Trude Teige: Isoäiti tanssi sateessa

 

Kirjan nimi on houkuttava, mutta ehkä harhaanjohtava. Kirjan isoäiti Teklan tarina ei ole helppo eikä oikeastaan kauniskaan, vaikka näyttäytyykin ensin sellaisena tyttärentyttärelle. Isoäiti on todellakin tanssinut ja maalannut tauluja Norjan rannikolla sijaitsevassa saaressa, missä eli miehensä kanssa. Eräänä päivänä kesken tanssin hän on kuollut. Vaarikin on jo kuollut, samoin äiti Lilla, joka ei koskaan tullut toimeen oman äitinsä kanssa. Juni taas rakasti isoäitiään paljon enemmän kuin sotkuista, alkoholisoitunutta ja viime ajat vanhempiensa talossa erakkona elänyttä äitiään.

Tässähän olisi jo aineksia tarinaan, mutta oikea salaisuus näyttäytyy Junin äitinsä jäämistöstä löytämässä kuvassa, jossa isoäiti on saksalaissotilaan kanssa. Kerronta etenee vuoroin Junin ja vuoroin isoäiti Teklan vaiheita seuraten. Junin tarina alkaa stressilomasta, jonka alussa hän saa tietää olevansa raskaana. Teklakin on raskaana omassa tarinassaan eikä kumpikaan naisista ole varma, haluaako pitää lapsen.

Teklan tarina saa kirjassa pääpainon ja Juni lähtee jopa jäljittämään isoäitinsä matkaa saksalaisotilaan mukana toisen maailmansodan jälkeiseen Saksaan, jonka itäistä osaa neuvostoarmeija ryöstää. Kirja kertoo tarinaa siitä, mitä on olla tuomittu ja hylätty sekä kotimaassaan että uudessa maassa, jonne on suurin toivein lähtenyt. Samalla kirjan yhtenä teemana on sukupolvesta toiseen jatkunut salailu.

Kyllä ihmisen on katsottava vähän taaksepäin, jotta tietää kuka on ja mistä tulee; vain sillä tavalla voi oppia välttämään karikot. (Junin vaari)

 Kirjailija kertoo jälkisanoissa kuvitelleensa tarinan, joka saattaisi olla totta. Saksalaisten mukaan lähteneitä naisia pidettiin maanpettureina ja nimiteltiin huoriksi, hiukset leikattiin. Vastaanotto Saksassa oli ynseä. Venäläisten raakuudet ja ja väkivallan teot saksalaisia kohtaan korostuvat tarinassa. Kirjailija on selvittänyt tosiasioita kerrontansa pohjaksi ja rakentanut päälle kuvitteellisen tarinan. Vaikka välillä tuntuu siltä, että palaset loksahtelevat paikoilleen liian nopeasti ja sopivia miehiä löytyy sankarittarille turhan helposti, punoo kirjailija yllätyksiäkin matkaan. Lukija haluaa lukea tarinan loppuun.

Aina vuoteen 1989 saakka täällä oli eletty rautaesiripun takana. Nyt sitä ei enää ollut, mutta oliko elämä muuttunut paremmaksi? Olivatko ihmisten tulevaisuudenhaaveet toteutuneet Saksojen yhdistymisen jälkeen? Tunsivatko he  kuuluvansa suureen eurooppalaiseen yhteisöön ja olevansa osa yhteiskuntaa, jossa oli enemmän mahdollisuuksia ja vapauksia?

Trude Teige on norjalainen televisiotoimittaja ja kirjailija, joka on kirjoittanut historiallisia romaaneita ja dekkareita. Tämä kirja on menestysromaani kotimaassaan. Mielestäni on hyvä, että kirjailija on kuvitellut tarinaa, sillä etenkin autofiktiot tuppaavat kaunistelemaan ja esittämään tekijänsä omia näkemyksiä tosiasioiden parantelemiseksi. Tässäkin toki tekijän arviot ovat läsnä, mutta olen taipuvainen hyväksymään hänen näkemyksensä, vaikken ole tullut montakaan asiaa itse ajatelleeksi: näin olisi ehkä voinut käydä. Hädintuskin vältetään liiallisen romantisoinnin ansat ja tarina saa siitä pikkuisen lisää uskottavuutta. Surullinen tarina , jonka luin halulla loppuun. Ensi vuonna tarinaan on luvassa jatkoa: Isoäiti hegitti aaltojen tahtiin.

Trude Teige: Isoäiti tanssii sateessa.  WSOY, 2025. - Norjankielinen alkuteos Mormor danset i regnet. 2015. -Suom. Saara Kurkela. - Päällys Ville Laihonen. Kannen kuva: In the West, France. - German soldier drinking champagne with a civilian. -309 sivua

Ann-Marie MacDonald : Linnunteitä

 

Kun tarinoita ei kerrota, me olemme vaarassa eksyä.

Tässä kirjassa kyse on tarinoista: niistä, joita ei kerrota ja niistä, jotka piirtyvät ihmisten elämänkuluksi. Mimin ja Jackin avioliitto on onnellisimmillaan, kun he muuttavat kahden lapsensa, Miken ja Madeleinen kanssa Saksasta Kanadaan. Jack on saanut uuden tukikohdan Centraliassa. Hän on lentäjän koulutuksen saanut upseeri, joka onnettomuuden takia ei ole voinut toimia lentäjänä. Hän suorittaa samalla myös salaista operaatiota entisen kouluttajansa välityksellä. Hänen on autettava tiedemies rautaesiripun takaa USA:aan. 

Vaimo huolehtii kodista ja lapsista, viettää aikaansa muiden upseerinrouvien kanssa. Rakkaus kukoistaa ja Mimi huolehtii itsestään, perheestään ja sosiaalisesta kanssakäymisestä kaikkien 1950-luvun amerikkalaisten oppien mukaan.

Näinä aikoina, kun tyttö viimeisimpien ennusteiden mukaan voi elää satavuotiaaksi, hänellä on oikeastaan vain suunnitelmia vain neljäksikymmeneksi ensimmäiseksi vuodeksi....(Chatelaine, heinäkuu 1962)

Mimin pitää saada ottaa vastuu, muuten hän ei selviydy.

Perhe hitsautuu yhteen tiiviisti juuri jatkuvan muuttamisen takia. Vaikka uudessa asemapaikassa on oltava sosiaalinen ja solmittava uusia kontakteja, käyttäydyttävä kuin kaikki olisi helppoa, on kuitenkin itse vastuussa pärjäämisestään ja jokaisella on vain oma menneisyytensä ja omat vahvuutensa käytettävänään.

Kun muuttaa vähän väliä, ei voi osoittaa kartalta, mistä on kotoisin. Kaikki paikat, joissa on asunut, ovat vain paikkoja. Ei niistä ole kotoisin, on kotoisin vain tapahtumista. Ja ne ovat muistin kartalla. Sattumanvaraisia, kallisarvoisia tapahtumia vailla paikan kaapua, joka tukahduttaisi tiedon siitä, miten epätodennäköistä on olla olemassa. Syntymä on pienestä kiinni. Ilman kotipaikkaa ihmisen juuriksi kasvavat ajan halki hiljalleen vyöryvät tapahtumat. Tarinat sulautuvat toisiinsa.

Lapset joutuvat sopeutumaan aina uusiin kouluihin. Madeleinelle se tulee uudessa asemapaikassa vaikeaksi, sillä opettaja käskee muutaman pikkutytön jäämään aina voimisteluharjoituksiin koulun jälkeen, vaikka koulumenestys ei olekaan huono. Vanhemmille harjoituksista ei saa kertoa ja lapset tottelevat opettajaa, keksivät omat pakokeinonsa ja yrittävät elää kavereilta ja  aikuisilta saamansa tiedon varassa

Synkät jälki-istunnot eivät ikimaailmassa saa koskettaa sitä aurinkoista maailmaa, jossa isä oli pieni.

Kuulua johonkin tai olla kuulumatta. Olla sisällä ja ulkopuolella samaan aikaan. Madeleinelle se on yhtä luonnollista ja huomaamatonta kuin hengittäminen. Ja se, että varttuisi keskellä omaa menneisyyttään - keskellä ihmisiä, jotka ovat tunteneet sinut koko ikäsi ja luulevat tietävänsä, mistä puusta sinut on veistetty, mihin sinä pystyt - on jo ajatuksena tukahduttava.

Kirjassa eletään Kuuban kriisin aikoja ja ydinsodan pelko on yhtä vahvasti läsnä lasten ja aikuisten mielissä kuin sodanpelko nykyisinkin. Se pulpahtelee välillä keskusteluissakin esille, kun tulokkaat tutustuvat uusiin naapureihinsa. Heihin kuuluu myös iso ja epäsovinnainen Froelichin perhe. Käy myös ilmi, että perheenpää Henry Froelich on ollut keskitysleirillä.

"Ai sinä pidit Ikesta?" (Eisenhower)

"Hän varoitti liiasta sotateollisuudesta. Me pakotamme venäläiset pysymään mukana. Ihmiset rikastuvat niillä teollisuudenaloilla ja heillä alkaa olla poliittista vaikutusvaltaa."

