Hester Prynne synnyttää Uudessa Englannissa aviottoman tyttären, Pearlin, jonka isäksi paljastuu varsin pian paikallinen kunnioitettu pappi Arthur Dimmesdale.
Tätä nuorta pappia, jonka oppineisuuden maine yhä eli Oxfordissa, pitivät hänen innokkaimmat ihailijansa vain hivenen verran taivaan lähettämää apostolia huonompana, joka, jos hänelle suotaisiin tavallinen elinikä, tulisi suorittamaan yhtä suuria tekoja Uuden Englannin vielä heikon kirkon hyväksi kuin ensimmäiset kirkonisät olivat suorittaneet kristinuskon hyväksi sen alkuaikoina.s. 79
Hester on ollut naimisissa Roger Chillingworthin kanssa Vanhassa Englannissa, mutta tämä on matkalla meren yli joutunut intiaanien vangiksi ja pääsee perille vasta todistamaan vaimon häpeää.
Lukija muistanee, että Roger Chillingworthin nimen taakse kätkeytyi toinen nimi, jonka omistaja oli päättänyt, ettei sitä enää koskaan lausuttaisi. On kerrottu, miten siinä ihmisjoukossa, joka oli Hester Prynnen julkisen häpeärangaistuksen todistajana, seisoi vanhahko matkasta uupunut mies.Juuri tultuaan vaarallisesta viidakosta hän näki naisen, jossa oli toivonut kohtaavansa ruumiilllistuneena kodin lämmön ja herttaisuuden, asetettuna synnin perikuvana ihmisten nähtäväksi. s.77
Hester on ollut aviorikoksensa takia vankilassa ja saa loppuelämänsä kantaa tulipunaista A-kirjainta aviorikoksensa merkkinä vaatteissaan. Kumpikaan mies ei paljasta itseään, vaan Hester kantaa häpeän. Chillingworth hoitaa synnintunnossaan piehtaroivaa pappia, vaikka hänet nimetään pahan ruumiillistumaksi, joka haluaa pahaa myös hoidettavalleen. Takakannen mukaan kyse on synnistä, katumuksesta ja sovituksesta.
Teos sisältää pitkiä virkkeitä, joiden sivulauseita katkovat toiset sivulauseet. Juonikuvio on aika selvä alusta lähtien eli huonosti tulee käymään. Henkilökuvat ovat mielestäni ohuita (Hester Prynne) ja osin perustelemattomia, kuten entinen aviomies pahuuden ruumiillistumana. Vaikka teoksen tapahtumat etenevät kronologisesti, harppaillaan kerronnassa vuosia, joiden aikana lapsi kasvaa ja henkilöiden luonne ja ulkonäkö muokkautuu toiseksi.
Kaikista moitteistani huolimatta luin kirjan alusta loppuun eli tekstissä oli joku koukku. Halusin kai tietää, miten lopun aavistettavaan katastrofiin päädytään . Niinpä kestin vuonna 1945 painetun, hapertuneen, paperikantisen kirjan pitelemisen, yhteenliimautuneiden sivujen aukomisen ja tunkkaisen moraalin hyökkäyksen. Olisiko minusta tullut lukijaa ja kirjojen rakastajaa, jos olisin lukenut tämän 15-vuotiaana? Epäilen.
Nathaniel Hawthorne
Tulipunainen kirjain
WSOY 1945
Alkuteos Scarlet letter, ilm.1850
225 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti