Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään

 

Ana Magdalena tunsi miehen kuin olisi aina elänyt tämän kanssa. Hän tiesi, että mies oli puhdas ja siisti, hyvin pukeutunut, että kynsien luonnollinen kiilto korosti käsien elottomuutta ja että miehellä oli hyvä sydän - pelkurin sydän.

Ana Magdalena on keski-ikäinen nainen, joka matkustaa kerran vuodessa, elokuussa, laskemaan miekkaliljoja äitinsä haudalle. Aloituksessa kuvatun miehen kohtaaminen johtaa toistuviin yhden yön kokemuksiin näillä matkoilla. Välillä kokemukset ovat hyviä, välillä pahoja, nöyryyttäviäkin. Silti Ana Magdalena vuosi toisensa perään jättää rakastamansa aviomiehen ja etsii saarelta yhden yön rakastajan. Syntyihin tai syihin ei sen kummemmin paneuduta, vaan kirja vie lukijansa keskelle tarinan tapahtumista ja pitää kyllä otteessaan. Tämä on kerralla luettava kirja.

En arvaile syytä pienen teoksen julkaisemiseen. Dementiaa ja syöpää sairastanut Marquez halusi itse tuhota teoksen, mutta hänen poikansa päättivät toisin ja kokosivat luonnoksista tarinan. Kyllä siitä Marquezin tyylin aistii, mutta lukija jää odottamaan enemmän. Tämä oli ehkä alku jollekin, joka ei ehtinyt syntyä.

Kannattiko kirja lukea? Minulle se toimi houkuttavana maistiaisena, joka herätti vanhan himon Latinalaisen Amerikan kirjoihin ja erityisesti tämän 2014 kuolleen nobelistin tuotantoon. Paljon on jäänyt  lukemattakin - sellaistakin, joka on kirjoitettu täysikuntoisena. Taidanpa lukea seuraavaksi Rakkautta koleran aikaan.

Gabriel Garcia Marquez: Elokuussa nähdään. - WSOY, 2025. Alkuteos: En augosto nos vemos, 2024. - Suom. Jyrki Lappi-Seppälä. - 115 sivua

Han Kang: Ihmisten teot ja Valkoinen kirja

 

Hän ajatteli, että jos sielu on olemassa, sen näkymätön liike olisi samanlainen kuin sen perhosen siipien lepatus.(Valkoinen kirja)

En ihan vielä päässyt viimeisimmän nobelistin kyytiin lukiessani Valkoista kirjaa, joten luin toisen, joka oli kirjastossa saatavilla: Ihmisten teot. Ja jo vain pääsinkin sen avulla matkaan - ja se kyyti oli kylmää. Keskenkään en voinut kirjaa jättää, vaikka toivoin sen pian loppuvan häiritsemästä yöunia ja päivän ajatuksia. Voisin kai sanoa, että kirja piti otteessaan, vaikka pois rimpuilin.

Valkoisen kirjan lähtökohtana on vastasyntyneen kuolema. Siitä kerrotaan myöhemmin syntyneen isosiskon näkökulmasta. Jos sisko ei olisi kuollut, ei isosisko ehkä olisi olemassa, eikä myöhemmin syntynyt velikään. Valkoisuus lähtee vastayntyneen vaatteesta, kapalosta, joka toimii myös käärinliinana, kun lapsen isä hautaa ennen aikaisesti syntyneen. Kirjailijan listalla on myös muuta valkoista: suolaa, paperia, lunta, riisiä, aallot, valkoinen lintu...Tärkeimmiksi vuorosanoiksi kirjassa kohoaa äidin puhe lapselle: Ethän kuole? Valkoinen on kuoleman väri. Kirja on taiten tehty, runollinen yksityiskohtia myöten. Haittasi minua pikkuisen surun aukeaminen ennen kertojan syntymää kuolleen lapsen takia. Se on joko kulttuurisia tai henkilökohtaisia puutteitani ja kyvyttömyyttäni ymmärtää.

Han Kang: Valkoinen kirja, Gummerus, 2021. Koreankielinen alkuteos, 2016. Suom. Taru Salminen. - Valokuvat Douglas Seok. - 111 sivua

Ihmisten teot on kirja, jonka halusin jättää lukematta, mutten voinut. Kirja kuvaa vuonna 1980 väkivalloin tukahdutettua mielenilmausta Gwangjun kaupungissa ja kaikkia niitä kidutuskeinoja ja raakuuksia, joita hallituksen joukot käyttivät protestoivia opiskelijoita ja jopa sivullisia kohtaan. Tyhjillä kaduilla ruumisröykkiöiden keskellä vaeltaa poika etsimässä ystävänsä ruumista ja sieluja, jotka eivät ole vielä lähteneet kauemmas.

Haluan nähdä ampujan ja käskyn antajan kasvot, häilyä kuin lepattava liekki niiden yläpuolella heidän nukkuessaan, pujahataa heidän uniinsa, hulmuta otsan ja suljettujen luomien päällä, kunnes pääsen niiden läpi. Kunnes he näkevät painajaisissaan kerran toisensa jälkeen, millaiset silmäni olivat, kun vuodin kuiviin. Kunnes he kuulevat minun kysyvän vaativasti: miksi?

Kirjoittaja on vahvasti mielenosoittajien puolella ja kerronta etenee heidän näkökulmastaan. Oikeastaan puolen valinta on itsestäänselvyys, jota ohjaa ihmisen omatunto, vaikka sen äänen kuulemisella onkin järkyttävät seuraukset.

Siitä lähtien kun olimme nousseet kapinaan tekojani oli ohjannut voima, joka oli yhtä ylivoimainen kuin armeija.

Omatunto.

Maailmassa ei ole mitään sitä kauhistuttavampaa.

Kerronta etenee eri henkilöiden näkökulmasta yksityiskohtia tarkoin kuvaten. Loppupuolella kuvataan lapsensa menettäneiden vanhempien tunteita ja menetyksestä syntynyttä vihaa ja vastarintaa. Kuolleiden protestoijien vanhempien viha lapsiensa teurastajia kohtaan kasvaa ajan myötä murheen ylittäväksi voimaksi.

Elämänlanka on vahva kuin härän jänne, joten minun täytyi jatkaa, vaikka menetin sinut. Täytyi pakottautua syömään, tekemään työtä ja nielmään päivän toisensa jälkeen väkisin suuntäyden kylmää riisä, joka juuttui kurkkuun.

Kirja oli vahva puheenvuoro ihmisyyden puolesta julmuutta vastaan. Hetkittäin oli vaikea seurata eri henkilöiden vaiheita samankaltaisilta tuntuvien nimien takia. Sisarukset olivat samannimisiä, mutta sisko ja veli erottuivat nimissään vain lopussa olevalla -mi ja -ho päätteellä. Ihan vaivatta ei lukija päässyt ajankulkuunkaan mukaan, sillä kuulustelutapojen kuvaus ja verenvuodatus turskahtivat kirjan sivuilta niin voimakkaina. Kun nyt tarkastelen lukukokemustani, olin täydemmin kirjan otteessa kuin aikoihin. Koko ajan pyristelin vastaan, halusin lopettaa, mutten voinut. Tällaiseen ne nobelistit pystyvät!

Olemmeko me ihmiset todellakin pohjimmiltamme julmia? Onko takertuminen arvokkuuteen vain itsepetosta, jolla suojaudumme siltä tosiasialta, että jokainen meistä voi muuttua hyönteiseksi, saaliinhimoiseksi pedoksi, lihakimpaleeksi? Onko historia todistanut, että vääjäämätön kohtalomme on tulla häpäistyksi, vahingoitetuksi ja teurastetuksi?

Han Kang: Ihmisten teot , Gummerus, 2018. -Koreankielinen alkuteos 2014. - Suomentanut Sari Karhulahti englanninkielisestä käännöksestä Human Acts, 2016. - 230 sivua 

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa

 

Me katselemme heitä alhaalta päin, kuten aina, näemme heidät valtaisina pylväinä, joiden laella on jokin pieni, puhuva uloke - pää. Heidän jalkateränsä runnovat konemaisesti metsänpohjaa, katkovat pieniä kasveja, raastavat rikki sammalta ja murskaavat pikku hyönteisiä, jotka eivät ole ehtineet paeta tuhoa enteilevää tärähtelyä. Heidän mentyään sienirihmasto värisee vielä hetken aikaa karikkeen alla; tuo laajalle levittäytynyt, valtava alkuäidillinen rakenne välittää joka suuntaan tietoa siitä, missä tunkeilijat nyt ovat ja mihin he suuntaavat askeleensa.

Tuon katkelman otin tähän alkuun vain siksi, että se muistuttaa minua niistä kiehtovista yksityiskohdista (kuten sienirihmastoista), joiden takia Tokarczuk on ollut pitkään kuulunut itsestäänselvästi lukemisteni joukkoon.

Tämä kirja käsittelee oikeastaan ihan muuta. Sitä on verrattu Thomas Mannin Taikavuoreen, koska asetelma on sama:joukko potilaita viettämässä aikaa ja hoitamassa terveyttään erityksissä muusta maailmasta. Kirja sisältää myös feministisen sanoman, joka tulee lähinnä miesten kärjekkäistä lausumista, jotka on lainattu maailmankirjallisuuden kaanonista.

Insinööriopiskelija Mieczys Wojnicz päätyy Görbersdorfin parantolaan hoitamaan tuberkuloosiaan. Koska parantolassa ei ole tilaa kaikille potilaille, osa asuu Herrainpensionaatissa, jonka isäntänä toimii Wilhelm Opitz. Asukkaat odottavat parantolapaikkojen vapautumista ja viettävät ainakin ulkoisesti katsottuna varsin miellyttävää elämää pensionaatissa: syövät vahvistavia ruokia, juovat likööriä ja muuta alkoholia, jota käytetään parannuskeinona, tekevät kävelyretkiä lähiseudulle ja käyvät filosofisia keskusteluja keskenään. Mieczysillä on ollut kuitenkin lapsesta asti ongelmia syömisen kanssa. Isä on tarjonnut vahvistavaa verikeittoa, jonka syöminen edelleen muistuu ahdistavana kokemuksena mieleen.

Hyvin yksinkertaista, ajatteli Mieczys Wojnicz nieleskellen kyyneleitä, jotka sekoittuivat eläimen vereen hänen heiveröisen lapsenruumiinsa sisuksissa: miehenä oleminen tarkoittaa sitä, että jättää huomiotta kaiken ongelmallisen. Siinä koko salaisuus.

Mieczys haluaa kasvaa mieheksi tai sotilaaksi, jollaista isä on hänestä toivonut. Yhä hän raportoi tarkoin muistikirjaansa pensionaatissa syödyt illalliset, joiden reseptit ovat mutkikkaita ja toteutus vaatii aikaa ja huolellisuutta. Joidenkin ruokien tekotapa vain lisää kuvotusta, kuten valkeat nauhat, jotka osoittautuvat kalojen lisääntymisen sivutuotteeksi ja sydänkohtaukseen kuolleet kaniinit. Kuvotuksen voi haihduttaa Schwärmerei-liköörillä, joka valmistetaan paikallisesti:

 Wojnicz maisteli likööriä kiinnostuneena. Aivan niin, maku oli erilainen, makeampi ja ei niin mausteinen, ja kievarinomistajan liköörissä tuntui vahvemmin sammalen tuoksu, metsänpohjan pehmenneiden neulasten ja muurahaisten kosteus. Hän pyysi lisää ja tunsi, miten likööri levisi hänen vatsalaukkuunsa ja kävi hermojärjestelmän kimppuun.

Naiset puuttuvatkin lähes täysin niin pensionaatista kuin kirjastakin, kun lähinnä palvelijan asemassa toiminut rouva Opitzkin hirttäytyy heti kirjan alussa. He ovat mukana vain miesten keskusteluissa, eivätkä edusta mitään hyvää, vaan heitä tarkastellaan palvelijoina tai demoneina; astioina, joiden tehtävä on synnyttää. Kärjekkäitä lausuntoja naisista Tokarczuk on lainannut nimekkäiltä tutkijoilta ja kirjailijoilta, kuten Charles Darwinilta, August Strindbergiltä tai Jack Kerouacilta. 

