sillä erotuksella, että ne eivät tällä kertaa siirtyneet kauemmaksi, vaan minä itse peräännyin huimaavaa vauhtia yhä syvemmälle tunneliin, joka oli avautunut pääni sisällä. s. 517
Kirjan nimi lupaa paljon: huikean tarinan, rakkautta ja intohimoa. Kirja itsessään lunastaa kaikki lupaukset ja antaa vielä enemmän.
Teresa viettää isänsä kanssa kesää jälkimmäisen äidin luona, kuten on tehnyt lapsesta asti. Ikkunanraosta hän näkee kolmen pojan menevän salaa uimaan mummin uima-altaaseen useana yönä. Kun pojat jäävät kiinni ja tulevat pyytämään anteeksi, tutustuu Teresa tarkemmin viereisen maatilan asukkaisiin. Pojat ovat kasvaneet yhdessä Cesaren ja Florianan tiukasti uskonnollisessa kodissa, mutta vain vanhin, Philippe, on pariskunnan oma lapsi. Tomasso ja Bernard ovat kasvatteja. Berniin Teresa rakastuu.
Kirjailija ei vie mutkitta nuorta paria onnelliseen yhteiseloon. Intohimoisesti alkaneeseen suhteeseen ilmestyy väärinkäsityksiä ja epäilyjä. Teresa saa uutta tietoa rakastetustaan tämän velipuolilta jälkikäteen.
En ollut ainoastaan sokea ja kuuro, vaan kärsin vielä vakavammasta viasta. Minulta puuttui aisti, jolla ei ollut mitään tekemistä näön tai kuulon kanssa, vaan se oli kyvyttömyyttä tiedostaa, mitä tapahtuu oman itsen ulkopuolella, itsestä riippumatta. s. 329
Kasvattiperheen uskonnollisuus vaikuttaa syvästi Bernin oikeudentuntoon ja ehdottomuuteen, vaikka hän haluaakin uskoa omaan visioonsa. Hän ottaa tehtäväkseen oliivipuiden suojelun ja haluaa tehdä sen luonnonmukaisin keinoin. Nuoren miehen varmuus ja määrätietoisuus tekee vaikutuksen ja myöhemmin maatilalla asuu ja toimii ekoyhteisö, joka työtä pelkäämättä tai keinoja kaihtamatta puolustaa arvojaan.
'Sillä jos hylkäämme Herran, elämästä tulee yhtä loputonta kompurointia, kaadumme vähän väliä ja rikomme kaikkia muita käskyjä vastaan. Kun hylkäämme Herran, päädymme aina -poikkeuksetta - tappamaan.' s.162
Vaikka kirja käsittelee suuria aiheita, luin tämän ennenkaikkea juonen takia. Tai oikeammin: oli vaikea keskeyttää lukemista, koska halusi tietää enemmän päähenkilöiden kohtaloista. Kai tätä voisi lukuromaaniksi nimittää. Aluksi hämmästelin kirjailijan ratkaisua, kun hän pani Tomasson kertomaan vuosia tapahtumien jälkeen Teresalle, miten asia oikeastaan oli. Se tuntui liian vaikealta ja monimutkaiselta, mutta toimi kuitenkin! Kuvaus oli hyvin visuaalista ja tarkkaa: melkein näin vettä kaipaavan maatilan Italiassa edessäni. Kirja toi päähenkilön tuntemukset niin lähelle, että olin välillä Teresan kanssa talossa yhtä huolissani, peloissani ja yksinäisenä kuin hänkin.
En osannut kuvitella, että kukaan päähenkilöistä muistaisi kaiken kuvatun aherruksen ja vastoinkäymisten keskellä olla onnellinen. Niin aikaa kuitenkin kuvaa Bern, joka väittää kirjan nimen mukaan: Jopa taivas oli meidän.
Paolo Giordanolta on aiemmin suomennettu kirja Alkulukujen yksinäisyys. Senkin kirjan muistan lukeneeni ja siitä pitäneeni, mutta blogitekstiä ei ainakaan täältä löytynyt. Kirjailija on kuitenkin mielessäni lukemisen arvoisena pysynyt. Suosittelen muillekin Giordamon kirjoihin tarttumista. (Irti ei pääse;))
Paolo Giordano: Jopa taivas on meidän. - Aula&Co, 2021 - Italiankielinen alkuteos : Divorare il cielo 2018. Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä. Kansi Laura Noponen. 586 sivua
