Näin minä opin maailmasta, että kaiken oppii ja silloin voi vaikka läpi harmaan kiven.
Poikakirjan kertoja on alakoulua käyvä poika, joka tarkkailee kaikkea ympärillään oppiakseen, miten maailma toimii ja miten siellä pärjää. Koulussa opettaja pitää tiukkaa kuria ja vaatii oppilailta menestystä ja isänmaallisuutta. Jollen olisi kirjan takakannesta lukenut kirjan kertovan 1960-luvusta, olisin väittänyt kuvausta 1940-luvun kansakouluksi. Opettaja valmentaa kertojaa ja Pekkaa koulujen välisiin kilpailuihin. Kertojan lajina on lauseenjäsennys. Sijamuodot ja lauseenosat pitää nimetä suomeksi, äidinkielellä, sanoo opettaja. Pekan lajina on nyrkkeily ja hänelle pärjäämisen oppi on selvää.
Ei kun lyö vaan ja muistaa suojata. Ei se satu kun lyö vaan ja aina kovempaa. Ei siinä muuta konstia ole kun muistaa vaan ettei suutu ja innostu vaan vihaa vaan.
Kodin opit ovat toisenlaiset kuin opettajan. Niitä ei välttämättä aina sanota ääneen, vaikka poika onkin valmis painamaan opit mieleensä. Perheen elättää pääosin isä, vaikka äitikin käy ajoittain työssä. Isosiskoja on kolme: kaksoset ja esikoinen. Heidän murheistaan osa tihkuu kaveripiirin kautta kertojan tietoisuuteen ennen kuin isä kertoo koko asian. Pojan havaintojen kautta kerrottuna lukija tajuaa siskon huolen vielä karumpana. Äidin suurin murhe on Pieni, kertojaa nuorempi lapsi, joka ei kehity, vaikka havaitsee ja muistaa asioita muita paremmin, vaan käpertyy itseensä.
Tärkeitä oppeja ja kokeiluja tarjoaa myös kaveripiiri, jossa pitää pärjätä. Elefantiksi nimetty, pulska poika joutuu ryhmän pahoinpitelemäksi eikä opettajalle puhuminen auta, koska kantelupukki ei saa olla. Koulu on senkin takia pelottava paikka, ja lukukauden mitta tuntuu elokuussa loputtomalta.
Mutta kuitenkaan mikään päivä ei ole edellistä pahempi vaikka elokuun lopussa näkee yhdessä ainoassa viikossa pimeän harppomisen.
Vakituisen opettajan tilalle tullut opettaja ei saavuta oppilaiden arvostusta, eikä lopulta johtajaopettajakaan voi sietää opettajan mukanaan tuomia uusia ajatuksia ja säveliä. Hänen opetuksensakin on erilaista kuin edellisen opettajan.
Mietin koko matkan kotiin näytänkö koepaperia edes, enkä sitten näytä. Joudun sen asian ajattelemaan koska siinä on vastakkain miehen rehellisyys ja mikä on oikein, ja vielä kolmantena pyöränä mikä oikein on totta koska ei kai aika voi totuutta syödä.
Jalonen kuvaa erinomaisen onnistuneesti keskenkasvuisen pojan maailmaa. Vaikka omien kokemusten arvaa olevan taustalla, ei tästä kirjasta tule suoraan autofiktion sivumakua.Salaisuus on kaiketi kiireettömyydessä ja tarkkuudessa, jolla hän kuvaa ympäristöä ja ihmisten välisiä suhteita ja jännitteitä. Saatan haistaa kertojan kanssa tekeytymässä olevan viilin hajun ja pelkään hänen kanssaan omatekoisen pommin vaikutuksia ja kiinnijäämistä.
Niin minä opin maailmasta pitämään omat asiat itseni sisällä ettei muiden tarvitse niistä tarvitse välittää eikä selittää kenellekään eikä huolehtia minkään turhan vuoksi ja sillä lailla opin hakemaan maailmasta paikan.
Se ei ole nurkassa eikä keskellä. Siinä on enemmän omaa kuin muitten määräämää mutta enemmän siinä on muitten vuoksi.
Olli Jalonen: Poikakirja, Otava 2010. - 256 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti