maanantai 8. maaliskuuta 2021

Rasi-Koskinen Marisha: REC

 



Eve sanoi että jokainen otos jonka he tekivät vähensi häntä, sitten hän kertoi tarinan. Lapsena Eve oli rakastanut lentämistä, sillä tavalla hän sanoi, ei lentokoneilla vaan omilla siivillään. Hän oli lentänyt useiden metrien matkoja. Lentänyt siivet selässään ja ilman siipiä ja jos siipien kanssa, niin monenlaisten. Osa siivistä oli saatu lahjaksi, osan hän oli askarrellut itse paperista, pahvista ja höyhenistä. Hän oli kokeillut monia erilaisia tapoja tehdä siivet. Sitten hänen äitinsä oli sanonut ettei se ole lentämistä. Se oli hyppäämistä. Äiti oli kuvannut hänet salaa videolle ja suloiseltahan se pyllähtely oli näyttänyt. Sukulaiset olivat ihastelleet sitä perhejuhlissa. Äiti oli tarkoittanut hyvää mutta saanut aikaan sen, ettei Eve enää koskaan lentänyt. Hän ei edes muistanut miltä tuntui lentää. Vain että oli joskus uskonut tekevänsä niin.

"Kaikille lapsille on käynyt noin."

Ei se tapahdu vain lapsille. Sama voi tapahtua missä tahansa vaiheessa elämää. Kun sinusta kerrotaan jotain. Kun sinut liitetään osaksi toisen ihmisen tarinaa. Kun olemassaoloasi määritellään jollain tavoin, sinä pienenet, kutistut vähän. Määritteleminen pienentää kohteensa. s. 248

Enpä muista koskaan ennen hengästyneeni kirjaa lukiessani. Tämän kirjan kanssa kävi viimeisillä sivuilla niin. Kirja oli jopa vähän lukemista odotellut, kun olin empinyt siihen tarttumista. Aloitettuani en pitkään edes ymmärtänyt lukemaani, mutta joku kirjassa pakotti jatkamaan. Ehkä tarinat pitivät otteessaan tai vähitellen kehittyvä oivalluksen tunne, kun palaset loksahtelivat kohdilleen. Yksittäisiä, perusteltujakin ajatuksia poimin, mutta niiden varassa kerronta ei olisi kantanut.

Henkilöitä on paljon ja kullakin heistä on oma osuutensa sekä koko kirjan tarinassa että myös oma tarinansa. Kun heidän tarinansa on kerrottu, he poistuvat kirjan näyttämöltä, joka liikkuu huoneissa ja saleissa, kameran kuvissa ja nettiverkon välityksellä.

Jokainen ihminen sepittää tarinoita maailmasta ja itsestään. Tarinat sivuavat toisiaan, mutta sopivat yhteen vain sieltä täältä, kokonaisuus jonka ne muodostavat on pelkkä sopimus. Kun kerromme itsestämme, tarvitsemme sivuhenkilöiksi toisia ihmisiä, pakotamme heidät tekemään meistä sen mikä haluamme olla. Samalla pakotamme itsemme sellaisiksi jollaisina kuvittelemme muiden meidät haluavan. s.615

Kerronta lähtee kahden pojan ystävyydestä, jonka siteitä koettelee toisen pojan, Colen tarina kaksoisvejestä Nikistä. Lucas pitää enemmän Nikistä, joka paljastuukin veljensä esittämäksi. Enemmän vielä ystävyyttä koettelee Eve, tyttö omine tarinoineen ja kadonneine ystävineen. Tästä ystävykset haluavat kuvata oman kuvasarjan levitettäväksi, mutta erimielisyys syntyy Even roolista tarinassa.

Keskeiseksi paikaksi tulee eri ihmisten tarinoiden kautta Mäki, joka on vanhan kaupungin tiheästi rakennettua keskustaa, hautausmaa toisella sivustallaan. Vaikka kaduilla kulkevat niin raitiovaunut kuin autotkin, voi liian iso ajoneuvo, kuten asuntovaunu eksyneen turistin ohjaamana aiheuttaa liikennekaaoksen. Vuosikymmenten kuluessa hautausmaa aidataan ja aidatun alueen yli rakennetaan köysiaita, mutta yhä kaupunki houkuttaa matkailijoita ja seikkailijoita, jotka etsivät kameroillaan jotain turistikuvia erikoisempaa. Seikkailijat ovat valmiita antautumaan tekemisiin paikallisten kanssa löytöjä tehdäkseen, mutta varotoimistaan huolimatta turistitkin saattavat joutua pulaan. Paikalliset ihmiset jäävät taustaksi, vaikka heidän toimintansa ja tarinansa vievät ajoittain kokonaisuutta eteenpäin.

Kirjan monista eri aikoina eläneistä henkilöistä minua miellytti eniten matkakirjailija Gunilla, joka liikkui kameransa kanssa kaupungissa heti kun pääsy kaupunkiin oli muuttunut erittäin hankalasta vain vähän hankalaksi. Hän kulki kaupungissa sanakirjan kanssa, yritti puhua asukkaiden kieltä, vaihtoi vaatteensa paikallisten mummojen mekkoihin ja kysyi luvan kameran käyttöön kuvattavalta. Hänestä tulee myöhempien reppureissaajien esikuva ja moni kirjan henkilöistä ihailee häntä myös. Hyvin pystyn kuvauksen perusteella kuvittelemaan nuoren naisen gg-tatuointia myöten. Hän on myös likipitäen ainoa henkilö kirjassa, joka ei kanna syyllisyyttä mistään ja juuri se taitaa tehdä hänestä rohkean. Sillä:

Viisi vuotta syyllisyyttä tekee ihmisestä säikyn. Viisi vuotta ja sitä oppii lukemaan vihjeitä ihmisten katseista. Kaikenlaisia vihjeitä. Tietääkö tuo?Tai tuo? Tunnistaako se, onko katsonut dokumentin niin terkasti, ylipäänsä katsonut? s. 18

Omaa syyllisyyttä ja pelkoa vähentää syyllisten etsiminen muualta. Surun tai menetyksen kohdatessa tuntuu syyllisten etsiminen tai löytäminen muualta kuin itsestä vähentävän surua.

Syyllisten etsiminen kuuluu siihen, mitä ihmiset sanovat suruksi., vaikka kosto ja rankaiseminen ovat vain yrityksiä siirtää surua, työntää sitä kauemmas ajassa ja tilassa, muuttaa sen muotoa koska se sellaisenaan on liian raskasta kestää. s.18

Syyllisyys synnyttää pelkoa ja sen nuoret matkaajat haluavat kieltää. Siitä huolimatta he mittaavat jatkuvasti vaaroja ja etsivät turvapaikkoja.

Turvallisuudentunnetta tuottavat asiat. Paikat joihin kuka tahansa on tervetullut asemastaan ja syntyperästään riippumatta. Läpi yön auki olevat ruokakaupat. Aitaamattomat jalkapallokentät. Metrotunnelit joissa pleksin taakse on aseteltu kartta. Lähiöiden pihmailla shakkia pelaavat vanhukset. Koirapuistot ja leikkipaikat. Julkiset kirjastot, joissa voi teeskennellä lukevansa, vaikka todellisuudessa nukkuu. Se että aina joku muukin on valveilla. Että toisella puolella maailmaa lähes kaikki ovat. Ja että samalla tavalla itse on jollekin unettomalle se, joka valvoo jossain. Ja paikat jotka eivät tuota turvallisuudentunnetta: taksiasemat jos ei ole rahaa, hotellien rikeät mainosvalot. s. 98

Kaiken tämän ja vielä runsaan kuudensadan sivun jälkeen teos jäsentyi jänteväksi kokonaisuudeksi, joka palkitsi lukijansa. Ehkä yhtämittainen lukurupeama olisi palvellut teoksen vastaanottoa parhaiten. Minun oli pidettävä välillä viikon tauko ja aluksi luin vuorotellen tämän kanssa toista melkein yhtä intensiivistä kirjaa. Näistä itsestä johtuvista ongelmista huolimatta päädyn ihailemaan kirjailijan kykyä luoda tällainen kokemus lukijalle ja suositella kirjaa edelleen muillekin, jotka ovat valmiita astumaan uusiin huoneisiin ja maailmoihin.

Voi olla että ihmiselle on annettu tietty määrä sanoja, joillekin enemmän, toisille vähemmän, ja sanojen lopullista määrää ei voi tietää etukäteen. Sanat eivät lopu yhtäkkiä vaan vähitellen, niiden vähenemistä ei huomaa. Elyinasta tuli hiljainen. s.605

Marisha Rasi-Koskinen: REC. S&S, 2020,  647 sivua

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti