Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja

 

Pitäisikö perustella, miksi luin kirjan? Sehän palkittiin Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnolla, mutta nimi ei houkuta, eikä kansi. Sisältö on vielä nimeäkin rajumpaa kamaa: sianruhojen keskellä kulkee kerronta läpi Esterin elämän. Nimihän jo paljastaa ammatin. Viihdyin kirjan parissa.

Ester on ainoa lapsi; kasvaa lihakaupassa, jota hänen vanhempansa pitävät. Hän on isänsä silmäterä, joka pelkää pimeyttä isän pallomaisen vatsan sisällä.

Pimeydestä kuuluu ääniä, pulputusta ja kurinaa, sydämen jyskettä. Mutta on myös täydellisen hiljaisuuden hetkiä. Ne ovat pelottavimpia. Hänen isänsä sisäinen maailma on hänelle tuntematon, piumeä ja hiljainen paikka. Ruumiin suljettu onkalo kuin luola täynnä salaisia tapahtumia. Pimeydessä piilee vaaroja. Sellainen kuin sydänkohtaus.

Sydänkohtauksen jälkeen isä on sairaalassa. ja palaa väsyneenä istumaan lihakaupan nurkkaan. Ester kasvaa aikuiseksi, opiskelee teurastajaksi. Hän haluaa isänsä neuvon mukaan lempeäkätisen miehen ja löytääkin viimein Keinosiementäjän.

He molemmat rakastavat työtään. Se on ihanaa. Sydän lyö Esterin rinnassa nopeammin kuin olisi sopivaa.

Hän kysyy: Onko tämä sitä?

Keinosiementäjä vastaa: On.

Koti on täydellinen, mutta lasta ei yrityksestä ja odotuksesta huolimatta kuulu.

Päivät Ester lappaa lihoja ja iltaisin kauhoo miestä syliinsä. Ne ovat pitkiä vuorokausia. Ester laskee jokaisen. Pitäisi yrittää kovemmin, he sanovat, ja aamiaispöydässä heidän on vaikea katsoa makkaravoileipiensä yli toisiaan silmiin.

Hedelmättömän vaelluksen ja sairastumisen jälkeen Ester hahmottaa kehonsa todellisen koon. Hänen sisäpuolensa on laajempi kuin ulkopuoli. Ulkopuoli on vain pintaa, sisäpuoli on hän kokonaisuudessaan.

Kirja hyvin lihallinen - kaikin mahdollisin tavoin. Esterin oma keho kypsyy lapsesta aikuiseksi hyvin lähellä sikojen ruhoja. Hän näkee siollakin sielut, jotka lentävät sian kuoltua taivaan liemikattilaan enkelten hämmennettäviksi. Kerronta on niin varmaa, että lukija haukkoo henkeään. Moni arvostelija käyttää kirjasta sanaa groteski. Varmaan sana on oikein, mutta Esterin tarina lihan ympäröimänä on myös hurja kasvutarina, joka alkaa riehakkaasti ja päättyy hieman apeampiin tunnelmiin. Kirja ei saarnaa eikä tuputa, vaan toteaa ja tarjoaa lukijalle omaperäisen tavan tarkastella maailmaa. 

Jos yritän luokitella kirjaa maagisen realismin tai satujen maastoon, tuntuu kirjassa aina olevan jotain enemmän tai vähemmän. Räväkkä kerronta tarjoaa lakonista huumoriakin ja lihakaupunki muistuttaa suomalaista tehdaspaikkakuntaa. Kirjailija mainitsi Luomiskertomuksessa YLE:llä lukevansa Olga Tokarczukin kirjoja mielellään. Niin teen minäkin, joten tässä yksi johtolanka. Analyysi tosin jää puolitiehen, mutta taatusti tulen lukemaan tekijän seuraavankin kirjan.

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kosmos, 2025. 181 sivua

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa

 

Me katselemme heitä alhaalta päin, kuten aina, näemme heidät valtaisina pylväinä, joiden laella on jokin pieni, puhuva uloke - pää. Heidän jalkateränsä runnovat konemaisesti metsänpohjaa, katkovat pieniä kasveja, raastavat rikki sammalta ja murskaavat pikku hyönteisiä, jotka eivät ole ehtineet paeta tuhoa enteilevää tärähtelyä. Heidän mentyään sienirihmasto värisee vielä hetken aikaa karikkeen alla; tuo laajalle levittäytynyt, valtava alkuäidillinen rakenne välittää joka suuntaan tietoa siitä, missä tunkeilijat nyt ovat ja mihin he suuntaavat askeleensa.

Tuon katkelman otin tähän alkuun vain siksi, että se muistuttaa minua niistä kiehtovista yksityiskohdista (kuten sienirihmastoista), joiden takia Tokarczuk on ollut pitkään kuulunut itsestäänselvästi lukemisteni joukkoon.

Tämä kirja käsittelee oikeastaan ihan muuta. Sitä on verrattu Thomas Mannin Taikavuoreen, koska asetelma on sama:joukko potilaita viettämässä aikaa ja hoitamassa terveyttään erityksissä muusta maailmasta. Kirja sisältää myös feministisen sanoman, joka tulee lähinnä miesten kärjekkäistä lausumista, jotka on lainattu maailmankirjallisuuden kaanonista.

Insinööriopiskelija Mieczys Wojnicz päätyy Görbersdorfin parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Koska parantolassa ei ole tilaa kaikille potilaille, osa asuu Herrainpensionaatissa, jonka isäntänä toimii Wilhelm Opitz. Asukkaat odottavat parantolapaikkojen vapautumista ja viettävät ainakin ulkoisesti katsottuna varsin miellyttävää elämää pensionaatissa: syövät vahvistavia ruokia, juovat likööriä ja muuta alkoholia, jota käytetään parannuskeinona, tekevät kävelyretkiä lähiseudulle ja käyvät filosofisia keskusteluja keskenään. Mieczysillä on ollut kuitenkin lapsesta asti ongelmia syömisen kanssa. Isä on tarjonnut vahvistavaa verikeittoa, jonka syöminen edelleen muistuu ahdistavana kokemuksena mieleen.

Hyvin yksinkertaista, ajatteli Mieczys Wojnicz nieleskellen kyyneleitä, jotka sekoittuivat eläimen vereen hänen heiveröisen lapsenruumiinsa sisuksissa: miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että jättää huomiotta kaiken ongelmallisen. Siinä koko salaisuus.

Mieczys haluaa kasvaa mieheksi tai sotilaaksi, jollaista isä on hänestä toivonut. Yhä hän raportoi tarkoin muistikirjaansa pensionaatissa syödyt illalliset, joiden reseptit ovat mutkikkaita ja toteutus vaatii aikaa ja huolellisuutta. Joidenkin ruokien tekotapa vain lisää kuvotusta, kuten valkeat nauhat, jotka osoittautuvat kalojen lisääntymisen sivutuotteeksi ja sydänkohtaukseen kuolleet kaniinit. Kuvotuksen voi haihduttaa Schwärmerei-liköörillä, joka valmistetaan paikallisesti:

 Wojnicz maisteli likööriä kiinnostuneena. Aivan niin, maku oli erilainen, makeampi ja ei niin mausteinen, ja kievarinomistajan liköörissä tuntui vahvemmin sammalen tuoksu, metsänpohjan pehmenneiden neulasten ja muurahaisten kosteus. Hän pyysi lisää ja tunsi, miten likööri levisi hänen vatsalaukkuunsa ja kävi hermojärjestelmän kimppuun.

Naiset puuttuvatkin lähes täysin niin pensionaatista kuin kirjastakin, kun lähinnä palvelijan asemassa toiminut rouva Opitzkin hirttäytyy heti kirjan alussa. He ovat mukana vain miesten keskusteluissa, eivätkä edusta mitään hyvää, vaan heitä tarkastellaan palvelijoina tai demoneina; astioina, joiden tehtävä on synnyttää. Kärjekkäitä lausuntoja naisista Tokarczuk on lainannut nimekkäiltä tutkijoilta ja kirjailijoilta, kuten Charles Darwinilta, August Strindbergiltä tai Jack Kerouacilta. 

-Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille. 

Isän toive sotilasurasta haihtuu Mieczyslawin mielestä kokonaan toisen nuoren potilaan, kaunotaiteiden ylioppilaan Thilo von Hahnin ansiosta:

- Kaikki ne epoletit ja kunniamerkit, koko merkkijärjestelmä, jonka tarkoitus on muistuttaa, miten sankarillisia tekoja sen kantaja on tehnyt ja miten tärkeä hän on ollut. Arvot, hierarkiat ja lopuksi univormun epämukavuus, univormuhan on vaatteen vastakohta, jäykkä ja epämukava. Ja mitä likaisempi sota, sitä juhlavammat univormut. Tuo koristevimma ulottuu nappeihin asti. Kuvittele nyt: nappeihin painetaan jopa valtioiden vaakunoita! Jos vähänkin vaihtaa näkökulmaa, ihan pikkuisenkin, absurdista kohti järkeä, niin univormuhan on oikeastaan mitä hämmästyttävin valeasu.

Thilosta tulee hyvin läheinen ja hänen tilansa heikkeneminen huolestuttaa Mieczyslawia. Toiset potilaat tuntuvat tietävän paremmin, mitä kylässä oikein tapahtuu ja mitkä yliluonnolliset voimat siellä vaikuttavat. Frommer varoittaa nuorta tulokasta:

Neuvoisin teitä kaikkia niin sanotusti "kutsuntaiässä" olevia nuoria miehiä lähtemään täältä. 

Tokarczuk käyttää taitavasti hyväkseen tarustoa ja mytologiaa. Jo kirjan nimi muodostuu niistä: empusa=naisdemoni+symposium= vapaiden miesten keskustelutilaisuus. Satu ja realistinen kerronta  Sleesiassa viime vuosisadan alussa toimineesta keuhkoparantolasta kietoutuvat yhteen tavalla, joka palutti itselleni mieleen ensimmäisen lukemani suomennoksen Tokarczukilta: Alku ja muut ajat. Tapani Kärkkäinen on alusta asti kääntänyt Olga Tokarczukin kirjat suomeksi. Häntä on monessa yhteydessä kiitelty ja palkittukin. Kiittelen vielä minäkin, sillä voisin kuvitella, ettei tämänkaltaisen teoksen kääntäminen erikoisine kasvinnimineen ja saksankielen sanoineen ihan vaivatonta ole kokeneellekaan kääntäjälle. Paljon lukijalle avautuu myös kääntäjän loppuhuomautuksista.

Omasta lukukokemuksestani voisin kertoa epäröineeni kirjan alkupuolella, jaksanko tällä kertaa innostua nobelistin palkinnonjälkeisestä tuotannosta. Pääsin kuitenkin noiden sienirihmastojen avulla oikeaan Tokarczukin lukumoodiin ja loppua kohden lukukokemus vain parani. Tokarczukin kirjojen antia on vaikea eritellä: tuntuu kuin hän tönisi minua kokemaan ja näkemään sellaista, mitä en muuten huomaisi: sivupolkuja ja maanalaista elämää, taruja ja yllätyksiä viehättävän aistivoimaisesti kerrottuna. Jatkan Tokarczukin tuotannon parissa niin kauan kuin suomentajakin jaksaa jatkaa.

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa. -WSOY, 2024. - Puolankielinen alkuteos Empuzjon - Horror przyrodoleczniczy, 2022. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - Päällys: Ville Laihonen. - 368 sivua

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä

 

Maarit Verronen on kirjailija, joka ei ole tuottanut minulle pettymystä kertaakaan, kun olen hänen teoksiinsa tarttunut. Huomaan kuitenkin lukeneeni hänen tuotannostaan vain murto-osan, nyt vasta ensimmäisen novellikokoelman, vaikka niitäkin on ilmestynyt monta. Onhan Verronen ollut päätoiminen kirjailija jo vuosia, kirjoittanut romaaneja, novelleja, tietokirjoja ja kuunnelmia. Palkintoja ja palkintoehdokkuuksia Verronen on sanankäyttäjänä saanut lukuisia. Finlandia-palkinto on saamatta. Senkö vuoksi olen vain pitänyt hänet mielessäni, vaivautumatta tarttumaan uuteen teokseen sen ilmestyttyä? Jääkö hyvä kirjailija katveeseen palkittujen kirjailijoiden löytäessä tien lukijoiden tietoisuuteen?

Verrosen aihepiiri on laaja, mutta usein hän tuntuu olevan häviäjien puolella, hän näkee lapset, vanhukset ja eläimet ja yleensä aina enemmän ympäristöstään kuin muut. Kiehtovinta on kuitenkin arjesta fantasiaan karkaava kuvaus, joka on tässäkin kokoelmassa läsnä. 

Ensimmäisen novellin elintenlahjoittaja menee toki liian pitkälle eikä houkutellut minua jatkamaan, mutta teos kannatti lukea loppuun realistisine kuvauksineen ja mielikuvituksellisine piirteineen kaikkineen. Sain opetuksenkin novellista Asennus, jossa mies viimein tarttuu kauan lykkäämäänsä bideesuihkun korjaukseen. Korjausyrityksen eri vaiheissa löytyy yksi syy työn siirtämiseen, sillä vaimo ei luota miehen asennustaitoon ja käy vähän väliä muistuttamassa asiasta. Aviopuoliso voi myös antaa puolisolleen tunnustusta, kuten toinen mies saa vaimoltaan lomamatkalla sattuneen onnettomuuden jälkeen.  

Novellit ovat hyvin lyhyitä. Verronen ei pitkitä kuvausta, vaikka kertookin tarkasti ja yksityiskohtia myöten kuvaten  niin lahopuiset tikkaat kuin paketin jonottamisen postimyynnistä. Hän näyttää henkilönsä välillä hyvin myötätuntoisessa, lämpimässä valossa. Välillä kerronta menee kauhun puolelle ja mukaan tulee jotain käsittämätöntä, yliluonnollistakin, kuten Arkkitehti -novellissa. Kauhun kehittely tavanomaisesta asiakastapaamisesta lähtien vaatii jo enemmän kuvausta ja sivujakin tulee novelliin enemmän. Niin on myös jännittäväksi kaartuvassa Heikot jäät -novellissa. Siinä isä ja lapsi ovat hädässä, joka osoittautuu suuremmaksi kuin hukkumisvaara.

Novellikokoelma tarttui matkaani kirjastoreissulla kesällä nimensä takia varmaan, sillä se oli siellä esillä. Huomasin kirjailijankin itseäni houkuttavan ja luin novellit välipaloina nauttien kesäpuuhien lomassa. Pidin kirjasta ja nyt vannotan itseni tarttumaan Maarit Verrosen kirjoihin useamminkin. Jonkun palkinnonkin hänelle soisin ja nimeä enemmän esiin. 

Maarit Verronen: Muutama lämmin päivä. - Aviador, 2019. - 193 sivua.

Enriquez, Mariana: Mitä liekit meiltä veivät

 Luulin tarttuvani naisen asemaa käsittelevään novellikokoelmaan, mutta  tulinkin lukeneeksi kaksitoista kauhunovellia ja suomentajan jälkisanat. Minä onneton luen usein yöllä, joten hetkittäin unet kaikkosivat kokonaan rankan kuvaston takia. Piti yrittää lukea seuraavaa novellia rauhoittumisen tarkoituksessa, mutta siinä tuli vielä rankempia juttuja. 

Vaan mitäpä rankasta kuvastosta, kun teksti on maagisen lumoavaa ja kerronta kiihkeää. Oikeasti ne kuuluvat yhteen ja Enriquezia onkin luonnehdittu goottilaisen realismin kuningattareksi novellistina ja kirjailijana. Nuestra parte de noche , Yö kuuluu meille -romaani on vienyt hänet espanjankielisen kirjallisuuden kärkinimeksi. (Uhka)rohkeasti kävin kirjaston sivuilla tekemässä siihenkin varauksen. Kirja ilmestynee suomeksi elokuussa, myös äänikirjana.

Onhan näissä novelleissa naisasiaakin.  Argentiinan oloissa ja näissä novelleissa naiset joutuvat kestämään enemmän ja  pärjätäkseen olemaan vahvoja ja sitkeitä. Usein pärjääminen ei onnistu, kun väkivalta, huumeet tai hulluus tavoittaa. Vain harvoja rationaalisesti toimivia naisia on päähenkilöinä, mutta heitäkin on, kuten slummialueelta lähtöisin oleva syyttäjänä toimiva Marina, joka yrittää selvittää poliisin tekemää henkirikosta novellissa Mustan veden viemää. Aika usein novelleissa käy jotenkin huonosti, mutta joskus naiset poistuvat voittajina - tosin ei ihan laillisin keinoin.Näin käy novellissa Hämähäkinverkko.

Minä vaikutuin kirjasta ja suosittelen sitä edelleen muille lukijoille. Huolimatta palovammojen polttamasta naisesta, joka hymyilee käärmeensuullaan, kun käy halaamassa maanalaisen matkustajia. Huolimatta löyhkäävästä Buenos Airesia kiertävästä joesta, jonne on heitetty kaikki roska teurasjätteistä alkaen. Huolimatta haamuna kolmioksi viilatuilla hampaillaan hymyilevästä pojasta, itseään viiltelevistä naisista, yksikätisistä tytöstä, joka katoaa jäljettömiin. 

Ehkä en voi suositella kirjaa ihan kaikille. Herkkähermoiset älkööt vaivautuko. Kerronnan lähtökohta on kuitenkin todellisuudessa, joka Argentiinan diktatuurissa ei ole kaikille yhtään helppo. Minä pidän juuri tällaisesta realismiin istutetusta harhasta, joka vie kerronnan ihan muihin maailmoihin. Etelä-Amerikassa tämä näyttää olevan suosittua tai ainakin maagisen realismin kärkinimet tulevat sieltä. Enriquezin kirjojen pelottavat elementit sopivat köyhään ja väkivaltaiseen ympäristöön. Niiden myötä kirjat sijoittuvat kokonaan toiseen genreen, nimitettäköön sitä sitten goottilaisuudeksi, kauhuksi tai maagiseksi realismiksi. Mariana Enriquezista tuli suosikkikirjailijani.

Mariana Enriquez: Mitä liekit meiltä veivät. - WSOY, 2021. - Las cosas que perdimos en el fuego, 2016. Suom. Sari Selander. 255 sivua.

Tokarczuk Olga: Päivän talo, yön talo

 Luultavasti maailmani on muuttumassa, sillä nyt olen lukenut kaikki suomennetut Olga Tokarczukin kirjat. Tämän ensimmäisenä suomennetun luin viimeiseksi. Olen pitänyt kaikista kovasti, eniten ehkä ensimmäisenä lukemastani Alku ja muut ajat, sillä se avasi tuon salaperäisen todellisuuden, johon epätodellinen ja maagiset voimat vahvasti vaikuttavat.

Niin on tässäkin kirjassa, joka koostuu unista(Yksikin uneton yö ja ihmisten ajatukset alkaisivat hiipua, kirjaimet  menisivät sekaisin kaikissa maailman lehdissä, puhutut lauseet kävisivät käsittämättömiksi ja ihmiset koettaisivat tunkea ne kädellään takaisin suuhun. s.118), legendoista, myyteistä ja tarinoista. Mukana on sieniruokareseptejä mm. kärpässienistä ja känsätuhkeloista. Taustana on pienen, vuorien keskellä sijaitsevan kylän vaiheet eteläisessä Puolassa sotajoukkojen ja eri kansojen asuttamana. Kaupungeista mainitaan mm.Wroclav ja Nova Ruda. Ja kuitenkin maisema, jonka ihminen näkee on hänen oma kuvansa ympäristöstä. Tähän tapaan:

Maisema muistetaan kuin se olisi ollut kuva. Muisti synnyttää maisemakortteja mutta ei mitenkään kykene ymmärtämään maailmaa. Siksi maisema on niin altis katsojan omalle mielialalle. Ihminen näkee maisemassa oman sisäisen katoavan hetkensä. Joka paikassa hän näkee vain itsensä. s. 182

Henkilöinä on kertoja, joka on tekemisissä mm. naapurinsa Martan, Se-ja-sen sekä R:n kanssa. Välillä kerrotaan tarinaa Ergo Sumista, joka muuttuu ihmissudeksi ja Paschaliksesta, joka löytää itsensä ja elämäntehtävänsä kirjoittaessaan pyhimyksen elämäkertaa. Tulen kaipaamaan heitä kaikkia, mutta eniten ehkä Martaa, vanhaa naista, joka tekee peruukkeja. Hänen työnsä taustalla on filosofia, jonka mukaan hiukset muuttavat ihmisen ajtukset. Jos panet päähäsi muiden hiuksista tehdyn peruukin,  ajatuksesi vaihtuvat. Kertoja kysyykin, mitä tapahtuu, jos hiukset leikataan. Martan kautta kirjailija paljastaa omaa ja muiden näkemystä vanhuudesta.

Vanha nainen on aina "akka" tai "eukko", ihan kuin naisen vanhenemisessa ei olisi mitään arvokkuutta, minkäänlaista paatosta, aivan kuin vanha nainen ei voisi olla viisas. Hänestä voi korkeintaan sanoa"tietäjänainen", ja silloinkin on painotettava yhdyssanan alkuosaa. Mieleen tulee kuva pahansisuisesta, riippurintaisesta vanhasta akasta, jonka kupeista ei voi syntyä enää yhtään mitään, oliosta, joka kaikessa mahtavuudessaan ei voi muuta kuin sylkeä sappea päin maailmaa. Vanha mies voi olla arvokas "vanhus" tai "tietäjä". Jos haluaa sanoa saman naisesta, on kierreltävä, kuvailtava: "vanha viisas nainen". Ja sittenkin se kuulostaa niin ylevältä, että herättää epäilyksiä. s.141

Haluaisin olla yhtä vanha kuin Marta. Vanhuus näyttää aina samanlaiselta - pitkät aamuhetket, suloiset , pitkäksi venyvät iltapäivät kun aurinko on liimautunut paikalleen kattojen ylle, raukeanhidas tv-sarja, kiinni vedetyt verhot. Retki kauppaan - suuri tapaus jota kommentoidaan vielä lounaallakin. Huolellisesti pestyt lautaset, pöydältä nailonpussiin kerätyt leivänmurut jotka kaksi kertaa viikossa otetaan mukaan kun mennään puistoon ruokkimaan puluja. Tutkiskella ihmepensaan vartta, johon yöllä tipahtanut lehti on jättänyt haavan. Varistaa pari lehtikirvaa huonelehmuksen lehdestä, oikoa servietit. Ihmetellä kasvimaalla kasvavaa punajuurta, miten suureksi se onkaan kasvanut vaikka onkin rivin päässä; kuunnella radiota kädet rauhallisesti paikoillaan; suunnitella seuraavaksi päiväksi nappien lajittelua. Murehtia edellisenä päivänä tullutta sähkölaskua. Seurata katseellaan postinkantajan reitin mutkittelua. Katsella keittiön ikkunasta taivaalle, olla tietoinen auringon joka askeleesta. Avata vaivihkaa jääkaappi ja tarkistaa, ettei se ole tyhjä. Repäistä varovasti seinäkalenterin lehdet ja panna ne piironginlaatikkoon. Museoida vanhat sanomalehdet. Panna naftaliiniin vanhat, kellastuneet leningit, jotka ovat käyneet liian ahtaiksi tai - päinvastoin - liian suuriksi. s. 314

Mukana on aina samaa villatakkia pitävää Martaa kummallisempia henkilöitä, mutta miltei kaikilla on yhteisenä piirteenä säästäväisyys. Lemillä nuukuus johtuu maailmanlopun odotuksesta.

Maailmanloppu tulisikin paljon nopeammin. Hän ei enää malttanut mieltään. Hän  alkoi elää jatkuvassa odotuksessa. Hän kulki vanhat kenkänsä loppuun, liinavaatteet alkoivat repeillä saumoistaan, kuminauhat katkesivat alushousuista, sukkiin tuli reikiä ja kantapäihin jäi enää ohut nailoninen verkko jonka läpi kovettunut iho paistoi. Ei minkäänlaisia varastoja, ei mitään "kaiken varalta". Tyhjät majoneesipurkit anelivat marmeladia ja hilloa talveksi ja kompottia äkillisen sairaalareissun varalle. Mutta saattoi olla ettei talvea tulisikaan tai ettei tulisi seuraavaa kesää. Leipä on syötävä loppuun, viimeistä murenaa myöten, saippua on hinkattava ohueksi lätkäksi, jonka voi vielä käyttää pyykinpesussa. s. 199

Kertoja pitää  langat käsissään, vaikka muistuttaakin tämän tästä, että toimii suodattimena maailman ja lukijan välillä. Erityisesti Marta painottaa ihmisen itsekeskeisyyttä yleisemminkin.

.. Marta sanoi jotenkin tähän tapaan: kun ihmiset sanovat "kaikki", "aina", "ei koskaan" tai "jokainen", se koskee vain heitä itseään, sillä ulkomaailmassa ei ole olemassa tällaisia yleistyksiä.

Hän sanoi että minun kannattaa olla tarkkana, jos joku aloittaa lauseen sanalla "aina"; se tarkoittaa että hän on hukannut yhteyden maailmaan ja puhuu itsestään. s.132

Minun on vaikea luopua Tokarczukin kirjoista ja aloittaa muita. Yksityskohtiin pureutuvan kuvauksen lisäksi poikkeamat kuvitelmien maailmaan ovat kiehtovia. Tokarczukin tapa tarkastella maailmaa ja kertoa siitä on kiehtova. Oivalluksia riittää tarjoiltavaksi ja poimittavaksi:

He tulivat riippuvaiseksi elämästä, laihasta aamuteestä, päivän lehden ostorituaalista, ontoista rukouksista, silmäyksistä joita he iltapäivisin loivat ikkunasta, siitä että he juoksivat tarjousten perässä ja kävivät torilla pari groszia halvemman salaattikerän toivossa. He tulivat riippuvaisiksi siitäkin, että he joka ilta virittivät herätyskellon, rääkkäsivät sen viatonta mekanismia, ihan kuin sen olisi ollut määrä herättää heidät johonkin todella tärkeään. He tulivat liian riippuvaisiksi elämästä osatakseen edes kuolla, vaikka heidän olisi pitänyt tehdä niin jo aikapäiviä sitten. s.353

Jostain syystä ihmiset ovat mielryneet vain yhdenlaisiin muutoksiin. He rakastavat kasvua ja syntymää, eivät kutistumista ja hajoamista. Kasvaminen on heistä aina mieluisampaa kuin mätäneminen. s.365

 Odotan malttamattomana seuraavaa suomennosta. Kaikki suomennetut Tokarczukin kirjat on asiantuntemuksella ja oivaltavasti kääntänyt Tapani Kärkkäinen. Onkohan hänellä jo jotain työn alla?

Olga Tokarczuk: Päivän talo, yön talo. - Otava 2004. (Otavan kirjasto, 163) - Puolankielinen alkuteos Dom dzienny, dom nocny, 1998. - Suom. Tapani Kärkkäinen. 377 sivua.

Ulitskaja Ljudmila: Sielun ruumis

Olen vilpittömän iloinen, että ehdin lukea Ulitskajan uusimman kirjan, novellikokoelman ennenkuin Jani Saxell kehui sen Helsingin Sanomissa. Sain huomata pitäväni siitä ihan itse, ilman johdatusta kirjan tai yksittäisten novellien  luo. Vielä vanhoilla päiväilläänkin 1943 syntynyt kirjailija osaa sanoa napakasti ja hauskasti. Tai ehkä juuri kokemus on tässä äänessä. Hän ei turhia hempeile, mutta antaa rakkauden tulla henkilöidensä luo, jos on tullakseen, usein yllättäen. Samoin yllättää kuolemakin tässä novellikokoelmassa muutamaankin kertaan, mutta silti se myös vapauttaa ja näyttäytyy kauniina. Ljudmila Ulitskaja osaa yhdistää realistisen toteavaan kerrontaan maagisia elementtejä ilman, että lukija edes kunnolla ehtii tajuta, missä mennään. Henkilöiden tuntemuksia ei jäädä sen enempää vatvomaan, vaan kokonainen elämä näytetään novellinmittaisessa tekstissä.

Kokoelma on jaettu kahteen osaan Ystävättäret ja Sielun ruumis. Molemmista osista löysin omat suosikkini. Ensimmäisen osan ykkönen oli mielestäni Alisa kuolemankaupoilla. Heti ensimmäinen lause veti mukaansa.

Vanhuus koitti juuri kun elämä oli saatu täydelliseen malliin. s.24 

Vanhuus merkitsi Alisalle ennen muuta kuolemanpelkoa, jonka voi selättää huolellisella valmistautumisella. Valmistautuminen viekin Alisan ihan toiseen suuntaan elämässä. Myös kirjaimia rakastava nainen Ulkomaalainen -novellissa saavuttaa jotakin uskomalla tulevaan.

Toisen osion suosikkejani oli Ruho, ruho, sielun tuho.., jossa hajut, maut  ja tuoksut veivät läsnäolollaan kerrontaa kauniiseen loppuun. Omaa entistä ammattiani sivuava Serpentiinitie päästää toisenlaisin keinoin reippaan Nadezdan vanhuuden vaivoista. Alussa taas Ulitskaja kuvaa parilla lauseella kirpeästi yhden ammattikunnan luonteen juurikaan siloittelematta tai kumartelematta.

