Rosa Liksom : Talo - pastoraali

Rosa Liksom ei lukijaa mukaansa anele, vaan aloittaa heti omalla kielellään. Lukijalle tarjotaan kartta ja sanasto sekä kirjassa esiintyvien tunnettujen henkilöiden nimien selitykset.  Liksom osaa käyttää kieltä/murretta niin, että tekstiä on helppo seurata eikä sanasto minulle paljon uutta antanut.

Lukija viedään heti Aalen, ison talon halvalla saadun huutolaispojan pään sisään. Teinivuosiaan lähestyvä poika tutkailee omaa heräävää seksuaalisuuttaan ja miettii tuntemuksiaan talon Leila-tytärtä ja renkiä kohtaan. Aalen kanssa samanikäiselle talon pojalle asiat ovat selkeämpiä. Tämä, Piruksi nimetty, ilkuu ja kiusaa  huutolaispoikaa ja haluaa innokkaasti sotaan, jonne vanhempi veli, toinen kaksosista tuntuu jääneen. Ainoa saatavilla oleva ohjeistus tulee taloon tilatusta aviisista, jota käytetään myös Vanhamännän kihdin hoidossa kääreenä, sekä Raamatusta.

Kiesuksella oli eestä melkein auki retkottava kaapukläninki, parran kasuamista ei näkyny eikä rintakarvoja. Kiharainen, pitkä tukka hulmusi.Sen pläsi oli kolmion muotone niinko mullaki on. Mie kuvittelin sille somat pyöreät tissit kaavun alle, Leilan kovettuhneet nännikki.Piru istu minun vieressä ja mie viisasin kuaa sille.Piru syynäsi sitä visusti ja viskutteli minun korhvaan, että Kiesus on salvottu mies. Jäin miettihmään, onko Jahveki salvottu ko Signe on praatanu, että Vanhan Piplian Jahvessa ja Uuen Piplian Jumalassa on ilmaantuneena sekä isä, että äiti.

Eletään Lapin sotaa edeltävää kesää 1940-luvulla. Leila on mieleltään moneen kertaan järkyttynyt, hullujenhuoneellakin käynyt ja esittelee hetkittäin estottomasti looraansa pihapiirissä saaden Aalen ongelmiin kärsänsä kanssa. Taloon muuttanut renki pääsee Leilan suosioon, mutta töihin hänestä ei ole eikä sitä häneltä vaaditakaan. Aalen simissä renki näyttäytyy kaikinpuolin komeana ja kärsäkin reagoi. Vaikka ihmiset esiintyvät teoksessa usein ilman nimiä, kuten renki ja Vanhaemäntä, on kaikilla kotieläimillä ihmisten nimet. Alkuun ihmettelin Vappua ja Pekkaa uusina henkilöinä, kunnes oivalsin, kuinka tärkeitä eläimet ovat - etenkin Aalelle.  Myös Liksomin edellisessä teoksessa Väylä lehmät olivat sotaa pakenevalle tytölle tärkeitä.

Sairastetusta keuhkotaudista huolimatta Aale haluaa todistaa itsensä mieheksi etenkin rengin ja isäntäväen silmissä. Kerta toisensa jälkeen hänet kuitenkin sivuutetaan kaikessa muussa paitsi työtehtävissä - ohi mitääntekemättömän rengin ja Pirun.

Kata kaffet kolmelle, meille miehille, Isäntä sannoo ja tarkottaa sanat mulle, vaikka ei etes vilkase minun suunthaan. Se laskee Pirunki mieheksi. Se kirmasee.

Tekstissä vilahtelevat ruuat  ja juomat näyttäytyvät kuin ohimennen maisteltavaksi tai koettaviksi, kuten  kekäleitten päällä kypsynyt suolattu  lahna, joka on kääritty Rajaseuvun Sanomiin tai renki, jonka askelissa on runssaasti viinaa.

Tämä kirja päättyy siihen, mistä Väylä alkoi. Väylästä pidin kovasti, mutta tämä kirja ei koskettanut minua samalla tavalla. Liksomin vuolaana virtaava ja osuvasti kuvaileva kieli piti minut kuitenkin tiukasti kirjan äärellä ja nyt jälkikäteen kirjaan palatessani huomaan saavani siitä yhä enemmän irti. 

Kirjan loppu tarjoaa Aalelle tilaisuuden ja lukijalle monta yllätyskäännettä ja -paljastusta, joita olisin ehkä kaivannut jo aiemminkin. Herkällä kirjailijan vaistolla Liksom kuvaa nuoren pojan kasvua olemattomin eväin kohti aikuisuutta ja elämää. Onneksi matkalla tulee vastaan hyväntahtoisiakin opastajia, kuten oikeudenmukainen Vanhaemäntä tai välillä töissä käyvä maankiertäjä.

Se pruukaa sanoa herkäst, että hänen kantapäitten takana on tyhjää, samoten eessä. Ja että ihminen koostuu neljästä halusta: nälästä, janosta, naimisesta ja hunteeraamisesta.

Kirjan alaotsikko, pastoraali, jää minulle ehkä hieman arvoitukseksi. Varsinainen paimenidylli tämä ei ole, mutta rakkaudentunnetta ja miesten välistä kilpailua on riittämiin Aalen mielessä. Kääntyy se paikoin valitukseksikin lajin määritysten mukaan. Joka tapauksessa vastahankainenkin lukija vaikuttuu lopulta Aalen kokemusten ja ajatusten myötävaikutuksella.

Tiän, että pääsen päivien myötä täysilä elämän kyythiin takasin. Niin on käyny ennenki, ja silloin syänalassa on tillaa kaikele, mitä elämä tuopi tullessansa. 

Rosa Liksom : Talo - pastoraali. Like, 2026. - 261 sivua

Liksom Rosa: Väylä

Eestäpäin kuulu huuto, että vastassa on yöpymispaikaksi määrätty tyihä talo, toppaama siihen. Tieto virkisti askelta. Ajoima karjat hyvin aijathuun hakhaan. Paikalliset lotat ohjastit meät ruohottunutta polkua pitkin talon kartanolle. Itte talo oli harmaa, korkea ja pitkä. Saima sokerista munavelliä. Se maistu niin hyältä, että suu meinasi revetä. Syönnin jälkeen iski väsimys. Menin Katrin kanssa pirttihin ja panima maate muitten väsyneitten viehreen. Makasimma ko muikut tynnyrissä ja lämmitimmä toisiamme s.79

Rosa Liksomin uusimmassa kirjassa on ainakin kolme asiaa, jotka tekevät siitä erilaisen, ainutlaatuisen ja loistavan. Ensimmäinen on matka, joka jatkuu väylän eli Tornionjoen yli Ruotsin puolelle pakoon saksalaisia, jotka ovat muuttuneet aseveljistä vihollisiksi. Matkaa tekevät keskenkasvuiset lapset keskenään eikä matka ole helppo, sillä kulkijoiden vaatetus on puutteelinen ja on kylmä yöpyä taivasalla. Kertojan äiti on mennyt Sedän kanssa edeltä, koska äiti odottaa lasta. 

Nämä toisella kymmenellä olevat lapset pitävät huolta karjasta ja se on toinen keskeinen asia. Lehmät ovat kertojalle ainakin yhtä rakkaita kuin ihmiset. Niillä on nimet, jotka kertoja muistaa. Kun hänen on lähdettävä etsimään vastaanottoleireiltä äitiään, lehmien hyvästelykin on  yhtä tärkeää kuin muiden matkatovereiden.

Timotein haiju pyyhkäsi minun naamaa ko aukasin navetan oven ja menin hyvästelehmään karjan.
Halasin jokaista lehmää ja hiehoa sekä meän että Martan karjasta. Viskuttelin Ilonan, Siskon, Pirkon, Liinan hiehoitten ja Kertun korhviin kaikenlaista, vaikken osanukhaan niitten kieltä. Ja tietekki lupasin, että kohta näemä taas, niinko lupasin Katrile, Martale ja Matilekki. s. 108

Kolmas asia on murre, jolla koko kirja on kirjoitettu. Ensin ajattelin sen olevan este lukemiselleni, mutta ymmärsin sen pian olennaiseksi osaksi tarinaa. Ilman Tornionjokilaakson murretta kirja olisi toinen. Ilman murretta kertojatytön maailma ei olisi niin tosi kuin se on nyt. Kertomus on tarina selviytymisestä, vahvasta tytöstä, jota sota, perhe ja maailma paiskaa paikasta toiseen ja vastoinkäymisestä seuraavaan. Siitä huolimatta hän kestää muutamien koulupäivien, parin ystävän ja ymmärtävien ihmisten avulla. 

Alotin mummosta. Sillä oli kaikki vanhuuen vaivat ja se pani jokasen praatin alkhuun, että ennen vanhaa. Se piti minua sylissä ja suojeli, ko äiti sai kohtauksia, oli liian hyälä kiirillä tai mullisteli. Mummo sano, että älä perusta äitistästi, se ei ymmärrä etes itteänsä. Isoäitiä näin harvoin. Sillä oli kaihi toisessa silmässä ja sappikivet. Se hoki mie, mie, mie. Sitte Setä. Se on sokeritautista ja syänviasta huolimatta lepposa ja porisee matalalla äänelä. Se on vähän niinko herrat ko se istuu kunnanvaltuustossakin. Ko molin kläppi se nappasi minut sylhiin, vaikka en olis tyrkyttäny itteäni. Isällä on luinen nokka ja se puhhuu pehmeällä äänelä, vaikka on aina varhuihlaan. Sillä on karvanen, hikinen sölkä. Ei se sinänsä paha ole, vaikka onki kolkonpuolheinen. Äitin kaula on taas pitkä ko pirula, soon katkera ja sisältä mätä. Jos se olis terve, se saattais olla toisenlainen. Nuoruuenkuassa se on sopivasti pullea ja kaunis. Niin kauas ko mie muistan, äiti on ollu voimaton, saamaton ja vähinthään luulotautinen, ja nyt se sannoo olevansa terve. s.186

Tyttö on vahvempi kuin moni aikuinen, ainakin vahvempi kuin äitinsä. Matka ja elämä vaatii kuitenkin yhä enemmän, eikä palkintoja tule. Enemmänkin tulee pettymyksiä ja kokemuksia, jotka olisivat aikuisellekin vaikeita kestää.

Ensin kerkisin laskea  kuuthen, sitte kymmehneen, sitte kahteenkymmehneen. Kouristus, vaivanen henkäsy, syän takutti hätäsesti Kallen rinnassa vielä pitkään ennenko sammu. Heiveröinen verivana valusi sen nokkareijästä. Sen posket muuttuit sinertävän kautta violethiin ja sitte valkosseen. Elämäntunto valu siittä ulos ja se kylmeni hiljahleen.

Pari kolme tuntia sitä kesti, sitten kuolema johatti Kallen Tuonelanvirran vastarannale. Sielua en nähny mishään. Äsken Kalle eli, nyh soon kuolu, mutta mie elän, mie aattelin. Kallen iho oli ko keskenmenheen vasan nahkaa. s.168

Tytön kokemana sotaa ja nälkää pakoon lähteneiden kohtelu parempiosaisten armoilla piirtyy yksinkertaisen terävästi lukijan tajuntaan, nostaa ymmärryksen tasoa ja palan kurkkuun.

Väki ymmärsi, että on parempi pittää leipäluukku kiini ja painaa kärsimykset villasella. Touhotus loppu, viha sulkeutu ihmisten sisäle ja sen tilale levisi ensin suru ja sitte tyyni toivottomuus. Koko leiri oli ko kuolu. Mieki olin. s.177

On minun myönnettävä, että Rosa Liksomin teokset ovat viehättäneet minua pitkään. Pidin lyhyistä proosapätkistä sekä itsekseni luettuina että esitettyinä. Viime vuosien romaanit ovat kiehtoneet minua jokainen ja ihailen kirjailijan kykyä uudistua jatkuvasti. Jokaisen kirjan olen aloittanut epäillen jaksanko, viitsinkö loppuun asti lukea. En ole kesken yhtäkään jättänyt, vaan lopettanut vasta viimeiselle sivulle hengästyneenä, vaikuttuneena, ihastuneena. Niin kävi nytkin.

Rosa Liksom: Väylä : kertomus. Like 2021. Esilehtien piirrokset : Rosa Liksom. 266 sivua

Rautiainen Petra: Tuhkaan piirretty maa

Hyvin kirjoitettu ja jännittävä esikoiskirja toimittajalta,  Taoahtumat liikkuvat kahdessa aikatasossa: Inarissa 1944 saksalaisten johtamalla vankileirillä niin vankien kuin vartijoiden kokemana ja 1947-1950 Enontekiöllä, jonne toimittaja Inkeri Lindqvist saapuu ottamaan selvää sodan aikana kadonneen miehensä Kaarlon kohtalosta. Yhdistävänä henkilönä kadonneen Kaarlon lisäksi on Olavi Heiskanen, joka on ollut vartijana vankileirillä ja jää asumaan Pieran Inkerille myymään taloon vuokralaisena. Vuoden 1944 tapahtumat kerrotaan Väinö Remeksen päiväkirjan kautta, Enontekiön tapahtumilla on ulkopuolinen kertoja.

Yleensä merkkailen kirjoista sävähdyttäviä lauseita ja oivalluksia, joita näihin bloggauksiin jäljennän muistettavaksi ja jaettaviksi. Tästä kirjasta sellaisia ei ole ainuttakaan, kuten ei ollut myöskään Tommi Kinnusen Lapin vauellusromaanista Ei kertonut katuvansa. Johtuuko se kirjasta vai minusta? Onko edes tarpeen poimia aiheyhteydestään irrotettuja viisauksia? Se on kuitenkin ollut minun tapani lukea. Luen löytääkseni jotain, jota en tiennyt etsineeni. Nuo lauseet ovat minulle lahjoja, joita hyvä kertoja tarjoaa uskottavina totuuksina, mikäli tarinakin on koossa ja kertomisen arvoinen. Tässä kirjassa on tärkeää sanottavaa sodan mielettömyydestä, ihmisten ja kohtaloiden epävarmuudesta  ja kirjoittaja osaa kertoa sen niin hyvin, että lukemista on vaikea jättää kesken. Kuitenkin minusta tuntuu kuin olisin jäänyt jotain vaille. Kulutin  aikaa, mutta kirja ei koskettanut oikealla tavalla. Vaan ehkäpä on niin, että minua pitää nykyisin raapia, ennen kuin löydän kirjasta tarttumakohdan. Ehkä olenkin muuttunut lukijana.

Tuhkaan piirretyn maan kokijat sota ja menetykset muokkaavat surumielisiksi ymmärtäjiksi, jotka oppivat myös pitämään salaisuuksia sisällään. Kirjassa on vahvana läsnä Lapin luonto ja uskomukset, kuolemaa enteilevät linnut ym. Jopa saamen kieltä on joissakin repliikeissä. Kirjoittaja tuntee asiansa, hallitsee juonen käänteet ja kirja pitää vahvasti otteessaan. Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja.

Petra Rautiainen : Tuhkaan piirretty maa. Otava 2020. - Kannen suunnittelu Tuomo Parikka. - 298 sivua

Kinnunen Tommi: Ei kertonut katuvansa

Irene, Siiri, Katri, Aili ja Veera lähtevät 1945 norjalaiselta vankileiriltä kotimatkalle. He kävelevät kuutisensataa kilometriä läpi poltetun Lapin. Hiukset on keritty sängelle, kotimaan tilanteesta tai kotipaikan vastaanotosta ei ole tietoa. Mukaan on annettu huovat, ruokaa ei juuri ole. Suomesta lähtöön saksalaisten mukana on jokaisella naisella omat syynsä. Kotipaikatkin vaihtelevat.

Irene pohtii Kaarloa, jonka olettaa palanneen sodasta. Hän miettii, kuinka selittäisi tälle lähtönsä ja paluunsa. Sairaanhoitaja Aili on joukon vanhin ja hädintuskin jaksaa mukana. Katri on uskovaisesta kodista ja antanut paremmin maksetun työn houkuttaa itsensä. Veera on avoimesti usean miehen nainen, joka on pystynyt maksamaan 5-vuotiaan poikansa ylläpidosta kotipitäjänsä perheenäidille, joka on lapsi mukanaan lähtenyt evakkoon.

Kinnunen on kuvannut koskettavasti matkantekoa, hiertyneitä jalkoja, uupuneita lihaksia, nälkää, tylyjä ja ystävällisiä tienvarsien asukkaita ja poltettua, ruhjottua Lappia. Lohduton tunnelma tiivistyy koko ajan. Samalla kasvaa ihmetys siitä, miksi naiset pyrkivät takaisin kotiinsa, jossa heitä odottaa tuomio ja häpeä. Tämä on kai kirjailijan tarkoituskin.

Kirjaa on kovasti hehkutettu, vaikkei  Kinnunen napannutkaan tällä teoksellaan Finlandia-palkintoa. Parempaa on mies mielestäni aikaisemmin kirjoittanut, vaikka ihan mielelläni tätä kuuntelin ja luin. Äänitettä en saanut kuunneltua kuin puoleen väliin ja vasta kuukauden tauon jälkeen sain kirjan käsiini. Kun nyt sitten vertailen kuuntelu- ja lukukokemusta, kallistun ehdottomasti jälkimmäisen kannalle. Kuunnellessani minulta menee paljon ohi, ehkä samaan aikaan tehtyjen kotitöiden vuoksi. 

Tommi Kinnunen Ei kertonut katuvansa. WSOY 2020, 349 sivua. Äänikirjan lukija Krista Kosonen. Kesto 9 h 20 min. 1 mp3-levy. Äänitys Silencio Oy  

Rytisalo Minna: Lempi

Rytisalo Minna
Lempi
Gummerus 2016
234 sivua
Tämä helposti ja nopeasti luettava esikoisromaani näyttää olevan monessa kirjastossa varatuimpien kirjojen listalla. Hyvä, että on ja että kirjan lukevat monet. Mielelläni luin kirjan, enkä kesken olisi malttanut jättää, kun juna tuli perille tai lapsi vaati huomiota. Silmä ei edes meinannut välillä kiinni painua, niin piti kirja otteessaan.
Tekijä on yli 40-vuotias äidinkielenopettaja, syntyisin Sodankylästä ja nykyisin Kuusamossa elävä ja monipuolisesti kolumneja ja lukemiseen liittyviä tekstejä kirjoittava pitkäaikaisen kirjankirjoittamishaaveensa toteuttanut henkilö.
Lappiin sijoittuu myös romaani, jossa tapahtumat kerrotaan kolmen eri ihmisen näkökulmasta, Jokainen kokija ja näkijä vie tapahtumia eteenpäin ja valaisee hieman lisää rakkaustarinaa, jonka keskiössä on nimihenkilö Lempi. Äänessä on ensin hänen sodasta palaava miehensä Viljami, Mies jaksaa vain vaivoin elää tietäessään, että Lempi on kuollut ja kotimökissä häntä odottaa Lempin synnyttämä Aarre ja Lempin kasvatiksi ottama Antero piikatyttö Ellin hoivissa. Lempi on ollut kauppiaan tytär, toinen kaksosista. Hän on heistä reippaampi, yllytyshullu, joka on valmis sukeltamaan kiven joen syvimmästä kohasta tai menemään naimisiin ensimmäisen kauppaan astuneen miehen kanssa hetken mielijohteesta ja yllytettynä. Hän on ollut heittäytyjä, joka rakastaa ja elää tässä ja nyt sen kummemmin tulevia pelkäämättä. Viljamin elämästä on kadonnut mieli ja hohto, kun hänen vaimonsa on menehtynyt, vaikka hän itse on ollut sodassa vaarallisimmissa tilanteissa. Viljami ei edes tiennyt sotaan lähtiessään, että Lempi odotti lasta, vaan sai vasta rintamalle tästä tiedon.
Seuraavaksi ääneen pääsee Elli, jonka Viljami on ottanut Lempille avuksi. Elli on näkönsä osin menettänyt orpotyttö, joka on kokenut kovan lapsuuden tätinsä kasvatuksessa. Hän kokee jatkuvasti alemmuutta ja katkeruutta Lempin emännöimässä talossa. Vaikka hän pitää niin lapsista luin Viljamista ja talosta, Lempiä hän pitää laiskana kaupunkilaistyttönä, joka ei osaa eikä välitä talon töistä.
Kolmantena ja tapahtumat loppuunsaattavana kertojana on  Sisko, Lempin kaksoissisar, joka hänkin on jatkuvasti katsonut Lempia kateudensekaisella ihailulla. Hän on järkevämpi ja tunnollisempi sisaruksista, joiden äiti on kuollut synnytyksessä. Hän menee konekirjoituskurssille ja saa paikan sakasalaisten esikunnassa. Sen myötä hän tutustuu sakasalaisupseeri Maxiin ja saa viimein sisartaan tärkeämmän aseman, kun olettaa pääsevänsä naimisiin ennen sisartaan. Toisin kuitenkin käy ja osittain siitä pitävät huolen Lapin sodan tapahtumat, jotka tekevät aseveljistä vihollisia ja heidän morsiamistaan huoria.
Kun nyt selostan kirjan tapahtumia, huomaan juonessa ehkä hivenen epäuskottavuutta, jota en lukiessani havainnut. Romaani on taiten kerrottu ja mitään ei paljasteta liian aikaisin eikä mitään asiaa turhaan alleviivata. Siinä olisi minusta ollut jo riittävästi syytä ottaa kirja jollekin palkintolistalle. Onneksi lukijat ovat ottaneet kirjan omakseen.