Kirja alkaa lentomatkan kuvauksella. Jim Kripps ja hänen runoilijavaimonsa Tessa ovat palaamassa Pariisista Newarkiin, USA:aan. Mies pitkästyy, tuijottelee numeroita ajasta, lämpötiloista, etäisyyksistä. Nainen opiskelee ranskaa. He haluavat ehtiä ystäviensä luo katsomaan yhdessä peliä(!). Lentokone joutuu loppumatkasta tekemään hätälaskun.
Ystävät Diane Lucas ja Max Stenner odottavat heitä ja merkittävän amerikkalaisen jalkapallon Super Bowl -pelin alkamista superscreen-television ääressä. Max on harrastanut urheiluvedonlyöntiä. Seurassa on myös Dianen entinen opiskelija, nyt kolmekymppinen Martin Dekker. Pariskunta on ollut naimisissa lähes neljäkymmentä vuotta ja yhdessäolo on rutiinia. TV-ruutu pimenee.
Kattolamput välkähtivät, himmenivät ja sammuivat. Koko poliklinikka hiljeni heti. Kaikki odottivat. Odottaminen herätti myös pelon tunnun, koska vielä ei tiedetty mitä se voisi tarkoittaa, kuinka raju ja pysyvä poikkeama se oli jo ennestään dramaattisesti muuttuneessa tilanteessa. s.53
Koska Jim on loukannut päänsä hätälaskussa, menee pariskunta jonottamaan ensiapuklinikalle. Jonottajia on paljon ja tekniikka ei toimi. Vastaanottoapulainen puhuu taukoamatta, kunnes osoittaa huoneen, josta Jim saa apua. Ihmiset käyttäytyvät impulsiivisesti, oudosti. Liikenne ei toimi. Sähköä ei saada. Pariskunta kävelee ystäviensä luokse.
Makuuhuoneessa Tessa ajattelee kotiin lähtemistä, sitä että olisi vihdoin kotona, paikassa jossa he eivät näe toisiaan, jossa he kulkevat toistensa ohi, sanovat mitä kun toinen puhuu, huomaavat vain, että tuttu hahmo pitää ääntä jossain lähellä. s.81
Ihmiset haparoivat kohti tuttua elämää tilanteessa, jossa jokapäiväisen arjen elementit; tekniikka, sähköntuotanto, liikennevälineet, tietojärjestelmät ja mahdollisuudet yhteydenpitoon digitaalisesti ovat pettäneet. Luulen, että tätä DeLillo haluasi kuvata, tästä kertoa. Hän tekee sen tuokiokuvin ja katkelmallisin lausein, joista usein puuttuu predikaatti - ehkä tavoitellen iskevyyttä, tehokkuutta.
Tutustuminen 85-vuotiaan italialaislähtöisen, nyt USA:ssa asuvan Don DeLillon kirjaan ei innostanut. Ehkä minun pitäsi kysyä, miksi en siitä innostunut. vaikka mieli tekisi tuomita kirjaa. Jakke Holvas siitä oli innostunut YLE:N kulttuuriykkösessä, joka on kuultavissa Areenassa. Kustantajan etuliepeessä mainostamaa mustaa huumoria en löytänyt. Dystopiaa löytyi. Lukemisesta jäi surullinen ja epämiellyttävä olo. Ehkä se oli kirjan tarkoitus.
"Olen kirjoittanut pieneen muistikirjaan vuosien ajan, monta vuotta. Ideoita, muistoja, sanoja, muistikirjan toisensa jälkeen, niitä on läjittäin kaapeissa, kirjoituspöydän laatikoissa ja muualla, ja palaan niihin joskus ja minusta on ällistyttävää lukea, mitä olen pitänyt kirjoittamisen arvoisena. Sanat vievät minut takaisin kuolleeseen aikaan...."(Tessa) s.95
Don DeLillo: Hiljaisuus. Tammi 2022, Keltainen kirjasto, 521. Alkuteos The Silence 2020. Suom. Helene Bützow. -Päällys:Marko Taina. 99 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti