Olli Jalonen: Poikakirja

 

Näin minä opin maailmasta, että kaiken oppii ja silloin voi vaikka läpi harmaan kiven.

Poikakirjan kertoja on alakoulua käyvä poika, joka tarkkailee kaikkea ympärillään oppiakseen, miten maailma toimii ja miten siellä pärjää. Koulussa opettaja pitää tiukkaa kuria ja vaatii oppilailta menestystä ja isänmaallisuutta. Jollen olisi kirjan takakannesta lukenut kirjan kertovan 1960-luvusta, olisin väittänyt kuvausta 1940-luvun kansakouluksi. Opettaja valmentaa kertojaa ja Pekkaa koulujen välisiin kilpailuihin. Kertojan lajina on lauseenjäsennys. Sijamuodot ja lauseenosat pitää nimetä suomeksi, äidinkielellä, sanoo opettaja. Pekan lajina on nyrkkeily ja hänelle  pärjäämisen oppi on selvää.

Ei kun lyö vaan ja muistaa suojata. Ei se satu kun lyö vaan ja aina kovempaa. Ei siinä muuta konstia ole kun muistaa vaan ettei suutu ja innostu vaan vihaa vaan.

Kodin opit ovat toisenlaiset kuin opettajan. Niitä ei välttämättä aina sanota ääneen, vaikka poika onkin valmis painamaan opit mieleensä. Perheen elättää pääosin isä, vaikka äitikin käy ajoittain työssä. Isosiskoja on kolme: kaksoset ja esikoinen. Heidän murheistaan osa tihkuu kaveripiirin kautta kertojan tietoisuuteen ennen kuin isä kertoo koko asian. Pojan havaintojen kautta kerrottuna lukija tajuaa siskon huolen vielä karumpana. Äidin suurin murhe on Pieni, kertojaa nuorempi lapsi, joka ei kehity, vaikka havaitsee ja muistaa asioita muita paremmin, vaan käpertyy itseensä.

Tärkeitä oppeja ja kokeiluja tarjoaa myös kaveripiiri, jossa pitää pärjätä. Elefantiksi nimetty, pulska poika joutuu ryhmän pahoinpitelemäksi eikä opettajalle puhuminen auta, koska kantelupukki ei saa olla. Koulu on senkin takia pelottava paikka, ja lukukauden mitta tuntuu elokuussa loputtomalta.

Mutta kuitenkaan mikään päivä ei ole edellistä pahempi vaikka elokuun lopussa näkee yhdessä ainoassa viikossa pimeän harppomisen.

Vakituisen opettajan tilalle tullut opettaja ei saavuta oppilaiden arvostusta, eikä lopulta johtajaopettajakaan voi sietää opettajan mukanaan tuomia uusia ajatuksia ja säveliä. Hänen opetuksensakin on erilaista kuin edellisen opettajan.

Mietin koko matkan kotiin näytänkö koepaperia edes, enkä sitten näytä. Joudun sen asian ajattelemaan koska siinä on vastakkain miehen rehellisyys ja mikä on oikein, ja vielä kolmantena pyöränä mikä oikein on totta koska ei kai aika voi totuutta syödä.

Jalonen kuvaa erinomaisen onnistuneesti keskenkasvuisen pojan maailmaa. Vaikka omien kokemusten arvaa olevan taustalla, ei tästä kirjasta tule suoraan autofiktion sivumakua.Salaisuus on kaiketi kiireettömyydessä ja tarkkuudessa, jolla hän kuvaa ympäristöä ja ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä. Saatan haistaa kertojan kanssa tekeytymässä olevan viilin hajun ja pelkään hänen kanssaan omatekoisen pommin vaikutuksia ja kiinnijäämistä.

Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden tarvitse niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.

Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.

Olli Jalonen: Poikakirja, Otava 2010. - 256 sivua

Rauma Iida: Hävitys - Tapauskertomus

 

Saattoihan olla,  että huonomuistiset ihmiset elivät pidempään ja onnellisempina kuin hyvämuistiset, edessään illuusio turvatusta tulevaisuudesta, vanha maailma pois pyyhkäisty kuin kura kynnysmattoon, kun taas hyvästä muistista maksettiin ikävää, hitaasti kumuloituvaa hintaa.

Epäröin tähän kirjaan tarttumista, mutta kun se tarjoutui luettavakseni sattumalta ja oli jo Finlandia-palkintokin tiedossa, aloitin. Parisataa sivua luin, loput kuuntelin äänikirjana. Jollen olisi alkua kirjasta lukenut, olisi kokemukseni jäänyt vajaaksi. Lukijan, Karoliina Niskasen, ääni sopii kyllä kirjaan, mutta oma keskittymiseni vaatii näkemistä.

 Paljon on kirjoitettu ja luettu kiusaamisesta, mutta Rauma tuo siihen uuden näkökulman tässä kirjassa.  Hänkin lähtee uhrin kokemuksesta ja kertoo yksityiskohtaisesti, miten kaverit kääntyvät pois, kukaan ei halua olla kiusatun kanssa, häntä ei pyydetä muiden rientoihin, puhutellaan lehmäksi ym. Uutta on mielestäni jo sekin, että opettaja lähtee mukaan ja jopa lietsoo kiusaamista, vaikka vanhemmat yrittävät puuttua asiaan. 

Opet tarvii niit et ois joku ulkopuoline jota luokka vois yhessä vihata. Niinku fundamentalistkristityt tarvii homoi. Niinku natsit tarvii juutalaisii.

Rauma kertoo Iran ja A:n kokemuksista musiikkiluokassa Kaarinassa ja käyttää oman elämänsä dokumentteja, päiväkirjoja ja valokuvia lähteinä ja lisätodisteina. Kertomus saa lisää painoarvoa myös tutkimuksista, jotka niveltyvät kerrontaan hyvin, vahvistavat A:n ja Iran kokemuksia erilaisuuden, arkuuden ja harrastusten vaikutuksista kiusatuksi valikoitumiseen.

Ikään kuin peruskoulu olisi päättänyt karistaa yltään viimeisetkin ikävät 1970-lukulaisen tasapäistävyyden rippeet ja ryhdistää profiiliaan järjestelmänä, jonka tarkoitus oli ensisijaisesti erotella ja karsia, opettaa jo varhaisessa vaiheessa herkimmille, köyhimmille, levottomimmille, lukihäiriöisimmille, ei-suomenkielisille tai vain epäsuosituille, ettei niillä olisi tulevaisuutta, ei edes sitä vähää kuin niiden ikätovereilla.

 Tai sitten tutkittu tieto osoitetaan vääräksi. A lähettää luokkajuhlaan kirjeen, jossa syyttää muita omasta kohtelustaan ja juonii asian niin, että kirje luetaan ääneen. Tämä onkin kirjan ydintä: kiusaamisen vaikutukset elämän myöhempiin vaiheisiin. Vaikka A on uhri, hän vaatii oikeudenmukaista kohtelua - niin lapsena kiusaamista kokiessaan kuin aikuisena. Teksti on vimmaista, täynnä syytöksiä. Vain hetkeksi vedetään henkeä, kun teksti katkea kahteen sanaan: A sanoi.

Tapahtumat sijoittuvat Kaarinaan ja Turkuun, kiusaaminen tapahtuu 1990-luvulla ja sitä käsitellään opettajaksi valmistuneen A:n näkökulmasta muistumina myöhemmin. Silloin mukana on jo tupakanhajuinen Turun murretta puhuva Nordin, mukava vanha mies, joka on A:n tukena opettajanhuoneen kuvioissa ja elämän käänteissä. Hänen myötään kertomukseen tulee myös Turun historiaa ja sen tuhoutumista ja tarkoituksellista tuhoamista. Kiusaajilla on nimet opettajaa myöten.

Uhriutumisesta kieltäytyminen tuo tähän kirjaan sen uuden ja terveellisen raikkaan sisällön, joka saattoi vaikuttaa Finlandia-palkintoraatiin ja valitsijan näkemyksiin. Lisäksi Iida Rauma kertoo tarinan niin vangitsevasti, ettei kirjaa ole helppo jättää kesken. Hän osaa kirjoittaa ja osaa kirjoittaa kirjan. Omien ennakkotuntemusten yli päästyäni luin ja kuuntelin kirjaa mielenkiinnolla, vaikka välillä mietinkin, onko tämä jo sanottu aiemmin.

Rauma Iida: Hävitys - Tapauskertomus. Siltala 2022. 370 sivua +kuvaliitteet. Äänikirjan lukjiana Karoliina Niskanen . Kesto 13 h 9 min.

Hämäläinen Pilvi: Cinderella

 Kun kirjailija on julkisuuden henkilö ja kirja on esikoinen, tartun teokseen varovasti ja epäröiden. Niin nytkin, kun Pilvi Hämäläinen, jonka olin tottunut näkemään TV:n hupailujen sanavalmiina esiintyjänä, kirjoitti romaanin. Turhaan epäilin. Hän osaa myös kirjoittaa.

Päähenkilöitä on kolme: mummo Sirkka, hänen tyttärensä Siru sekä tyttärentytär Jade. Kirja kertoo siitä, kuinka huono-osaisuus siirtyy sukupolvelta toiselle ja kuinka häpeää peitellään. Siitä huolimatta häpeä on kaikkien näkyvillä. Sirkka-mummo kantaa häpeää omasta juomisestaan, ja varoo kilisyttämästä kassiaan bussiin astuessaan. 

Sirkan saa aina ilahtumaan, jos se saa kuulla jollain muulla menevän huonosti. Muiden epäonnistumiset lohduttavat sitä, ja siksi Jade kertookin sille aina mielellään, miten Hervantaisen Jarmo törmäsi keskellä päivää humalapäissään mopolla Salen seinään....

Vihdoinkin Sirkka kuuntelee. Virallisen kuuloiset tahot, kuten lautakunnat, virastot, ministeriöt ja kansliat ovat niitä harvoja tahoja, joita Sirkka suostuu kuuntelemaan. Sellaisille tahoille hän halusi olla mieliksi, ja sellaisten tahojen silmissä se halusi näyttäytyä vakaana ja arvokkaana.

Sirulla on ollut veli, Hannu, joka on ryypännyt ja pilannut Sirkan mielestä elämäänsä kaksin käsin. Sirkka kantaa syyllisyyttä menneistä virheistään, katuu kasvatusyrityksiensä ankaruutta, kun on pakottanut syömään riisipuuroa, vaikka poika halusi pitsaa. Sitten poika on äitiään lohduttaakseen syönyt puurot roskiksesta, jonne ehti ne heittää. Siru joutuu vielä aikuisenakin syömään palaneita pullia, koska on joskus kehunut niiden olevan normaaleja parempia. Rakkaus pilkahtelee outoina tekoina ja vaatii valheita.

 Siru on joutunut joukkoraiskauksen uhriksi ja hän on kasvattanut yksin Jadea. Hänen hahmonsa on uskomattoman yritteliäs ja valoisakin. Hän on alati valmis kuvittelemaan itsestään suuria ja pystyvänsä ties mihin, vaikka parturikoulu on jäänyt kesken ja mallinhaaveet ovat kaukana takana päin.

 Päähenkilöksi nousee teini-ikäinen Jade, joka yrittää tehdä omasta elämästään jotain muuta kuin kotona näkemästään. Se on kuitenkin vaikeaa, sillä Jade on yksin, syrjitty ja kiusattu. Hän kaipaa epätoivoisesti kaveria ja sellainen tuntuu löytyvän Liisasta, joka on vasta muuttanut paikkakunnalle. Kotiolot eivät kuitenkaan edistä vaikutuksen tekemistä.

Kun äiti lopulta pääsee Jaden valhekärryjen kyytiin, se on niin mielissään, että valjastaa kärryjen eteen oikein vauhkon hevoslauman. Äiti juoksee eteiseen hakemaan korkkareita. Jadea kaduttaa, ettei hän heti paljastanut totuutta. Hän tajuaa, että äiti saattaa vielä mennä niin pitkälle, ettei Liisa tule uskomaan sanaakaan.

Sivuhenkilöitä on melkoinen liuta. Heistä tärkeimmäksi nousee Änkky-Jari, joka on opettajan poika ja lorujen taitaja: oli kerran onnimanni, onnimannista matikka, matikasta maitopyörä...Yhtälailla kuin Änkky-Jarilla, on hänen äidillään kuvaava kutsumanimi: Hienohelma-Anneli. Muitakin sivuhenkilöitä on kuvattu samalla tavlla: Säätäjä-Vitikainen, Nössö-Tuula, Lika-Anneli..Tärkeitä ovat myös lemmikit : Poppaloora-koira ja kissa Höpötiti-Miisu. Viimeistään nämä nimet paljastavat kaiken mustan huumorin, jolla koko surullinen tarina kerrotaan. Se on ehdottomasti kirjan vahvuus.

Tapahtumat pikkukylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa, ovat vauhdikkaita. Elämää kylässä hallitsevat myös tv-ohjelmat, kuten  kirjan alaotsikot paljastavat. Myös sosiaalinen media on kaikkien päähenkilöiden käytössä, joskin Jaden mielestä mummo ei ymmärrä tekemisiään facebookissa. Viimeistään pikkutunneilla Sirkka jakaa Jääkärimarssi -linkkejä useampaan kertaan. 

Ehkä kirjan tapahtumista olisi ilman kakkahuumoriakin selvitty. Se tuntui paikoin liian yliampuvalta ja tarkoitukselliselta. Onneksi kirjassa oli niin paljon muutakin ja vauhti oli niin kova, ettei tehnyt mieli hypätä kyydistä. Vaikeita asioita on helpompi lähestyä huumorin kautta, kuten kirjailija itse Helsingin Sanomien haastattelussa 21.9.2022 totesi.

Pilvi Hämäläinen: Cinderella. Otava, 2022. Kansi:Elina Warsta./Etukannen kuva-aihe Pilvi Hämäläinen. - 261 sivua

Hirvisaari Laila: Hiljaisuus

 Elämäni ensimmäinen Hietamies/Hirvisaari on luettu lukupiirin ansiosta. Kuuntelin tämän tarinan cd-levyiltä kotitöitä tehdessäni. Ihan mielelläni kuuntelin, vaikka varauksella tartuin teokseen. Olen aina mieltänyt Laila Hietamiehen kirjat viihteeksi, joka on monille tärkeää. Kukaan ei ole minulle kertonut tai en ole antanut kenenkään itselleni kertoa, miksi lukea näitä. Yksi kirjoista Katariina, oli Finlandia-palkintoehdokkaana taannoin. Sekin olisi ollut lainattavana kotipaikkakuntani kirjastosta, mutta näytti niin kovin kuunnellulta, että tiesin vain ärsyyntyväni.

Tämä kirja kertoo Ingasta, joka ei puhu ja ontuu ylimääräisen varpaansa takia. Tapahtuma-aika on sotien jälkeen pienessä maaseutukylässä Suomen itärajan lähellä. Epäpätevä opettaja antaa Ingalle ehdot lukemisessa, vaikka tämä lukee vaikeitakin tekstejä mm. avaruudesta ja kirjoittaa kaikki vastauksensa toisten puhumalla esitettyihin kysymyksiin. Opettaja ei siedä heikkoja, jollaiseksi luokan muut oppilaat ovat Ingan arvioineet. He kutsuvat Ingaa Nilkku-Inkuksi ja kiusaavat arkaa ja orpoa tyttöä, jota isovanhemmat kasvattavat. Onneksi isovanhempien lisäksi on muitakin ymmärtäjiä: kylään saapunut lääkäri ja tämän puoliorpo poika, Joel, joka saa Ingan luottamuksen.

Kirjan tapahtumissa on dramaattisia käänteitä ja lapsen näkökulma tekee kerronnasta koskettavaa. Odotin ja sain onnellisen lopun, kuten satuun kuuluu. En heti arvannut käänteitä, ja kieli oli sujuvaa. Lievä mustavalkoisuus häiritsi ajoittain: oli hyviä ja pahoja eikä montakaan henkilöä siltä väliltä. Ei minulla ole juuri moitittavaa, mutta ei tämäkään Hirvisaaren myöhäistuotannon kirja saa minua hamuamaan hänen mittavaa tuotantoaan luettavakseni. 

Hirvisaarella on lukijansa, jotka palaavat kirjoihin yhä uudestaan. Heille suon ilomielin tämän ilon, enkä ole sitä ennenkään kieltänyt. Minun ei kuitenkaan tarvitse lukea sitä, mistä "kaikki" pitävät, vaan voin lukea omien mieltymysteni mukaan. Luettavaa riittää todennäköisesti moneen makuun.

Laila Hirvisaari: Hiljaisuus. Otava.- 2016. 5 cd levyä. 5 h 7 min. Lukija: Elsa Saisio

KinnunenTommi: Pintti

Tommi Kinnunen
Pintti
WSOY:n äänikirja 2018

Lukija Antti Jaakola
Kesto n. 7 h

Pitkästä aikaa kuuntelin kirjan. Aiemmissa elämänvaiheissani olen sitä tehnyt useinkin samaan tapaan kuin nytkin:kotiaskareita tehdessäni, leipoessa, tiskikoneen kimpussa hääriessäni, ruokaa tehdessä. Nämä puuhat antavat mahdollisuuden olla lähellä äänilähdettä, sillä en ole opetellut kuulokkeisiin. Toisaalta juuri nuo puuhat vaativat mielestäni jotain kuultavaa, podcasteja, radio-ohjelmia - tai kirjoja.

En sitten oikein tiedä, oliko tämän kirjan kuunteleminen kuitenkaan oikea ratkaisu, sillä askareiden ohessa kuunneltava kirja vaatii mielestäni aika tiukkaa juonta. Tässä kolmen päivän romaanissa nousevat henkilöt etualalle. Romaani kertoo Tyyelän sisaruksista. Vanhin on Jussi, joka ei kehity muiden tahtiin, vaikka näkee joitakin asioita hyvinkin terävästi. Raili haluaa päästä irti tehdaspaikkakunnasta, jossa on varttunut ja muuttaa Helsinkiin. Hän kuitenkin palaa, eikä ymmärrä hävetä kokemuksiaan kaupungissa, vaikka siskokin huomaa hänen viettäneen siellä huonoa elämää. Helmi on elänyt yhdessä Ranskasta muuttaneen miehen kanssa, mutta mies on kuollut. Hänen on vaikea elää ikävässsään eikä suhteesta siinnyt tytär Saaran tuo lohtua, vaan on pikemminkin tiellä. Yhdessä sisarukset yrittävät pitää huolta Jussista, jota aikuisenakin kiusataan ja pilkataan. Jussille ei tahdo löytyä sopivia töitä lasitehtaalta, vaikka melkein kaikilla muilla on siellä työpaikka.

Keskeinen tekijä romaanissa on lasitehdas, jonka omistajaperheen rouvaa puhutellaan Armona ja joka kantaa osaansa asianmukaisella arvokkuudella. Kirjailija on perehtynyt lasintekoon tarkoin ja lasista ja sen valmistuksesta löytyy myös monta symbolia kirjaan. Vaikuttava, usein toistuva kuva ovat lasimurskassa verisiksi repeytyneet hiiret.

Railin mielestä Helmi on suruunsa kääriytyneenä elämän vapaamatkustaja, joka ei välitä juuri mistään ja välttää näin myös elämän hankalat ratkaisut ja kannanotot. Vähitellen hän huomaa omien valintojensa johtaneen likipitäen samaan: hänkin on ajanut itsensä niin laidalle, pois muiden ihmisten piiristä, että katselee elämää ulkopuolelta.

"Lukutavasta" johtuu, että sitaatit tässä arviossa ovat vähäiset: Yhden viisauden poimin kuuntelemalla:

Joskus ihminen ei kasva itsekseen menneiden takia vaan niistä huolimatta.

Jukkala Jorma Eerik: Kulissi

Kirjailija asuu kanssani samalla paikkakunnalla, jossa on myös tehnyt pitkän uran opettajana. Kirjan tapahtumapaikka on opettajanhuone ja koulumaailma. Onneksi tämä kirja ei anna juuri mahdollisuuksia arvuutteluun henkilöiden esikuvista. Kirja toimii itsenäisenä jännityskertomuksena, dekkarina, jossa juonikuvio ei tarjoa suuria paljastuksia, koska rikoksen tekijät tiedetään melkein alusta alkaen ja heidänkin näkökulmansa tuodaan kerronnassa esiin. Tai ei sittenkään: kirjan nimeen liittyvä paljastus tapahtuu vasta loppusivuilla, vaikka tekijä on mukana ensilehdiltä asti.

Taitavasti punottu juoni, jossa tekijä pitää monta lankaa kerrallaan käsissään eikä päästä yhtäkään herpaantumaan. Senpä vuoksi kirjaa on mielenkiintoista ja helppoa lukea. Päähenkilöksi nousee vararehtori Raimo, jota syytetään liian vahvoista otteista oppilasta luokasta poistettaessa. Muiden opettajien tuki haihtuu hetkessä ja ainoaksi ystäväksi mediapyörityksen keskelle joutuneelle opettajalle jää oppilasohjaaja, johon vararehtori on järjestyksenpidossa tukeutunut. Sivujuonteena kirjassa on opettajan väsyminen kurinpito-ongelmiin, rasistiset asenteet ja ihmissuhteet poliisilaitoksella, pääjuonena vanhemmuuden puuttuminen ja löysä johtajuus sekä näiden seuraukset. Sen verran juonikuviosta voi ehkä paljastaa, että pommia ollaan tekemässä, mutta räjähtääkö se ja kuka sitä on räjäyttämässä - se jääköön kertomatta.

Nopeasti luettu mielenkiintoinen kirja ajankohtaisista aiheista.

Jukkala, Jorma Eerik
Kulissi
Reuna Oy 2017
229 sivua

Dicker, Joël: Baltimoren sukuhaaran tragedia

Dicker, Joël
Baltimoren sukuhaaran tragedia
Tammi 2016
Alkuteos Le Livre des Baltimore 2015
suom. Kira Poutanen
556 sivua

Nyt aion selvittää, miksi oikein luin tämän kirjan alusta loppuun. Myönnän, että arvostelut vaikuttavat minuun ja kirjailijaa on ylistetty ranskankielisen kirjallisuuden supertähdeksi. Niin aiemman suomennoksen Totuus Harry Quebertin tapauksesta kuin tämänkin kirjan kohdalla myös suomalaiset kirja-arvostelijat ovat kehuneet.

Haluan poiketa linjasta ja olen myös itsekseni ihmetellyt, miksi luen tällaisten ihmisten kohtaloista. Raha ja menestys ovat ihmisen ja ihmisen onnen mitta. Ihmiset hurauttelevat lentämällä tai nopeilla autoilla paikasta toiseen lyhyellä varoitusajalla, ostavat huviloita ja kuluttavat. Kirja on niin amerikkalainen, vaikka kirjailija on sveitsiläinen. Tapahtumapaikka on toki nimenkin mukaan Amerikan Yhdysvalloissa , toinen kaupunki Baltimoren lisäksi on Montclair. Molemmissa asuu Goldmanin sukua. Tapahtuma-aika liikkuu vuosien 1989 ja 2012 välillä ja se todella liikkuu s.o. hyppelehtii ajanjaksosta toiseen. Jukka Petäjä  sanoo sen  fiksummin  (HeSa 25.9.2016): useita eri aikatasoja limittävä.

Päähenkilö Marcus Goldman on menestyvä kirjailija, joka on Montclairen Goldmaneja, eikä Baltimoren Goldmaneja. Marcuksen isä Nathan ei tule niin hyvin toimeen maailmassa kuin veljensä Saul. Veljesten kilpailu erityisesti isän silmissä on yksi romaanin jännitteistä.

Baltimoren suvun ihailu kuului jopa isovanhempieni intonaatiossa: heidän suussaan sana "Baltimore" kuulosti kuin kullasta valetulta, kun taas "Montclair" kuulosti siltä kuin se olisi kirjoitettu limakirjaimin. Baltimoreja kehuttiin, Montclaireja moitittiin. Jos Baltimorien televisio ei toiminut, se johtui siitä, että minä olin säätänyt sen väärin, jos heidän leipänsä ei ollut tuoretta, se johtui siitä, että isäni oli ostanut sen. s.28

 Marcus on kiintynyt tai ainakin ihastunut Saul-setään ja tämän vaimoon Anitaan ja viettääkin kaikki lomat Baltimoressa serkkujensa, älykkään Hillelin ja urheilullisen ja komean Woodyn luona. Nuorten joukkoon liittyy myöhemmin naapurista kaunotar Alexandra, johon kaikki pojat ihastuvat sekä tämän veli Scott. Nuoruusaika palaa romaania työstävän Marcuksen mieleen ja hän yrittää uudelleen virittää suhdetta nyt maineikkaaseen laulajaan Alexandraan. Jo kirjan alkulehdillä puhutaan tragediasta ja paljastetaan yhtä ja toista päähenkilöiden kohtaloista, mutta siitä huolimatta lukija tarttuu syöttiin, eikä pääse koukusta irti. Dicker osaa kertoa tarinan loistavasti. Kirjailijalla ei kuulemma (HeSa 25.9.2016/Petäjä) ole ollut juonikaavaa valmiina teosta kirjoittaessaan. "Minusta on hauskaa maalata itseni nurkkaan, ja katsoa , saanko itseni keplotelluksi sieltä pois. " 

Hyvin Dicker juonensa keplottelee, sillä lukija pysyy hyvin moninaisten juonenkäänteiden mukana. Hämmästyttävää!

Kun nyt kuitenkin heittäydyin vastavirtaan kehujien kanssa, huomaan vielä paperinukkemaisia henkilöitä, ehkä mustavalkoisiakin, vaikka joistakin hyvistä ihmisistä paljastuu myös varjopuolia. Saul-setä säilyttää pitkään sädekehänsä. Kun hän köyhdyttyään joutuu irtisamomaan siivoojansa, yrittää Marcus auttaa häntä, mutta Saul-setä ei suostu ottamaan apua vastaan, vaan siivoaa itse.

- Minusta on ikävää, ettet anna minun auttaa sinua.
Saul oli juuri rätti kädessä pesemässä ikkunoita ja keskeytti työnsä.
- Onko sinusta ikävää se, ette saa auttaa minua vai se, että näet minun siivoavan? Onko se sinusta nöyryyttävää? Kuka muka on liian hieno pesemään oman vessansa?
Setä osui naulankantaan. Ymmärsin, että hän oli oikeassa. Ihailin yhtä paljon miljonääri -Saulia kuin Saulia, joka pakkasi asiakkaiden ostoskasseja supermarketissa: kyse ei ollut varakkuudesta, vaan suoraselkäisyydestä. Setäni voima ja kauneus piili hänen uskomattomassa suoraselkäisyydessään, sen ansiosta hän oli muita parempi . s.383

Jotkut henkilöt ovat olemassa vain juonen kuljetusta varten, kuten naapuri Leo, joka kyselee Marcukselta kirjoitustyön edestymistä ja huomaa vanhat valokuva-albumit pöydällä.

- Mitä oikein hommailet, Marcus?  Leo kysyi kiinnostuneena.
- Korjaan mennyttä, Leo. s.370

Siinä onkin kirjan motiivi, vaikka tehtyjä ei saa tekemättömiksi eivätkä kuolleet herää henkiin.
Toivottavasti en tehnyt liikaa juonipaljastuksia, sillä tarina kannattelee tätä kirjaa, Ainakin monta juonenkäännettä jää vielä paljastamatta. Lukukokemus jää vastanarskutteleustani huolimatta nautinnolliseksi. Olen yölukija, enkä olisi malttanut kirjaa jättää, vaikka unet siinä kärsivät.

Helmenä vielä yksi oivallus supermarketin mehupisteessä työskentelevän Sycomorus unelmista.
Sycomoruksen äiti halusi pojastaan näyttelijää, koska olisi itsekin halunnut sellainen olla. Isä ei ollut menestynyt tenniksenpelaajana, joten pojasta piti tulla parempi. Poika itse haaveilee voittavansa tv:n Laula! -kilpailun ja keräilee ihailemansa Alexandran kuvia kansioon. Vanhemmat kritisoivat.

- Tyttöhän on blondi ja valkoinen, Sycomorusin isä sanoi hermostuneena. - Haluatko muuttua valkoiseksi tytöksi vai?
- En isä, haluan kuuluisaksi.
- Sehän se ongelman ydin juuri onkin, et halua tulla laulajaksi, haluat tulla kuuluisaksi. s. 52
.