Ian McEwan: Pähkinänkuori

 

Trudy odottaa Johnin lasta, mutta asuu lapsen isän veljen Clauden kanssa. Suunnitelmissa on hyljätä lapsen isä, kenties jopa tappaa. Tämän kaiken tietää kohdussa kellivä lapsi, jonka hyvinvoinnista äiti hädintuskin piittaa nauttiessaan rakastajansa kanssa elämän iloista: viinistä ja seksistä täysin rinnoin. Nämä kokee sikiökin ja huolehtii kohtalostaan muutenkin. Koko tarina kerrotaan hänen näkökulmastaan.

McEwan osaa kertoa ja kuvailla, pitää yllä ja laukaista jännitettä sopivassa tahdissa. Nokkelaa oli näkökulman valinta Hamlet-tarinan omalaatuisessa versiossa.  Suurta sanomaa tai viisautta en kirjasta löytänyt. Luin lukupiiriin tietääkseni, mistä puhutaan. En innostunut, kuten jostain muusta McEwanin kirjasta muistan innostuneeni.

Ian McEwan: Pähkinänkuori. Otava 2017, - Englannikielinen alkuteos : Nutshell, 2016. - Suom. Juhani Lindholm. - Otavan kirjasto, 261. - 200 sivua

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä

 

Kolme novellia, runsaat sata sivua. Claire Keegan ei anna paljoa kerralla, mutta antaa laatua. Niin loppuun asti hiottuja olivat nämä novellit. Kuten ei Mozartin-kuuliakaan saa syödä montaa kerrallaan, ei pidä näitäkään kerralla hotkaista, vaikka mieli tekisi.

Niminovelli Aivan viime hetkellä kertoo työhönsä uppoavasta ja siitä lohtua ja unohdusta etsivästä Cathalista, jota eivät pomon kehotuksetkaan saa aurinkoiseen Dublinin kesäpäivään. Alussa jää hieman epäselväksi, odottaako Sabine-niminen nainen häntä vai ei. Samalla paljastuu miehen nuukuus, joka repeää vain sormusta ostettaessa.

Pitkä ja tuskallinen kuolema on kirjailijakuvaus. Naiskirjailija saapuu kahden viikon työrupeamalle taiteilijaresidenssiin, jossa Heinrich Böll on Kirjoittanut kirjaansa Päiväkirja vihreältä saarelta. Hän haluaa olla yksin ja nauttii jo etukäteen  omasta rauhasta. Sitä kuitenkin häiritsee pieni, vanha mies, joka tahtoo nähdä asumuksen.

Viimeinen novelli Antarktis on hurjin. Perheellinen nainen lähtee joululahjaostoksille toiseen kaupunkiin viikonlopuksi. Hän on päättänyt kokeilla, miltä tuntuisi rakastella toisen miehen kanssa ja sopiva mies ilmaantuu pubissa paikalle. Mies on puhelias ja keskustelut kulkevat menneistä kokemuksista helvettikuvitelmiin asti. Molemmat humaltuvat, mutta seuraavana aamuna nainen poistuu hotellihuoneeseensa. Vaan eipä novelli siihen vielä lopu.

Keskimmäisen novellin kuvaus oli kiehtovaa, mutta sen anti jäi itselleni hiukan käsittämättömäksi muuten. Täyttä, jännitteistä kerrontaa olivat kuitenkin kaikki kolme. Ehkä pienoisromaanit Kasvatti ja Nämä pienet asiat antoivat minulle enemmän, kokonaisen maailman. Novellit olivat vain pieni pala elämää, vaikka olisivat lipsauttaneet sen suuntaa täysin. Laadukasta työtä, laadukas Kristiina Rikmanin suomennos. Enempää ei tarvnne kehua - Claire Keegan on maineensa ansainnut.

Claire Keegan: Aivan viime hetkellä - Kertomuksia naisista ja miehistä. Tammi, 2025. -Alkuteos: So Late in the Day - Stories of Women And Men 2023. - Suom. Kristiina Rikman. - Keltainen kirjasto 561. - 108 sivua

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus

 Keski-ikäinen Phyllis on tottunut pitämään huolta perheestään huoliteltuna ja alati ystävällisenä. Hän ei suostu myöntämään, että 9-vuotias Hugh-poika on hänelle rakkaampi kuin teinivuosiensa kanssa kamppaileva Colettesta. Ulkoministeriössä johtavana virkamiehenä työskentelevä aviopuoliso Rogerin kanssa välit ovat hyvät ja mutkattoman kunnioittavat.  Eletään vuotta 1967 ja Phyllis on valmistanut täydellisen aterian tuttavaperheen opiskelujaan aloittavalle Nicholas-pojalle, joka varsin vastahakoisesti ja myöhässä saapuu perheen vieraaksi vanhempiensa pyynnöstä. Tuon illan jälkeen moni asia muuttuu ja menoa on mahdotonta saada entisille heleille perhe-elämän taajuuksille.

Vaikka Nicholas käyttäytyy päivällisillä huonosti ja kaikki juovat liikkaa ja rouva naapurustosta vaatii Phyllistä etsimään poikansa leikeissä kadonnutta sandaalia kesken kaiken, johtavat illan tapahtumat myöhemmin Phyllisin Nicholasin asunnolle.

Hän seisoi katselemassa riemukkain ilmein ympärillään  levittäytyvää sekamelskaa, jossa Nicky eli, ja tämä ajatteli sitä, miten naisilla oli tapana lumoutua älyllisen elämäntavan ulkoisista puitteista. He rakastivat ajattelun ideaa, sitä miltä se ulospäin näytti. Phyllis ei ollut luultavasti koskaan lukenut yhtäkään kirjaa, joitakin romaaneja lukuunottamatta.

Phyllis on tottunut käyttäytymään hyvin ja peittelemään ajatuksiaan eikä hän ole ainoa, joka on valinnut tämän elämäntavan - ehkä sen mukanaan tuoman helppouden ja  sujuvuuden takia. Myös Nickyn äiti Jean sietää miehensä syrjähypyt ja vetäytyy ränsistyvään perintötaloon vaalimaan omaa yksityisyyttään ja muistojaan

Valheet soljuivat Phyllisin suusta sujuvasti ja hymyn saattelemina eivätkä tuntuneet vaativan minkäänlaista veroa.

Kaikista ylleen syydetyistä perinteistä ja koulutuksesta hän (Jean) oli jotenkin onnistunut oppimaan aristokraattisen häpeämättömyyden sijaan hirveää jäykkää herttaisuutta ja kykenemättömyyttä toimia itsevarmasti ja itseään rankaisematta. Hän oli alkanut nähdä englantilaisuutensa ja miellyttävyytensä puisevana, vanhentuneena pikkuleipänä, joka tukki hänen suunsa ja esti häntä puhumasta rehellisesti.

Mutta hän oli myös saanut maksaa virheestään, kun oli jäänyt liittoonsa. Hän oli osaltaan vastuussa Peterin öykkäröinnistä, sillä hän oli antanut tälle vääränlaisen etulyöntiaseman.

Menneisyydestä paljastuvat salaisuudet ja tapahtuma-ajan sattumukset mutkistavat tilannetta ja vaikuttavat useiden ihmisten elämään ja maailmankatsomukseen. Kirjailija kertoo tyynesti, paisuttamatta tai osoittelematta vuoroin Phyllisin, Rogerin, Hughin, Coletten, Jeanin ja Nicholasin näkökulmasta heidän suhtautumisestaan paljastuviin tosiasioihin. Joskus olisin odottanut hiukan suurempia tunnemyrskyjä ja voimakkaampia reaktioita. Ehkä kirja on kerrontatapaansa myöten brittiläisen, hillityn kasvatustavan ilmentymä.

Kuvittelen kirjan nimeä myyntikikaksi. Minua nimi ei houkuttanut, vaan kustantajan vertailu Elizabeth Stroutiin ja Alice Munroon, jotka ovat minulle tärkeitä kirjailijoita. En mielestäni löytänyt samaa tehoa, jonka löydän Munron novelleista. Kuitenkin luin kirjaa vaivattomasti eikä kerronta jäänyt junnaamaan missään kohtaa, vaan eteni vaivattomasti sopivasti yllätyskäänteitä tarjoten. Ehkä vertaus on kuitenkin paikallaan siksi, että keskeistä rakkausteemaa ei kerrota perinteisin klisein, onnelliseen tai onnetomaan loppuun. Kirjailija ei solmi juonta tiukasti umpisolmuun, vaan antaa viitteitä siihen, että päähenkilöiden elämä jatkuu, muuttuneena ehkä, mutta suuristakin mullistuksista huolimatta tuntuu siltä, että nämä henkilöt ottavat sen vastaan hyväksyen.

Kirjailija on briteissä tunnetuksi tulleen Tessa Hadleyn ensimmäinen suomennettu teos, joka ilmestyi englanniksi viime vuonna. Vaikkakaan Hadley ei revi brittiläisyyden kulisseja, hän näyttää sen ohuet ja valheelliset rakennelmat, joihin ihmiset huomaamattaan kasvavat ja sopeutuvat. Phyllisin poika Hugh pannaan isänsä tavoin sisäoppilaitokseen ja hän tuntuu sisäistäneen oppilaitoksen ja yläluokkaisen elämän arvot ja päämäärät ja samalla hän on valmis tuomitsemaan äitinsä valinnat. Vuosi 1967 Euroopan yhteiskunnallisena murroksena tarjoaa Phyllisin elämänmuutokselle oivallisen taustan ja selityksen.

Hän ajatteli, ettei mikään ollut hänen osaltaan vielä ohi. Jos hän olisi jäänyt Otterleyyn, jokin olisi ollut ohi, mutta sen sijaan hän oli astunut kohtalostaan sivuun.Häntä odottivat uudet seikkailut, hän oli yhä elossa.

Tessa Hadley : Vapaa rakkaus. - Gummerus, 2023. Englanninkielinen alkuteos Free Love, 2022. - Suom. Marianne Kurtto. - 317 sivua

O'Farrell Maggie: Varoitus tukalasta helteestä

Kuvitelkaa itsenne hänen saappaisiinsa, poliisi oli sanonut Grettalle, ja miettikää sitten: minne hän menisi? Ajatelkaa olevanne hänen päänsä sisällä. Mies oli taputtanut päälakeaan kuin näyttääkseen missä pää sijaitsi. Mutta totuus on, että vaikka Gretta on elänyt Robertin rinnalla kolmisenkymmentä vuotta , vaikka he viettävät nykyään koko valveillaoloaikansa yhdessä, Gretta ei pysty asettumaan Robertin saappaisiin yhtään sen paremmin kuin itse Englannin kuningattaren.

Kun mies yllättäen katoaa vuosikymmenten avioliiton jälkeen mitään ilmoittamatta, on edessä katastrofi , joka koskettaa vaimon lisäksi koko perhettä. Gretta oli kuvitellut tuntevansa miehensä, mutta kaikki näyttää katoamisen jälkeen toiselta kuin avioparin yhteiselämässä aiemmin.

Grettan kannalta heidän avioliitossaan on suurelta osin kyse puhumisesta: Gretta puhuu mielellään, Robert kuuntelee mielellään. Ilman Robertia Grettalla ei ole ketään kenelle osoittaa huomautuksensa, havaintonsa, lakkaamattomat kommenttinsa elämästä ylipäätään.

Isän katoaminen vaatii jo aikuistuneiden lapsien saapumista äitinsä luokse tätä auttamaan ja selvittämään mysteeriä. Lisäapujakin tulee paikalle, sillä irlantilaiset osaavat suhtautua katstrofeihin, vaikka asuisivatkin Lontoossa ja vuoden 1976 helleaalto koettelisi kaupunkia.

Irlantilaiset ovat hyviä kriisitilanteissa, Michael Francis ajattelee irrottaessaan tuorekelmua voileipätarjottimesta, jonka hänen tätinsä Bridie on jättänyt keittiöön. He tietävät mitä tehdä, millaisia perinteitä noudattaa; he tuovat ruokaa, vuokia, piirakoita, he kaatavat kaikille teetä. He tietävät, kuinka huonoista uutisista puhutaan: mutisten, päätä pudistellen, murre murheellisten tavujen ympärille kääntyen.

Michel Francis on itse ajanut itsensä avioeron partaalle omantunnontuskissaan, mutta ei muillakaan sisaruksilla elämä ole sujunut kitkattomasti. Vaikeinta tuntuu olleen Grettan ja Robertin nuorimmalla lapsella, joka ei koskaan ole oppinut kunnolla lukemaan. Itse oivalsin vasta Aoifen vaikeuksien kuvauksesta, mitä kaikkea ihminen menettää ja kuinka vaikeaa on elää, jos ei osaa lukea.

Mutta sitten, kaikken yllätykseksi, koulu ei sujunut Aoifelta ollenkaan hyvin. Hän tuli iltapäivisin kotiin kasvot nyreinä ja ilmeettöminä, mustetahraisina. Jos Gretta kysyi kenen kanssa Aoife oli leikkinyt välitunnilla, hän mulkaisi äitiään eikä sanonut mitään. .....

Aoife oli muuttunut melkein yhdessä yössä "vaikeasta" ja "nerosta""huolenaiheeksi". Hänen kynänpäänsä syötti kirjainjonoa ulos käsittämättömänä, hämähäkkimäisenä tuherruksena.  Hän  käytti umpimähkään milloin mitäkin kättä - hänellä ei näyttänyt olevan mitään käsitystä siitä, että hänen kuuluisi suosia toista toisen kustannuksella. Hän kirjoitti ässät takaperin, teet ylösalaisin. Sanojen väliset aukot puuttuivat tai osuivat satunnaisiin paikkoihin, keskelle tavua.

Tartuin tähän kirjaan luettuani saman tekijän uusimman, Hamnetin. Ihan yhtä paljon en innostunut tästä. Tosin lukemisolosuhteetkin olivat huonot: pääsin lukemaan vain joskus öisin ja välillä oli pitkiäkin aikoja, etten lainkaan tarttunut kirjaan. Siitä huolimatta pääsin joka kerta uudestaan kiinni juoneen, vaikka sitä kerrottiin eri perheenjäsenten näkökulmista.. Kirjailija osaa siis hommansa, kaappaa lukijan mukaansa ja tarjoaa aina vain uutta oivallettavaa siitä, miten vähän loppujen lopuksi tuntee ja tietää edes läheisistä ihmisistä. Eniten kosketti Aoifen tarina, mutta sen ohessa O'Farrell paljastaa ihmissuhteista ja paljastaa kuvattavistaan piirteitä, joista nämä itsekään eivät olleet tietoisia. Jokainen joutuu kohtaamaan itsessään sen, mitä ei halunnut tietää tai minkä oli unohtanut jo.

Kirja sivuaa monia ajankohtaisia teemoja. Vuoden 1976 kesän jälkeen on koettu  useampikin helleaalto Englannissa ja muualla. Huoli lukutaidosta on noussut toistuvasti esiin ja viime viikolla vietettiin kansainvälistä lukutaitopäivää lukutunteineen.  Toistan kyllä itseäni, mutta olen edelleen, tämänkin kirjan jälkeen sitä mieltä, että Maggie O'Farrell kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden tekstien parissa viihdyn. Uskon monen muunkin niin tekevän.

Maggie O'Farrell : Varoitus tukalasta helteestä. Schildts&Söderströms, 2014. Englanninkielinen alkuteos Instructions for Heathwave. Suom. Maija Kauhanen. Kansi: Nina Leino. 287 sivua

Schulman Alex: Polta nämä kirjeet

Alex Schulman
Polta nämä kirjeet
Nemo 2020
Alkuteos: Bränn alla mina brev 2018
Suom. Jaana Nikula
277 sivua

Pitikin mennä vannomaan, että siirryn kaikkien autofiktioiden jälkeen lukemisissani täysin mielikuvitusmaailmaan. En sitten siirtynytkään, kun sain kirjastosta kauan sitten varaamani kirjan. Olin jo ehtinyt unohtaa kirjan aiheen ja sen, että se on todellisuuspohjainen. Kirjailija kertoo kirjassa isovanhempiensa Sven ja Karin Stolpen sekä Olof Lagercrantzin kolmiodraaman. Lagercrantzin ja Karin Stolpen rakkauden kerrotaan kirjassa kestäneen läpi elämän, vaikka molemmat olivat tahoillaan naimisissa ja saivat lapsia.

Kirja kuvaa myös Schulmanin isoisän Sven Stolpen säälimätöntä vihanpitoa Olof Lagercrantzia kohtaan. Kaikenkaikkiaan isoisä kuvataan hirviöksi, joka ei ikinä anna vaimolleen anteeksi tämän uskottomuutta, muttei toisaalta päästä tätä lähtemäänkään luotaan. Hän vetoaa sairauteensa, jolla oikeuttaa vaatimuksiaan.

"Minua ei saa järkyttää, muuten minä kuolen!" s.213

Isoisän viha ja kielteinen elämänasenne periytyy kirjailijan mukaan jopa lapsenlapsille, vaikka nämä ovat toistuvasti isovanhempiensa luona vieraillessaan ihmetellet mummin mukautuvaisuutta ja kiltteyttä isoisän raivonpuuskien aikana. Monet käsittämättömät kohtaukset saavat selityksensä, kun Schulman perehtyy äitinsä suvun vaiettuihin tapahtumiin.

Hän (mummi)katsoo minua mustilla silmillään ja hymyilee.
"Minä olen sveitsiläisen tyttökoulun onneton oppilas, joka kirjoittaa kirjeitä äidille ja pyytää päästä kotiin. Olen vasta tullut äidiksi, minulla on lapsi rinnoilla, mutta vajoan syvään masennukseen. Olen kuusivuotias tyttö, jonka isä unohti Berliinissä junalaiturille. Muistot muuntuvat pieniksi saariksi, jotka eivät ole yhteydessä toisiinsa. Ja kun vanhenen, ajattelen yhä vähemmän monia asioita, joita minulle tapahtui. Sen sijaan ajattelen yhä enemmän kaikkea mitä ei tapahtunut. Kaiken tuon tapahtumatta jääneen paino on valtava." s.238

Toki kirjailija antaa todellisille tapahtumille vauhtia omasta mielikuvituksestaan. Hän on havainnut isoisänsä ja mumminsa luonteen täydellisen erilaisuuden ja kuvittelee mahdollisia , todellista tarinaa tukevia kohtauksia.

Tämä on seikkailu! Sven kieltäytyi, mutta Karin juoksi veneeseen houkutellakseen hänet mukaan. Kun vene lähti kanavarannasta, Sven jäi seisomaan laiturille. Karinin kiihtymys laantui vasta kymmenen minuutin kuluttua, se vaihtui tyhjyyteen ja oivallukseen: ei hän hakenut seikkailuja, hänellä vain ei ollut mitään rajoja. Silloin hän joutui tavattoman itseinhon valtaan. Hän ei enää tuntenut itseään. ss.139-140


Hieman minua häiritsi isoisän, kirjailja Sven Stolpen, kuvaaminen täydelliseksi hirviöksi, vaikken tietenkään voi sitä muuksi todistaa. Myös kirjan lähtökohtana toiminut äkkipikaisen raivostumisen periytyminen vähän epäilyttää. Psykologian perusopinnot eivät anna minulle mahdollisuuksia arvioida uskottavuutta ja loppujen lopuksi fiktiossa kaikki on kuitenkin mahdollista.

Ryhdyin lukemaan kirjaa muistamatta sen yhteyksiä todellisuuteen ja teksti vei mukanaan alusta lähtien. Kun vähitellen tajusin lukevani oikeasti eläneiden ihmisten tarinaa, en voinut enää jättää kesken. Schulman osaa kertoa tarinan, punoa juoneen niin omat lapsuudenkokemuksensa kuin löydettyihin kirjeisiin perustu

van rakkaustarinan. Haikea ja surumielinen tunnelma mummin elämättömän elämän kuvauksessa välittyy kerronnasta erinomaisesti.

"Jotkut sanovat että maa jota ei ole tarkoittaa kuolemaa. Mutta minulle runo (Landet som icke är/Edith Södergran) on aina merkinnyt päinvastaista. Maa jota ei ole on todellisuuden toinen puoli, unelmien paikka - kaiken sen summa mitä olisi voinut tapahtua, mutta mitä ei koskaan  tapahtunut. Ja minulle maa jota ei ole on useammin ollut kauniimpi paikka kuin todellisuus. Ja toisinaan minä ikävöin maahan jota ei ole. Ikävöin kaikkea sitä mitä ei koskaan tapahtunut." s.239