Vanhojen kirjojen ja vanhentuneiden uutisten keskellä elävät kirjastotyöntekijät ovat säilyttäjänluontonsa johdosta perin konservatiivista väkeä, joka aivan luontaisesti asettuu vastustamaan jokaista vähäpätöistäkin uudistusta, vaikkapa kortistolaatikon siirtoa aputilan nurkasta toiseen. s. 122 

Tolikin ja hänen äitinsä välinen rakkaus kasvaa itsestäänselvästi huolenpidoksi novellissa Mies vuoristomaisemassa, vaikkei mallia mistään ole saatukaan. Samalla kuvataan onnellinen elämä mielekkään työn ja tekemisen parissa.

Valentina oli kuusitoistavuotiaaksi saakka asunut lastenkodissa, missä hänet oli opetettu selviytymään eikä rakastamaan, joten ei hän osannut moista pojalleenkaan opettaa.. Sen enempää hän ei ollut osannut rakastua yhteenkään mieheen. ss.96-97 

Ihan kaikki novellit eivät puhutelleet yhtä paljon, mutta päällimmäiseksi jäi ilo. Kuolemaa, vanhuutta ja raihnaisuutta voi käsitellä myös tällä tavalla: voivottelematta tai surkuttelematta. Ulitskaja kertoo tarinat raikkaasti ja hauskasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen pieni kokoelma. Hitaasti tätä kokoelmaa ei ehkä malta lukea, mutta novellien välissä on maltettava pitää tauko. Niin tarttuu kerronnan riemu lukijaankin.

Ljudmila Ulitskaja : Sielun ruumis, Siltala 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rasskazy o tele dusi.- Suom. Arja Pikkupeura. 129 sivua

Tiuraniemi Siina: Jäämeri

  

Jounin ja Lauran avioliitto on tauolla ja he asuvat eri osoitteissa. 7-vuotias Martin asuu isänsä luona. Syitä eroon löytyy: Laura on nuori avioon ja äidiksi ja ratkeaa ryyppäämään. Jouni on kovin tylsä ja varovainen, suorastaan vätysmäinen, vaikka pitääkin huolta perheestään opettajan työn ohella ja tuloilla. Kun Jounin ikävä äiti kuolee Ivalon terveyskeskuksessa, menee Jounin elämä kokonaan raiteiltaan. Tuntuu välttämättömältä päästä Ivaloon. Laura lähtee kuljettajaksi, sillä Jouni itse ei aja autoa. Matkalla saadaan toinenkin suru-uutinen, joka suistaa Lauran epätoivoon: David Bowie kuolee. Muistoissa ovat avioliiton ja perhe-elämän valoisat ajat, mutta nyt avioliiton kohtalo näyttää pahalta.

Perheen mukaan heittäytyy Hirvaskankaan huoltoasemalta lempeä ja avulias, kaikkitietävä kertoja. Hänestä tulee kirjan henkilö, joka ajaa autoa silloin, kun Laura ei suru-uutisten takia pysty ja hengailee muutenvain mukana. En oikein aluksi pitänyt tästä tyypistä, jonka hallussa ja ohjailtavissa kerronta oli, mutta niin vain totuin häneen ja opin romaanihenkilöiden lailla luottamaan.  Ehkäpä hänen kauttaan tuli kuitenkin huumorin säväys tai ainakin päähenkilöiden käyttäytyminen sai hupaisia piirteitä. He pienenivät ongelmineen, mutta tulivat samlla entistä inhimillisimmäksi ja perustelematon käytös näyttäytyi mahdollisena.

Kerrontaratkaisu olikin ainoa asia, johon en päässyt heti mukaan. Muuten oli kiva matkata perheen kanssa mutkitellen kohti pohjoista ja päämäärää. Tämä oli Tiuraniemen toinen romaani, jonka lukeminen meni nautinnon ja välillä hymyn puolelle. Kirjailija osaa vangita lukijan mielenkiinnon.

Tiuraniemi Siira: Jäämeri : romaani perheasioista. - Minerva 2020. -272 sivua. -Kannen kuva: Jatta Hirvisaari