Olen vilpittömän iloinen, että ehdin lukea Ulitskajan uusimman kirjan, novellikokoelman ennenkuin Jani Saxell kehui sen Helsingin Sanomissa. Sain huomata pitäväni siitä ihan itse, ilman johdatusta kirjan tai yksittäisten novellien luo. Vielä vanhoilla päiväilläänkin 1943 syntynyt kirjailija osaa sanoa napakasti ja hauskasti. Tai ehkä juuri kokemus on tässä äänessä. Hän ei turhia hempeile, mutta antaa rakkauden tulla henkilöidensä luo, jos on tullakseen, usein yllättäen. Samoin yllättää kuolemakin tässä novellikokoelmassa muutamaankin kertaan, mutta silti se myös vapauttaa ja näyttäytyy kauniina. Ljudmila Ulitskaja osaa yhdistää realistisen toteavaan kerrontaan maagisia elementtejä ilman, että lukija edes kunnolla ehtii tajuta, missä mennään. Henkilöiden tuntemuksia ei jäädä sen enempää vatvomaan, vaan kokonainen elämä näytetään novellinmittaisessa tekstissä.
Kokoelma on jaettu kahteen osaan Ystävättäret ja Sielun ruumis. Molemmista osista löysin omat suosikkini. Ensimmäisen osan ykkönen oli mielestäni Alisa kuolemankaupoilla. Heti ensimmäinen lause veti mukaansa.
Vanhuus koitti juuri kun elämä oli saatu täydelliseen malliin. s.24
Vanhuus merkitsi Alisalle ennen muuta kuolemanpelkoa, jonka voi selättää huolellisella valmistautumisella. Valmistautuminen viekin Alisan ihan toiseen suuntaan elämässä. Myös kirjaimia rakastava nainen Ulkomaalainen -novellissa saavuttaa jotakin uskomalla tulevaan.
Toisen osion suosikkejani oli Ruho, ruho, sielun tuho.., jossa hajut, maut ja tuoksut veivät läsnäolollaan kerrontaa kauniiseen loppuun. Omaa entistä ammattiani sivuava Serpentiinitie päästää toisenlaisin keinoin reippaan Nadezdan vanhuuden vaivoista. Alussa taas Ulitskaja kuvaa parilla lauseella kirpeästi yhden ammattikunnan luonteen juurikaan siloittelematta tai kumartelematta.
Vanhojen kirjojen ja vanhentuneiden uutisten keskellä elävät kirjastotyöntekijät ovat säilyttäjänluontonsa johdosta perin konservatiivista väkeä, joka aivan luontaisesti asettuu vastustamaan jokaista vähäpätöistäkin uudistusta, vaikkapa kortistolaatikon siirtoa aputilan nurkasta toiseen. s. 122
Tolikin ja hänen äitinsä välinen rakkaus kasvaa itsestäänselvästi huolenpidoksi novellissa Mies vuoristomaisemassa, vaikkei mallia mistään ole saatukaan. Samalla kuvataan onnellinen elämä mielekkään työn ja tekemisen parissa.
Valentina oli kuusitoistavuotiaaksi saakka asunut lastenkodissa, missä hänet oli opetettu selviytymään eikä rakastamaan, joten ei hän osannut moista pojalleenkaan opettaa.. Sen enempää hän ei ollut osannut rakastua yhteenkään mieheen. ss.96-97
Ihan kaikki novellit eivät puhutelleet yhtä paljon, mutta päällimmäiseksi jäi ilo. Kuolemaa, vanhuutta ja raihnaisuutta voi käsitellä myös tällä tavalla: voivottelematta tai surkuttelematta. Ulitskaja kertoo tarinat raikkaasti ja hauskasti. Ehdottomasti lukemisen arvoinen pieni kokoelma. Hitaasti tätä kokoelmaa ei ehkä malta lukea, mutta novellien välissä on maltettava pitää tauko. Niin tarttuu kerronnan riemu lukijaankin.
Ljudmila Ulitskaja : Sielun ruumis, Siltala 2021. Venäjänkielinen alkuteos Rasskazy o tele dusi.- Suom. Arja Pikkupeura. 129 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti