Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua

Paul Auster: Kuun maisemissa

Jos Paul Auster ei ole vielä kirjailijana tuttu, kannatttaa tutustua. Jos on lukenut Austerin kirjoja aiemmin, kannattaa nyt lukea ne, jotka ovat lukematta. En tohtinut tarttua viimeisimpään suomennokseen 4321 mittavan sivumäärän vuoksi, vaan tartuin Kuun maisemissa kirjaan, jonka kansi ei ole minua aiemmin houkutellut. Teksti toimi, kuten saattoi olettaakin. 

Isätön Marco Stanley Fogg menettää liikenneonnettomuudessa äitinsäkin 11-vuotiaana. Victor-eno pitää hänestä huolta, jakaa eläkkeestään myös opiskelurahoja. Victor itse  lähtee elämänsä viimeiselle matkalle Kalliovuorten maisemiin. Hoidettuaan enonsa hautaan, Fogg antautuu suremaan kuolemaa ja omaa yksinäisyyttään maailmassa, kunnes huomaa rahojensa ehtyvän. lopettaa opiskelut ja ajautuu elämään vailla asuntoa. Tuossa vaiheessa ihminen on jo astunut kuuhun, jonka valloitus pilkistää tämän tästä esiin Foggin kehitystarinasta.

Olin sekä syyllinen että todistaja, sekä näyttelijä että yleisö yhden hengen teatterissa. Saatoin seurata kuinka silpoutumiseni edistyi. Näin katoavani pala palalta.

Sattumalta Fogg joutuu moneen sellaiseen tilanteeseen, joka ohjaa hänen valintojaan, kuten nälkäisenä juhlivaan ystäväporukkaan. Tuosta joukosta hän löytää rakkauden, salaperäisen tanssija Kitty Wun, jonka kanssa hän rupeaa rakentamaan yhteistä tulevaisuutta.

Aikaa myöten aloin huomata, että hyviä asioita tapahtui vain jos lakkasin toivomasta niitä. Jos se oli totta, päinvastainenkin piti paikkansa: liiat toiveet estivät asioita tapahtumasta.

Onnenkantamoisena voi Foggin elämässä pitää hänen työtään Thomas Effingin elämänkerturina, olkoonkin että mies on hankala ja omituinen. Vain taloudenhoitaja ja sitten myös Fogg tuntuvat ymmärtävän häntä.

Foggin velvollisuuksien täyttämä, tunnollinen elämä ei johda perheonneen, vaan vaellus jatkuu ja Austerin luoma hahmo näyttäytyy surumielisenä ja yksinäisenä kokijana, joka etsii toisen samanlaisen, Effingin pojan käsiinsä ja löytää samalla omaan elämäänsä merkitystä.

..kaikki on loppujen lopuksi mielikuvituksen tuotetta. Ihminen on olemassa vain omassa päässään.

Kuten muutkin tuottelijaat ja taitavat kirjailijat, Auster tuntuu kertovan samaa tarinaa erilaisina variaatioina. Hän käsittelee sivullisuutta ja yksinäisyyttä, etenkin nuoren ihmisen yksinjäämistä eri ihmisten kokemana muuttaen myös ympäristöjä, tapahtumia ja tilanteita. Sattuma ja sen vaikutukset ja mahdollisuudet ovat keskeisessä osassa ihmisen elämässä. Foggin tarina on yksi niistä.

Toisin kuin olisi saattanut luulla, en pannut pahakseni sivullisena oloa. Se oli oudon virkistävä kokemus, ja pitkän päälle se näytti korostavan kokemusteni tuoreutta.

Austerin keinoihin ja kykyyn kuuluu luoda samaankin teokseen näitä itsensä erilaiseksi kokevia oman tiensä kulkijoita. Effingin poika, jonka kanssa Fogg vaeltaa kirjan loppua kohti, on yksi heistä: isokokoinen mies, joka tekee itsestään muutenkin muistettavan. 

Hän alkoi käyttää hattuja, kaikenlaisia hattuja, ja pikkuhiljaa niistä tuli hänen poikkeavuutensa tunnus, ratkaiseva merkki hänestä itsestään. Hän ei ollut enää vain turpea Samuel Barber vaan "mies, joka käytti hattuja".

Olin jo pitkälle unohtanut muinaisen kiinnostukseni Paul Austerin tuotantoon. Olin siirtänyt hänen käännettyjä teoksiaan myöhemmin luettavaksi. Ikävää, että miehen pitää kuolla ennen kuin lukijat päätyvät kertaamaan  kirjoja tai paikkaamaan aukkoja. Useita kirjoja löytyi kirjaston varastosta - onneksi. Tämä melko sattumanvarainen valintani ei ollut ehkä Austerin paras kirja, mutta taattua laatua silti. Austeria lukee mielellään, vaikka välillä huomaankin oman ajatukseni jääneen johonkin jatkaessani lukemista. Pian kuitenkin kaikki mielenkiinto on jälleen luetussa eikä sen seuraaminen tai ymmärtäminen tunnu vaikealta. Jatkan Austerin parissa.

Paul Auster: Kuun maisemissa. Tammi, 1990. - Alkuteos: Moon Palace, 1989. - Suom.Jukka Jääskeläinen ja Jukka Sirola. 287 sivua