Tuire Krogerus: Majakan varjo

 

Meitä halutaan määritellä sitä kautta, olemmeko iso- vai pikkusisaruksia; keskimmäisiä, yksös- kaksos- tai kolmoslapsia; poika- vai tyttökatraasta; ovatko vanhempamme eronneet ja perustaneet uusia perheitä tuottaen puolikkaita tai puolittomia sisaria meille. Se mikä olen, ei liity millään tavalla sisarusteni määrään, enkä ole edes varma ketkä laskisin mukaan.

Kira kasvaa sisarustensa kanssa Majakkasaarella. Hänellä on kaksi vanhempaa sisarusta, Klara ja Klaus, kaksoisveli Knut ja pikkuveli Kalle. Lapset pitävät huolta toisistaan, käyvät veneellä mantereella kaupassa ruokaa ostamassa ja välillä isä tuo heille ruokatarvikkeita. Hän kutsuu lasten kasvatusmenetelmää 'havainnoimalla kasvattamiseksi'. Vanhemmat viipyvät poissa pitkiäkin aikoja, palaavat saarelle eri suunnista ja eri aikoina.

"Oletko koskaan miettinyt, että heillä onkin toinen koti jossain ihan lähellä? Etteivät he mene mantereelle töitten takia tai hoitaakseen asioita. He haluavat meistä lomaa..."

 Kalle on vielä vaippaikäinen, kun hänet jätetään sisarusten hoiviin. Knutilla on eri äiti, joka ei kirjan henkilönä näyttäydy lainkaan. Knut on kuitenkin kasvanut perheenjäseneksi ja etenkin samanikäiseen Kiraan tiukasti kiinni. Kun hän menehtyy lasten leikkikokeiluissa, jää Kiran mieleen iso aukko.

Jos isämme ei olisi ottanut Knutia tämän äidiltä, emmekä koskaan olisi tavanneet, olisinko silti tuntenut samaa tyhjyyttä ja pelkoa hänen kuolemansa jälkeen vai olisiko sosekeitto täyttänyt mahani?

Lapset häipyvät saaresta yksi kerrallaan. Kiralle järjestyy mahdollisuus päästä New Yorkiin, mutta sen hintana on alisteinen asema uraa rakentavan miehen vaimona. Vanhempien synnit ja laiminlyönnit tuntuvat kostautuvan jälkipolville. Kiran on vaikea luoda tyttäreensä luontevaa suhdetta. Kun ei ole saanut rakkautta, on vaikeaa oppia myöhemminkään rakastamaan.

Kirjan tapahtumat liikkuvat vuorotellen eri aikoina Majakkasaarella, New Yorkissa ja Etelä-Irlannin rannikolla, Crookhavenissa. Irlantiin Kira päätyy miehensä kuoleman jälkeen. Sinne on mennyt aiemmin niin tytär kuin New Yorkissa tavattu kuuro mies ja siellä on meri läsnä kuin lapsuudessakin.

Kirjaa on vaikea laskea käsistään, kun sen on aloittanut. Kerronta on vetävää ja etenee synkästä tapahtumasta toiseen eikä lukijallekaan anneta paljon toivoa myönteisitä käänteistä. Esikoiskirjaksi tämä on tavattoman kunnianhimoinen ja lunastaa reippaasti antamansa lupaukset.  Kieli on sujuvaa ja omintakeistakin. Jokaiselle aistille riittää koettavaa ja luontokuvaukset tuovat merimaiseman lähelle. Vertauskuvat tuovat tummaan kerrontaan toisenlaisa sävähdyksiä.

Lapsen näkökulma kosketti eniten ja lapsen silmin tehdyt havainnot toivat kerrontaan tuoreutta ja uskottavuutta. Minä-kertojaa lukuunottamatta kirjan muut hahmot jäävät etäisiksi eikä heidän toimintansa motiiveja ei selitellä, Kiran sisaruksia lukuunottamatta. Muutamat oikoluvun puutteet harmittavat lukijaa ja varmaan kirjoittajaakin. Tässä olisi ollut aineksia useampaankin kirjaan, mutta tämäkin ratkaisu toimii.

Minuun ei tarvitse hakata vitjalla järkeä, käsitän muutenkin, että totuuteni on liian vaikea. Se vaatii liikaa ymmärrystä. Luovun kaiveluistani, hyväksyn, etteivät asiat olleet niin kovin huonosti. Ehkä muistan lapsuuteni väärin.

Tuire Krogerus: Majakan varjo. - Aviador, 2025. - Kansi: Saara Hankama. - 335 sivua

Valerie Perrin : Vettä kukille

Onnellisuus tyhmentää ihmistä. Aivan kuin olisimme vaihtaneet maailmaa, syntyneet aivan äsken jossain toisaalla, sokaisevassa valossa.

Tässäpä lienee kirja, jota voi hyvällä syyllä kutsua lukuromaaniksi. En ole varma, mistä tieto kirjan ilmestymisestä kulkeutui tietooni, enkä sen enempää ymmärrä, mistä virisi halu se lukea. Ehkä jokin kirjallisuusryhmä mainitsi sen tarpeeksi usein, kirja kuvattiin tarpeeksi kiinnostavasti.  Olen melko varma, etten ole mitään virallista arvostelua lukenut. Kirjan luin, välillä ahmienkin.

Juonessa on monta mutkaa ja kerronnan taustalla yllätyksiä, jotka vähitellen kerrotaan. Henkilöitä on valtava määrä, sillä tapahtumapaikkana on hautausmaa, jonka vartijana/hoitajana päähenkilö-kertoja Valèrie on. Hän ei tiedä äidistään, isästä puhumattakaan, mutta on kasvanut yritteliääksi ja toimeliaaksi nuoreksi naiseksi. Pahaksi onneksi tielle osuu komea tyhjäntoimittaja ja häntäheikki Philippe Toussaint, jonka kanssa Valèrie tekee tyttären, Leoninen. Äiti huolehtii lapsestaan ja elättää perheen aluksi puominlaskija/junanvartijana, sittemmin hautausmaan vartijana. 

Vaikka pääjuonen avaus on tuossa, on kirjassa dramaattisia käänteitä ja siinä seurataan  moniakin sivujuonteita, joista yksi intohimoinen rakkaustarina  ylitse muiden. Se vaikuttaa myös Valerien elämään. Hautausmaan kävijöistä ja sinne haudatuista irtoaa paljon kerrottavaa, mikä välillä pudottaa tarkkaamattoman lukijan kärryiltä. Kirjailija nappaa kuitenkin jokaisen mukaansa ja taas mennään.

 Noina muutamina päivinä tunsin olevani valepuvussa. Joku aivan muu, jonkun toisen naisen vaatteissa. Mietin pitkään, olinko tosiaan valepuvussa vai olinko löytänyt itseni, tavannut ensimmäistä kertaa.

Ilmaisu on jotenkin epätasaista. Välillä tunteet ovat pinnassa, välillä taas joku henkilö päästelee suustaan hyvinkin karkeaa ja karskia kieltä. Tulin lukiessani oudon varovaiseksi sivuja käännellessäni. Juonen käänteet veivät aivan odottamattomiin syvyyksiin; välillä oltiin ihmeiden äärellä, välillä naitiin kunnolla. Mustasukkaisuutta, intohimoa, rakkautta ja kuolemaa - rikollisuuttakin mahtuu tähän kirjaan.

 Välillä tuntui kuin olisin ollut palapelin äärellä. Leonine mainitaan muutaman kerran jo ennen kuin hänen syntymänsä kerrotaan. Muitakin takautumia on - runsaastikin.  Kun henkilöt sijoitetaan aikaansa päivämäärän tarkkuudella, rupeaa lukija sommittelemaan yhtenäistä tarinaa. Minä en saanut kaikkia palasia kohdalleen, mutta ei se haitannut. Puutarhurin toimet ja kukkienhoito antavat sopivasti taustaa tälle ranskalaiselle kirjalle.. Ei tämä mikään turhake ole, jos nyt ei ehkä Nobeliakaan tavoittele. Jotain palkintoja se on kuitenkin lukijoilta ja lehdistöltä Ranskassa saanut - ja menestystä. Tarttukaa vaan  kirjaan, kyllä se lukemisen kestää!

Isoäiti opetti minulle jo varhain, kuinka tähtiä poimitaan: riittää kun laittaa yöllä vadillisen vettä keskelle pihaa, niin siinä ne heti ovat, aivan jalkojen juuressa.

Valerie Perrin : Vettä kukille. WSOY, 2023. - Ranskankielinen alkuteos Changer lèau des fleurs, 2018. -Suom. Saara Pääkkönen. - 470 sivua. - Päällys: Emmi Kyytsönen 

Riel Ane: Pihka

 

Oliko Jens Haarder paha ihminen? Ihmisten kertomusten perusteella hän oli  pahan vastakohta. Ystävällinen, avulias, itse hyväntahtoisuus. Hyväntahtoisuuden takana hän oli kuitenkin silminnähden onneton kaksostensa menetyksen takia. .liko se pahuutta? Tosin hän oli vähäpuheinen ja umpimielinen, mutta eihän siinä ollut mitään pahaa. Eikö ihminen yleensä ollut pikemminkin peloissaan silloin kun hän eristäytyi ja asetti sielullisia ja fyysisiä esteitä, jotta ihmiset eivät tulisi liian lähelle?

Kun kirja alkaa lauseella: Valkoisessa huoneessa oli pimeää, kun isäni tappoi isoäidin. ei lukemista hetkeen voi jättää kesken. Eikä tämän kirjan lukemista voi ensinkään jättää kesken. Eipä ihme että kirja on palkittu pohjoismaisella Lasiavain-palkinnolla 2016!

Kustantaja kuvailee takakannen tekstissä perhe-elämää Pää-nimisellä saarella eristyksessä muusta kylästä "rauhalliseksi ja rakkauden täyttämäksi". Liepeessä kirjaa kutsutaan trilleriksi. Rakkautta kirjassa on, mutta yhteiskunnan ulkopuolella elävän perheen selviäminen ei suju normaalikuvioin. Kerronta etenee usein Livin, perheen alakouluikäisen tyttären näkökulmasta, mikä tuo tapahtumiin ensilauseesta lähtien lisää dramatiikkaa. Lisäksi ääneen pääsevät tytön äiti Maria, jonka muodonmuutos kaunottaresta liikkumattomaksi ja myöhemmin puhumattomaksi lihakasaksi yläkerran sängyssä on yksi kirjan oudoista asioista. Isoäitikin saa välillä näkemyksensä esiin.

Jens Haarder opettaa tytärtään selviytymään saaren oloissa. Hän opettaa tätä myös varastamaan tavaraa huomaamatta ja ampumaan jousella. Lisäksi hän ilmoittaa tyttärensä kuolleeksi, kuten tämän kaksoisvelikin on. Tytär tietää tämän ja piileksii pihalla  kontissa, jos joku vieras ilmestyy saareen.

Tein kuten hän sanoi, vaikka en tiennytkään, miksi tein niin.

 Äiti opettaa tyttärensä lukemaan ja kirjoittelee tälle viestejä vuoteessaan. Tytär rakastaa vanhempiaan, mutta myös kuollutta veljeään, joka on aina lähellä. Kotitalo ja sen ympäristö ovat täynnä romua, jota jo Jensin isä  on kerännyt. Sotkuisen ympäristön kuvaus hajuineen ja haittaeläimineen on osa kirjan vaikuttavuutta:  sekasorto korostaa rakkauden outoja ilmentymiä.

Olen aina vaikuttunut kirjoista, joissa kerrotaan tapahtumia lapsen näkökulmasta. Tämä on yksi vaikuttavimmista, sillä Livillä on kovin rajalliset mahdollisuudet rakentaa maailmastaan kokonaista isän opetusten varassa. Hän tekee kyllä päätelmiä itsekin, mutta isän opit hallitsevat, vaikka tytöllä on tarkat silmät.

Tämä kirja on ensimmäinen tanskalaiselta Ane Rieliltä suomennettu teos. Itse luin ensin Tiiman , josta pidin myös kovasti. Vaikka olenkin paatunut paperikirjan ystävä, kuuntelin tästä kirjasta alun, eikä sekään ollut hassumpi kokemus. Hyvin kerrottu ja hallittu kertomus toimii ääneenkin luettuna. Kumpaakaan teosta ei mielestäni voi suoraan luokitella trillereiksi tai dekkareiksi. Riel nivoo kerrontaansa niin paljon muutakin lukijaa koskettavaa. Tiimassa teemana oli vanhuus ja muistisairaus, jotka nekin nähtiin sisältä päin. Jotkut saatavat kokea kirjat ahdistavina, mutta minulle nämä ovat kirjoja, joiden kirjoittajan nimen pidän taatusti muistissa.  Tartun varmasti seuraavaankin suomennokseen.

Ane Riel: Pihka. - Aula & Co, 2017. -Tanskankielinen alkuteos Harpiks, Suom. Katriina Huttunen. - Kannen suunnittelu: Tuomo Parikka. - 248 sivua. Äänikirjan lukija Anni Kajos, MP3, Aula & Co 2017, kesto 7 :35 :54.

Ng Celeste: Olisi jotain kerrottavaa

Celeste Ng
Olisi jotain kerrottavaa
Gummerus 2020
Englanninkielinen alkuteos: Everything I Never Told You 2014
Suom.Sari Karhulahti
285 sivua

Jo toinen suomennos yhdysvaltalaiskirjailijalta, jota on käännetty ja palkittu. Ensimmäinen oli Tulenarkoja asioita, joka ilmestyi suomeksi 2019. Siitä on kuulemma tekeillä tv-sarja, joten se olisi varmaan hyvä ehtiä lukea ennen kuin istahtaa television ääreen.

Onhan tällä kirjailijalla asiaa. Tämä lukemani kirja alkaa ahdistavasti: kiinalais-amerikkalaisen perheen keskimmäinen lapsi, 17-vuotias Lydia on kadonnut ja kuollut. Uimataidoton Lydia hukkui järveen, jonka rannalla perhe asui. Vähitellen perheen menneisyys, isoveli Nathin ja pikkusisko Hannahin suhteet Lydiaan ja toisiinsa sekä vanhempiinsa käydään läpi ja pienet asiat kasvavat suuriksi, huomaamattomat ja piilotetut viestit tulevat näkyviksi ja merkityksellisiksi. Lydian kuolema koskettaa ehkä eniten perheen äitiä, Marilyniä, joka on sälyttänyt oman unelmansa Lydian toteutettavaksi. Marilyn on mennyt kiinalaistaustaisen Jamesin kanssa naimisiin ja jättänyt lääketieteen opintonsa. Hän yrittää niitä lapset saatuaan vielä jatkaa, mutta yritys kaatuu nuorimman lapsen syntymään. Lydia haluaa äitinsä hyväksyntää, etenkin siksi, että pelkää tämän katoavan, kuten silloin kun äiti yritti palata opintoihinsa.

Lydia ynnäili koko päivän. Jos kaikki söisivät yhden nakkisämpylän, montako jäisi seuraavaksi päiväksi? Jos molemmat lapset saisivat viisi tähtisädetikkua, montako he saisivat yhteensä? Kun tuli pimeä ja raketit säkenöivät taivaalla, Lydia oli saanut laskujensa mukaan äidiltä kymmenen suukkoa ja viisi hellää hipaisua ja äiti oli nimittänyt häntä kolmesti omaksi fiksuksi tytökseen. Joka kerta kun hän vastasi johonkin kysymykseen, äidin poskeen ilmaantui hymykuoppa, joka oli kuin sormen painama pikkuruinen jälki. s.146

Nath kokee jäävänsä sisarensa varjoon. Vaikka hän menestyy paremmin koulussa ja hankkii itselleen opiskelupaikan Harvardista, joka on isän arvostama yliopisto, nousevat siskon tekemiset ja asiat vanhempien silmissä tärkeämmiksi. Vaikka sisarukset ovat läheisiä, he ovat myös mustasukkaisia toisilleen. Lydia repii Nathin saamat kirjeet yliopistolta ja Nath haluaa päästä eroon siskosta ja koko perheestä.

Aina kun hän muisti tuon hetken - sen, jona Lydia painui upoksiin ja he olivat ohikiitävän tuokion ajan täysin erillään toisistaan - se tuntui venyvän loputtomiin. Hän kyykistyi ja näki välähdyksen tulevaisuudesta: ilman Lydiaa hän olisi aivan yksin. Heti perään hän ymmärsi, ettei mikään kuitenkaan muuttuisi. Hän seisoisi edelleen kaltevalla pinnalla. Maailma ei palaisi tasapainoon edes ilman Lydiaa. Nath, isä, äiti ja heidän elämänsä kiepsahtaisivat Lydian tilalle. He päätyisivät tyhjiöön, jonka Lydia jättäisi jälkeensä. s.151

Myös koko elämänsä ajan amerikkalaiseen yhteiskuntaan sopeutumista yrittänyt James asettaa lapsiinsa toiveita, jotka nämä kokevat taakaksi. Hänen strategiansa on hymyileminen, syrjinnän ja ulkopuolisuuden sietäminen. Hyvää tarkoittaen hän sen tekee, sillä hän toivoo lastensa saavan ystäviä enemmän kuin on itse  saanut. Tyttärelleen hän ostaa hienoja leninkejä ja erikoispainoksen Dale Carnegien kirjasta Miten saan ystäviä, menestystä ja vaikutusvaltaa.

Kaikki isän puheet kaikuivat hänen korvissaan eri äänilajissa kuin ennen. Ystäviä ei voi koskaan olla liikaa. s.225

Lydia mykistyi ällistyksestä. Nath oli ymmärtänyt aina paremmin kuin kukaan muu heidän perheensä omaa kieltä - niitä asioita, joita he eivät olisi pystyneet selittämään kunnolla muille - joten hän tiesi, etteivät kirjat olleet pelkästään painettua sanaa eivätkä leningit vaatekappaleita ja että huomionosoituksiin liittyi odotuksia, jotka olivat kuin musertavan painaviksi kinoksiksi kasautuneita lumihiutaleita. s. 254

Kun perhe joutuu keskelle tragediaa, korostuu Jamesin erilainen tausta entisestään ja hän löytää helpotuksen ja lohdun Louisan, assistenttinsa sylistä.

Mukana tapahtumissa on myös naapurin yksinhuoltajaäidin, lääkärin poika Jack, joka viis veisaa koulumenestyksestä, vaan keskittyy enemmän tyttöihin ja autoihin. Hänen suhteensa Lydiaan epäilyttää Nathia. Lydialle hän opettaa autolla ajoa, mutta Lydia toteaa hänen teoriansa kytkimen ja kaasun suhteesta pätevän laajemminkin ainakin hänen elämässään.

Jokaisella voimalla on yhtä suuri mutta vastakkaissuuntainen vastavoima. Toinen meni ylös ja toinen alas. Toinen saavutti jotain, toinen menetti. Toinen pääsi pakoon, toinen jäi ikuisiksi ajoiksi ansaan. s.219

En tiedä luinko kirjaa aluksi hajamielisesti, sillä olin havaitsevinani joitakin epäjohdonmukaisuuksia kerronnassa. Eivät ne juuri häirinneet, sillä lukemisen vauhtiin päästyäni ihmissuhdevyyhti vangitsi huomion ja huomasin kirjailijan kyllä osaavan paneutua henkilöidensä tunteisiin ja tapahtumiin kerrassaan hyvin. Joku arvioi tätä kirjaa mainioksi lukuromaaniksi. Minusta kirja kannattaa lukea sen vuoksi, että sillä on oikeasti sanottavaa.