Rachel Cusk
Siirtymä - romaani
Kustantamo S&S 2019
Englanninkielinen alkuteos Transit 2016
Suomentanut Kaisa Kattelus
218 sivua
Tässä kirja, jota on kehuttu kovasti.Se on trilogian toinen osa, mutta hyvin pääsee mukaan, vaikkei olisikaan lukenut Ääriviivat -nimellä suomennettua ensimmäistä osaa. Cuskin tyyli kirjoittaa on miellyttänyt Helsingin Sanomien kirjallisuuskriitikkoa Antti Majanderia niin, että hän sanoo sen olevan esikuvana , jos hän itse joskus kirjoittaa kirjan.
Päähenkilö on keski-ikäinen, vastikään eronnut nainen, jolla on kaksi lasta. Hän muuttaa uuteen asuntoon, joka vaatii paljon remonttia, mutta on hyvällä asuinalueella. Alakerran naapurit ovat erittäin hankalia, valittavat jokaisesta kolhduksesta ja suhtautuvat suorastaan agressiivisesti yläpuolella asuviin.
Olin unohtanut, sanoin, miten huojentavalta kaupungin nimettömyys saattaa tuntua. Täällä ihmiset eivät alituiseen selittele tekemisiään, kaupunki oli vaivaton käyttöliittymä, eräänlainen inhimillisen käyttäytymisen leksikko, joka purki minuuden koodeja niin, että oli mahdollista kommunikoida pelkistetysti ja nopeasti. Entisessä asuinpaikassani maalla jokainen yksilö oli ollut omien tekojensa ja tavoitteidensa ainutlaatuinen, usein käsittämätön ilmentymä. Kun pitää selittää omaa itseä, sanoin, paljon jää ymmärtämättä ja paljon ymmärretään väärin, moni olettamus jää vaille perustetta ja moni sana vaille olennaista merkitystä. s.20
Päähenkilö on kirjailija, joka rakentaa itseään uudelleen eron jälkeen. Hän ei kerro itsestään, vaan kohtaamistaan ihmisitä ja näiden sanomisista ja tekemisistä. Näiden kohtaamisten kautta kerrotaan tarina, josta Majander oli innostunut.
Minä en yhtään innostunut kirjasta. Minulle se oli tyhjänpäiväistä ja harmaata luettavaa. Jätin sen kerran keskenkin, mutta jatkoin myöhemmin. Loppuun lukeminen ei kohdallani auttanut. Yhtä vaisuksi jäi lukukokemukseni silti. Muutamia oivalluksia kirjasta poimin, mutta kokonaisuutta ne eivät pelastaneet.
Poikani sanoivat heitä peikoiksi, kerroin. Pojat olivat vielä niin nuoria, että näkivät moraalin, oikean ja väärän, hahmoina, sanoin, niin kuin lapsuuden sadut ovat opettaneet. He pyrkivät edelleen antamaan pahuudelle identiteetin
...Olin ajatellut viime aikoina pahuutta, jatkoin, ja olin alkanut oivaltaa, ettei sitä tuottanut tahto vaan päinvastoin antautuminen. Se edusti yrittämisestä luopumista, itsekurin hylkäämistä halun vuoksi. s. 164
Kun hän äsken oli sanonut, ettei ollut kiinnostunut Hartleyn maalauksista, hän oli yrittänyt ilmaista, ettei ollut kiinnostunut niistä objektiivisesti, taideteoksina. Ne olivat pikemminkin kuin ajatuksia, toisen ihmisen päässä olevia ajatuksia, jotka hän näki. Niiden näkeminen sai hänet tajuamaan, että nuo ajatukset olivat hänen omiaan. s.113
Kuten sanoin, kirja on saanut loistavia arvioita ja siitä on pidetty. Ehkä siihen kannattaa tarttua vaikkapa Kirsin arvion perusteella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti