Tuomainen Antti: Mies joka kuoli

 

Muistan toisen ajatuksen, se on joltakin filosofilta. Ajatus kulkee jotenkin niin, että on yhtä järkevää surra omaa tulevaa kuolemaansa ja koulleena olemista kuin on surra aikaa ennen syntymäänsä. Teoria ei tietenkään ole aivan aukotaon. Yksi heikkous on siinä, että ennen syntymääni minulla ei voinut olla kokemusta elämän elämisestä, kun taas seuraavan ikuisuuden koittaessa minulla sellainen on, ja se tekee tästä kokemuksesta luopumisen niin vaikeaksi. Vertailukohtaa elämälle on kiusallisen hankala löytää.

Tämän kirjan 37-vuotias minä-kertoja, Jaakko Kaunismaa saa alussa tietää, että hänellä ei ole elinaikaa jäljellä paljonkaan. 

-Päiviä, korkeintaan viikkoja, ilmoittaa lääkäri.

Miehen elimistö on tuhoutunut vähitelen, myrkyttymisen seurauksena. Lääkäri epäilee myrkyn tulleen elimistöön kenties sienten kautta, sillä laman jälkeen Jaakko ja hänen vaimonsa Taina ovat muuttaneet pääkaungista Haminaan, jonne he ovat perustaneen matsutake-sienten ympärille vientiyrityksen. Männyntuoksuvalmuskahan on Japanissa suurta herkkua ja Jaakko tietää, ettei se ole myrkyllinen.

Jaakko rientää ensimmäiseksi ilmoittamaan uutisen vaimolleen, mutta tapaakin tämän kotinsa puutarhakeinusta rakastelemassa firman autonkuljettajaan Petrin kanssa. Tämän järkytyksen jälkeen Jaakko vähitellen tajuaa tulleensa myrkytetyksi ja alkaa murhan selvittely.

Pieneen kaupunkiin on perustettu kesän alussa toinenkin sienialan yritys, jonka perustajien taustat ovat hiukan kyseenalaiset. Yksi on väkivaltarikollinen ja toinen käyttänyt huumeita. Jaakolla on oman murhaajansa selvittelyn lisäksi pohdittavanaan yrityksensä menestymismahdollisuudet kilpailijan toiminnan rinnalla.

Vaikka tartuin kirjaan lukupiirin siivittämänä, täytyy myöntää, että tartuin siihen useammin kuin töiltäni olisin ennättänyt. Tuomainen osaa kirjoittaa hyvin, mukaansatempaavasti ja kuvailevasti. Maut ja hajut tulevat lähelle, samoin kesähelle, joka pakottaa jatkuvaan jäätelönsyöntiin ja colan nautintaan. Kieltä ovat kehuneen muutkin aina Sofi Oksasesta lähtien. Hän puhuu etukannessa kielen runollisuudesta. Se on mielestäni  lyhytlauseista ja selkeää, vaikken suorastaan runolliseksi sitä mieltänytkään. Tuomaisen kirjoja on käännetty paljon ja tästä kirjasta tehdään televisiosarjaa. Mustaa huumoriakin niistä pitäisi löytyä, vaikken minä osannut paljon naureskella. Ehkä vatsaansa sisään kauniiden naisten lähellä vetävä mies ja oudot kuolemat omaan miekkaan tai saunan kiukaaseen olivat kohtia, joissa olisi pitänyt vetää suutaan hymyyn.  Jossain yhteydessä Tuomaisen mainitaan käsittelevän myös yhteiskunnallisia teemoja, mutta siitä en tässä kirjassa nähnyt jälkeä kuin startup-yrittämisen verran.

Dekkareita lukemalla keskittää ajatukset ratkomaan ongelmaa, mikä kaiketi tekee aivoille hyvää. Ehkä minunkin pitäisi ryhtyä lukemaan enemmän dekkareita

Antti Tuomainen: Mies joka kuoli. - Like 2016. - 301 sivua 

Tokarczuk Olga: Päivän talo, yön talo

 Luultavasti maailmani on muuttumassa, sillä nyt olen lukenut kaikki suomennetut Olga Tokarczukin kirjat. Tämän ensimmäisenä suomennetun luin viimeiseksi. Olen pitänyt kaikista kovasti, eniten ehkä ensimmäisenä lukemastani Alku ja muut ajat, sillä se avasi tuon salaperäisen todellisuuden, johon epätodellinen ja maagiset voimat vahvasti vaikuttavat.

Niin on tässäkin kirjassa, joka koostuu unista(Yksikin uneton yö ja ihmisten ajatukset alkaisivat hiipua, kirjaimet  menisivät sekaisin kaikissa maailman lehdissä, puhutut lauseet kävisivät käsittämättömiksi ja ihmiset koettaisivat tunkea ne kädellään takaisin suuhun. s.118), legendoista, myyteistä ja tarinoista. Mukana on sieniruokareseptejä mm. kärpässienistä ja känsätuhkeloista. Taustana on pienen, vuorien keskellä sijaitsevan kylän vaiheet eteläisessä Puolassa sotajoukkojen ja eri kansojen asuttamana. Kaupungeista mainitaan mm.Wroclav ja Nova Ruda. Ja kuitenkin maisema, jonka ihminen näkee on hänen oma kuvansa ympäristöstä. Tähän tapaan:

Maisema muistetaan kuin se olisi ollut kuva. Muisti synnyttää maisemakortteja mutta ei mitenkään kykene ymmärtämään maailmaa. Siksi maisema on niin altis katsojan omalle mielialalle. Ihminen näkee maisemassa oman sisäisen katoavan hetkensä. Joka paikassa hän näkee vain itsensä. s. 182

Henkilöinä on kertoja, joka on tekemisissä mm. naapurinsa Martan, Se-ja-sen sekä R:n kanssa. Välillä kerrotaan tarinaa Ergo Sumista, joka muuttuu ihmissudeksi ja Paschaliksesta, joka löytää itsensä ja elämäntehtävänsä kirjoittaessaan pyhimyksen elämäkertaa. Tulen kaipaamaan heitä kaikkia, mutta eniten ehkä Martaa, vanhaa naista, joka tekee peruukkeja. Hänen työnsä taustalla on filosofia, jonka mukaan hiukset muuttavat ihmisen ajtukset. Jos panet päähäsi muiden hiuksista tehdyn peruukin,  ajatuksesi vaihtuvat. Kertoja kysyykin, mitä tapahtuu, jos hiukset leikataan. Martan kautta kirjailija paljastaa omaa ja muiden näkemystä vanhuudesta.

Vanha nainen on aina "akka" tai "eukko", ihan kuin naisen vanhenemisessa ei olisi mitään arvokkuutta, minkäänlaista paatosta, aivan kuin vanha nainen ei voisi olla viisas. Hänestä voi korkeintaan sanoa"tietäjänainen", ja silloinkin on painotettava yhdyssanan alkuosaa. Mieleen tulee kuva pahansisuisesta, riippurintaisesta vanhasta akasta, jonka kupeista ei voi syntyä enää yhtään mitään, oliosta, joka kaikessa mahtavuudessaan ei voi muuta kuin sylkeä sappea päin maailmaa. Vanha mies voi olla arvokas "vanhus" tai "tietäjä". Jos haluaa sanoa saman naisesta, on kierreltävä, kuvailtava: "vanha viisas nainen". Ja sittenkin se kuulostaa niin ylevältä, että herättää epäilyksiä. s.141

Haluaisin olla yhtä vanha kuin Marta. Vanhuus näyttää aina samanlaiselta - pitkät aamuhetket, suloiset , pitkäksi venyvät iltapäivät kun aurinko on liimautunut paikalleen kattojen ylle, raukeanhidas tv-sarja, kiinni vedetyt verhot. Retki kauppaan - suuri tapaus jota kommentoidaan vielä lounaallakin. Huolellisesti pestyt lautaset, pöydältä nailonpussiin kerätyt leivänmurut jotka kaksi kertaa viikossa otetaan mukaan kun mennään puistoon ruokkimaan puluja. Tutkiskella ihmepensaan vartta, johon yöllä tipahtanut lehti on jättänyt haavan. Varistaa pari lehtikirvaa huonelehmuksen lehdestä, oikoa servietit. Ihmetellä kasvimaalla kasvavaa punajuurta, miten suureksi se onkaan kasvanut vaikka onkin rivin päässä; kuunnella radiota kädet rauhallisesti paikoillaan; suunnitella seuraavaksi päiväksi nappien lajittelua. Murehtia edellisenä päivänä tullutta sähkölaskua. Seurata katseellaan postinkantajan reitin mutkittelua. Katsella keittiön ikkunasta taivaalle, olla tietoinen auringon joka askeleesta. Avata vaivihkaa jääkaappi ja tarkistaa, ettei se ole tyhjä. Repäistä varovasti seinäkalenterin lehdet ja panna ne piironginlaatikkoon. Museoida vanhat sanomalehdet. Panna naftaliiniin vanhat, kellastuneet leningit, jotka ovat käyneet liian ahtaiksi tai - päinvastoin - liian suuriksi. s. 314

Mukana on aina samaa villatakkia pitävää Martaa kummallisempia henkilöitä, mutta miltei kaikilla on yhteisenä piirteenä säästäväisyys. Lemillä nuukuus johtuu maailmanlopun odotuksesta.

Maailmanloppu tulisikin paljon nopeammin. Hän ei enää malttanut mieltään. Hän  alkoi elää jatkuvassa odotuksessa. Hän kulki vanhat kenkänsä loppuun, liinavaatteet alkoivat repeillä saumoistaan, kuminauhat katkesivat alushousuista, sukkiin tuli reikiä ja kantapäihin jäi enää ohut nailoninen verkko jonka läpi kovettunut iho paistoi. Ei minkäänlaisia varastoja, ei mitään "kaiken varalta". Tyhjät majoneesipurkit anelivat marmeladia ja hilloa talveksi ja kompottia äkillisen sairaalareissun varalle. Mutta saattoi olla ettei talvea tulisikaan tai ettei tulisi seuraavaa kesää. Leipä on syötävä loppuun, viimeistä murenaa myöten, saippua on hinkattava ohueksi lätkäksi, jonka voi vielä käyttää pyykinpesussa. s. 199

Kertoja pitää  langat käsissään, vaikka muistuttaakin tämän tästä, että toimii suodattimena maailman ja lukijan välillä. Erityisesti Marta painottaa ihmisen itsekeskeisyyttä yleisemminkin.

.. Marta sanoi jotenkin tähän tapaan: kun ihmiset sanovat "kaikki", "aina", "ei koskaan" tai "jokainen", se koskee vain heitä itseään, sillä ulkomaailmassa ei ole olemassa tällaisia yleistyksiä.

Hän sanoi että minun kannattaa olla tarkkana, jos joku aloittaa lauseen sanalla "aina"; se tarkoittaa että hän on hukannut yhteyden maailmaan ja puhuu itsestään. s.132

Minun on vaikea luopua Tokarczukin kirjoista ja aloittaa muita. Yksityskohtiin pureutuvan kuvauksen lisäksi poikkeamat kuvitelmien maailmaan ovat kiehtovia. Tokarczukin tapa tarkastella maailmaa ja kertoa siitä on kiehtova. Oivalluksia riittää tarjoiltavaksi ja poimittavaksi:

He tulivat riippuvaiseksi elämästä, laihasta aamuteestä, päivän lehden ostorituaalista, ontoista rukouksista, silmäyksistä joita he iltapäivisin loivat ikkunasta, siitä että he juoksivat tarjousten perässä ja kävivät torilla pari groszia halvemman salaattikerän toivossa. He tulivat riippuvaisiksi siitäkin, että he joka ilta virittivät herätyskellon, rääkkäsivät sen viatonta mekanismia, ihan kuin sen olisi ollut määrä herättää heidät johonkin todella tärkeään. He tulivat liian riippuvaisiksi elämästä osatakseen edes kuolla, vaikka heidän olisi pitänyt tehdä niin jo aikapäiviä sitten. s.353

Jostain syystä ihmiset ovat mielryneet vain yhdenlaisiin muutoksiin. He rakastavat kasvua ja syntymää, eivät kutistumista ja hajoamista. Kasvaminen on heistä aina mieluisampaa kuin mätäneminen. s.365

 Odotan malttamattomana seuraavaa suomennosta. Kaikki suomennetut Tokarczukin kirjat on asiantuntemuksella ja oivaltavasti kääntänyt Tapani Kärkkäinen. Onkohan hänellä jo jotain työn alla?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. - Otava 2004. (Otavan kirjasto, 163) - Puolankielinen alkuteos Dom dzienny, dom nocny, 1998. - Suom. Tapani Kärkkäinen. 377 sivua.