Kirjan minä on nuori aviovaimo, joka on yrittänyt tehdä lasta ja toimittajan työtä. Molemmissa on tullut takapakkia. Taakkaa lisää äidin pyyntö lähteä Pohjois-Karjalaan hoitamaan Arttua, äidin isää, jonka äiti väittää dementoituneen sekä riita aviopuolison kanssa.
Vaan ei ole Arttu dementoitunut. Juoppo hän on ollut koko aikuisikänsä, itsepäinen ja väkivaltainenkin Anna-mummon eläessä. Siitä ja jatkuvasta keskinäisestä kiukunpidosta huolimatta vanha aviopari nukkui käsi kädessä. Alkoholi on edelleen mukana kuvioissa ja niin Artun asumus kuin pihapiiri ovat ränsistyneet ja kaipaavat siivousta. Auto on lommoinen ja naarmuuntunut. Vain klapipinot ovat järjestyksessä. Puut myös pysyvät järjestyksessä, sillä parhaita koivuhalkoja saa polttaa vain pahimmilla pakkasilla; saunan pesään kelpaa märempi puutavara. Vanhastaan Arttu ja rinsessa tesiree (ukin lempinimi tyttärentyttärelleen) ovat tulleet toimeen keskenään ja yhteys syntyy nytkin vähitellen, vaikka lika, vanhuuden vaivat ja itsepäisyys sitä haittaavat. Eikä Arttu salaile mielipiteitään lapsenlapsensa aviomiehestä, vaan kutsuu tätä lapaseksi.
Kirja on täynnä lämmintä huumoria ja paljastaa henkilöiden mielenliikkeet ja keskinäisen rakkauden repliikkien, kohelluksen ja vajavaisten pyrkimysten kautta. Pohjoiskarjalainen murre höystää etenkin Anna-mummon puheita muistellessa mukavasti tapahtumia ja elävöittää jatkuvasti liikehtivän emännän kuvaa.
Kirjan lukeminen sai minut hyvälle mielelle, pikkuisen hymyilemään ja välillä hörähtelemään ääneenkin. Vakavat asiat käsitellään sen kummemmin taivastelematta ja murheen syövereihin uppoamatta, mutta niitä ei peitellä. Eikä niille vartavasten nauretakaan, vaan ilo ja suru ovat lähekkäin.
Olen aiemmin pyöritellyt käsissäni Kalevi Jäntin palkinnon saanutta Pohjalaisen esikoisromaania Käyttövehkeitä. Nyt tartun siihen ilolla.
Soili Pohjalainen
Valuvika
Atena 2019
175 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti