Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki

 

Mikä ilo olikaan sukeltaa Emmi Itärannan luomaan Kudottujen kujien kaupunkiin. Kirja oli surumielinen, ahdistava ja se sisälsi kauhua ja jännitystä enemmän kuin odotin. Kieli ja kirjailijan luoma kuvasto oli kuitenkin niin tavattoman kaunista, että nautin suunnattomasti. Tämän koin kuunneltuna, vaikkei se ole minulle ominainen tapa paneutua kirjaan. Lukija Fanni Noroila onnistui välittämään kirjan sisällön hienosti.

Saarella asuva seittienkutoja Eliana löytää tytön, jolta on leikattu kieli ja jonka ihoon on tatuoitu hänen nimensä, Eliana. Tytön kutoma seinävaate kertoo saaren tarinaa ja Elianan osuuden siihen. Kutojien piirissä ilmenee tarttuvaa tautia, jonka kantajat eristetään Tahrattujen taloon. Tauti ilmenee unennäkönä ja kun Eliana alkaa nähdä unia, hän pyrkii salaamaan sen. Samalla hän haluaa löytää äkkiä kadonneen ystävänsä, mykän tytön, jonka pelkää joutuneen Tahrattujen taloon. 

Emmi Itäranta on luonut kiehtovan maailman, jossa unet ovat yhtä merkityksellisiä kuin päivän tapahtumat. Kukaan ei voi luottaa keneenkään missään ja juuri kun henkilöt kuvittelevat selviytyvänsä, he huomaavat petoksen ja joutuneensa ehkä ansaan. Valtaa käyttävät toimivat häikäilemättömästi ja valvovat omaa etuaan käyttäen valheellisia ja ylivaltaansa perustuvia keinoja.Kun teosta kuvaa näin luurankomaisesti, sen voi ajatella kertovan nykyisyydestä. Emmi Itäranta on sijoittanut kertomuksen saareen ja mereen sen ympärillä. Hän kertoo tulvasta, kuolemasta ja kylmyydestä, ihon kosketuksesta ja hauraasta toivosta. Hän kuvaa niin tarkasti, että lukija kulkee kertojan mukana kaupungissa, meressä ja pimeissä käytävissä. Hengästyttävän upea teos, josta pidin ehkä vielä enemmän kuin Teemestarin kirjasta.

Maailma seisoo liikkumattomana ympärilläni. Silmätatuoinnit tuijottavat rävähtämättä. Jossain ulkona ja yläpuolella on kanaaleita ja taloja, mutta kukaan ei liiku niisä. Pilvet taivaalla ovat pysähtyneet, aallot jääneet paikoilleen, kuin niiden harjat olisi veistetty jäästä. Hiekka tiimalaseissa on lakannut virtaamasta. Etsin sisältäni varmuutta, että tämä on unta, haparoin sitä epätoivoisin käsin, ja saan kiinni vain ymmärryksestä, että olen valveilla.

Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki. Teos, 2021. Äänikirjan lukija: Fanni Noroila -11 h 24 min, 335 sivua

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä

Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua