Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Riel Ane: Tiima

 

Tässä kirjassa kerrotaan tarinaa Almasta, joka asuu yksin mökissään tapaamatta juuri ketään. Alma on vanha ja kuuro. Muistikaan ei enää oikein toimi. Kulkeminen on hankalaa, eikä Alma ole aikoihin poistunut kodistaan. Ihmiset pelottavat, mutta ison kaappikellon, jota kutsutaan vaimoksi, hän muistaa vetää joka ilta.

Kaikki päivät olivat hänelle samanlaisia. Ja hänen ajatuksistaan oli tullut yhtä hitaita kuin hänen liikkeistäänkin.

Ehkä oli hyvä, että hän ei nähnyt lähettiä, postinkantajaa eikä kaupan lähettiä. Silloin ei ollut myöskään vaaraa, että he näkisivät hänet. Hän ei halunnut puhua heidän kanssaan. Hän ei halunnut päästää ketään sisään. Hänen oli pakko tunnustaa, että hän pelkäsi heitä. Pelkäsi muita ihmisiä.

Kaappikelloja on ollut useampia: mies ja neitikin vielä. Almalla on hajanaisia muistoja menneestä: aviopuoliso Otosta, tyttärestä, miehen kellosepänliikkeestä. Hyvistä ajoista, jotka ovat kääntyneet huonommiksi.

Alma totesi, että kaikki, mitä Otto oli koskettanut, oli ajan myötä kulunut. Työkalut. Keppi. Alma.

Kun ihminen tuli vanhaksi, kaikki hänessä alkoi painua maata kohti. Näkö, luut, liha. Ja jonakin päivänä ihminen joutui itsekin maahan, mullan alle, hän ajatteli joskus. Loppuun käytettynä. Ei edes uusiokäyttöön kelvannut

Enää asiat eivät olleetkaan yhteydessä muistoihin. Ne olivat hyvin usein kysymyksiä, joihin ei ollut vastauksia.

Eräänä päivänä Alma näkee mökkinsä ikkunasta pienen pojan, joka taluttaa koiraa. Pari kulkee samaa reittiä useampana päivänä. Vaikka poika vaikuttaa ensin säikähtävän ikkunasta katsovaa vanhaa naista, Alma onnistuu viimein houkuttelemaan koiran sisään. Siitä alkaa vanhuksen ja lapsen ystävyys, sillä Almallakin on ollut koira, Täplä. Vähitellen Alman muistoista nousee asioita, joita hän ei haluaisi muistaa ja jotka vaativat toimenpiteitä.

Tuntui niin hyvältä, kun joku tiesi, että hän eli.

Pimeys oli merkillinen ilmiö, yhtä aikaa turvaton ja turvallinen.

Täplä oli hänen eikä Otolla ollut siihen mitään sanomista. Siinä kohtaa Alma oli tinkimätön. Oli tuntunut hyvältä olla tinkimätön.

Olen aina pitänyt arvossa sellaisia tekstejä, jotka antavat äänen äänettömille, vaikka sitten mielikuvituksen kautta. Erityisesti muistisairaan kokemusmaailma on mielestäni kaivannut kuvaamista, koska muutos itsenäisestä toimijasta autettavaksi kokijan näkökulmasta kerrottuna on nähdäkseni terveellinen muistutus jokaiselle, joka vielä muistaa ja lukee. Anu Riel tekee tämän oivallisesti. Vaikka Alman päivien, hitaan liikkumisen, mökin huoneiden ja kalustuksen kuvaamisen voisi kuvitella pitkästyttävän, se ei sitä tee. Sekä yhteyden rakentaminen pihatielle ilmestyneeseen lapseen että unohduksiin painetut ikävät muistot luovat kerrontaan sellaista jännitettä, jonka houkuttamana lukija etenee pinnistelemättä sivulta toiselle. Kerronnassa on kirkkautta ja lämpöä, joka saa lukijan asettumaan Alman asemaan. Vähäisissä tapahtumissa on väriä kuin Alman tekemässä tilkkutäkissä, jota aviopuolisokin ihasteli. Anu Rieliltä on aiemmin suomennettu palkittu jännityskirja Pihka, joten juonenkuljetuksen hän osaa.

Tämä on kirja, jonka jokaisen pitäisi lukea! 

Ane Riel: Tiima. Aula & Co 2022, Tanskankielinen alkuteos Urvärk, 2021. Suom. Katriina Huttunen. Kansi: Tuomo Parikka. 214 sivua