-Filosofisessa mielessä emme voi pitää naista täydellisenä ja tarkkarajaisena subjektina, jollainen mies luonnostaan on. Siitä seuraa, että nainen voi kehittyä ja säilyttää identiteettinsä vain miehen yhteydessä. Mies luo rajat naisen identiteetille. 

Isän toive sotilasurasta haihtuu Mieczyslawin mielestä kokonaan toisen nuoren potilaan, kaunotaiteiden ylioppilaan Thilo von Hahnin ansiosta:

- Kaikki ne epoletit ja kunniamerkit, koko merkkijärjestelmä, jonka tarkoitus on muistuttaa, miten sankarillisia tekoja sen kantaja on tehnyt ja miten tärkeä hän on ollut. Arvot, hierarkiat ja lopuksi univormun epämukavuus, univormuhan on vaatteen vastakohta, jäykkä ja epämukava. Ja mitä likaisempi sota, sitä juhlavammat univormut. Tuo koristevimma ulottuu nappeihin asti. Kuvittele nyt: nappeihin painetaan jopa valtioiden vaakunoita! Jos vähänkin vaihtaa näkökulmaa, ihan pikkuisenkin, absurdista kohti järkeä, niin univormuhan on oikeastaan mitä hämmästyttävin valeasu.

Thilosta tulee hyvin läheinen ja hänen tilansa heikkeneminen huolestuttaa Mieczyslawia. Toiset potilaat tuntuvat tietävän paremmin, mitä kylässä oikein tapahtuu ja mitkä yliluonnolliset voimat siellä vaikuttavat. Frommer varoittaa nuorta tulokasta:

Neuvoisin teitä kaikkia niin sanotusti "kutsuntaiässä" olevia nuoria miehiä lähtemään täältä. 

Tokarczuk käyttää taitavasti hyväkseen tarustoa ja mytologiaa. Jo kirjan nimi muodostuu niistä: empusa=naisdemoni+symposium= vapaiden miesten keskustelutilaisuus. Satu ja realistinen kerronta  Sleesiassa viime vuosisadan alussa toimineesta keuhkoparantolasta kietoutuvat yhteen tavalla, joka palutti itselleni mieleen ensimmäisen lukemani suomennoksen Tokarczukilta: Alku ja muut ajat. Tapani Kärkkäinen on alusta asti kääntänyt Olga Tokarczukin kirjat suomeksi. Häntä on monessa yhteydessä kiitelty ja palkittukin. Kiittelen vielä minäkin, sillä voisin kuvitella, ettei tämänkaltaisen teoksen kääntäminen erikoisine kasvinnimineen ja saksankielen sanoineen ihan vaivatonta ole kokeneellekaan kääntäjälle. Paljon lukijalle avautuu myös kääntäjän loppuhuomautuksista.

Omasta lukukokemuksestani voisin kertoa epäröineeni kirjan alkupuolella, jaksanko tällä kertaa innostua nobelistin palkinnonjälkeisestä tuotannosta. Pääsin kuitenkin noiden sienirihmastojen avulla oikeaan Tokarczukin lukumoodiin ja loppua kohden lukukokemus vain parani. Tokarczukin kirjojen antia on vaikea eritellä: tuntuu kuin hän tönisi minua kokemaan ja näkemään sellaista, mitä en muuten huomaisi: sivupolkuja ja maanalaista elämää, taruja ja yllätyksiä viehättävän aistivoimaisesti kerrottuna. Jatkan Tokarczukin tuotannon parissa niin kauan kuin suomentajakin jaksaa jatkaa.

Olga Tokarczuk: Empusion - Kauhua keuhkoparantolassa. -WSOY, 2024. - Puolankielinen alkuteos Empuzjon - Horror przyrodoleczniczy, 2022. - Suom. Tapani Kärkkäinen. - Päällys: Ville Laihonen. - 368 sivua