Verkkaisen ja onnellisen alun jälkeen kirja muuttu jännityskertomukseksi. Tapahtuu murha ja sattuma johdattaa ihmiset sellaisiin asemiin ja asetelmiin, että totuutta on hyvin vaikea kertoa, vaikka se pelastaisi syyttömiä kärsimykseltä. Kirjailija pystyy hyvin asettumaan 9-vuotiaan Madeleinen ajatusmaailmaan ja lukijalle nousee pala kurkkuun, kun hän seuraa tytön pohdintaa siitä, mikä on oikein ja väärin

.Joistakin tarinoista ei saa ikinä tarpeekseen. Tarina on joka kerta sama - mutta itse ei olekaan. Silläkin lailla voi oppia ymmärtämään aikaa.

Tämän kirjan aikaperspektiivi ulottuu 1960-luvun alusta 1970-luvun lopulle. Lukijalle paljastetaanMcCarthyn perheen myöhempiä vaiheita, Madeleinen ammatti ja rakastumisia, Jackin ja Mimin vanhenemista yhdessä. Olin hiukan yllättynyt, ettei kirja loppunut rikosromaanin tavoin kaiken paljastumiseen, mutta näin tarina muistuttaa enemmän elämää, jota sitäkään ei saa pysäytettyä huippukohtaansa vaan muistot peittyvät ja haalenevat, tulee uusia tarinoita ja vanhat unohtuvat. Ja lopullinen paljastuminen tapahtuukin vasta näiden kaikkien vaiheiden jälkeen.

Jälkeenpäin, kun hän on kirjan kanssa omassa sängyssä, television lumo tuntuu kaukaiselta verrattuna sivulta alkavaan matkaan. Kun voisikin olla kirjassa. Pääsisi kuviin, luiskahtaisi sivujen väliseen rakoon, asuisi siellä missä silmä sanoihin osuessaan sytyttää hehkuun kokonaisen savun ja vaaran, värien ja tyynen ilon maailman. Sitä matkaa kukaan ei voi keskeyttää vaihtamalla kanavaa. Se on kestävää lumoa.

Olen uppoutunut tähän tarinaan kuin Madeleine lapsena kirjoihinsa. Vaikka poimin tähänkin paljon lainauksia, olisin niitä enemmänkin halunnut muistiin kirjata. Niitä putoili sieltä täältä, vaikka hetkittäin luin kirjaa ahmien ja yöni valvoen. Kirjoittaja-näyttelijä ei ole suureen maailmanmaineeseen kohonnut, vaikka taidot on tunnustettu ja käännöksiäkin tehty. Madeleinen tarina muistuttaa jonkinverran kirjailijan omia elämänvaiheita, mutta autofiktiona tätä ei onneksi ole mainostettu. Minä poimin pidemmille lomareissuilleni kirjastojen poistohyllyistä aarteita kuvitellen, että maltan niistä lukemisen jälkeen luopua. Tämä oli yksi niistä, lomalukeminen, joka vei mennessään ja kohotti lomatunnelmia.

Ann-Marie MacDonald : Linnuntietä. - Tammi, 2003. - Englanninkielinen alkuteos The Way the Crow Flies. - Suom. Kaijamari Sivill. - Tammen keltainen kirjasto; 361. -846 sivua.

Alena Mornštajnová: Hana

 

Auto pysähtyi raatihuoneen eteen, ja siitä nousi hahmoja pitkissä sotilastakeissaan ja litteissä lakeissaan. Hana näki jo kaukaa, kuinka hahmot odottivat tervetulokomiteaa, mutta kukaan kaupunginvaltuutetuista ei tullut torille. Vain pääoven luona lepatti yksinäinen lippu, jonka ristin hakaset oli ommeltu väärinpäin.

Saksalaisia sotilaita ei ensin oteta Meziříčín kaupungissa ilolla vastaan, mutta juutalaisväestölle ja valloitusta jo tänne asti paenneita heidän tulonsa merkitsee  sellaisten uhkien toteutumista, joita ei voinut ikinä kuvitella käyvän toteen. Heihin kuuluu Hana ja hänen äitinsä Elsa sekä nuorempi sisar Rosa. Äiti on ensin ajatellut lähtevänsä Englantiin, meren taakse veljensä luo, mutta Hana piilottaa alaikäisen Rosan henkilöpaperit välttyäkseen lähtemästä. Hana haluaa viipyä Jaroslavin, armeijan palveluksessa olevan rakastettunsa luona.

Vaan romaani alkaa ajasta paljon tuon kaiken jälkeen - yhtä traagisesti. Teini-ikäinen Mira menettää lavantautiepidemiassa 1950-luvulla vanhempansa ja sisarensa. Hänelle jää vain Hana-täti, Rosa-äidin sisko, joka on omituinen vanhuksen tavoin käyttäytyvä, mustiin pukeutunut ja omissa oloissaan leivänmurut taskussa laiha nainen, joka pakenee ympäröivää elämää.  Kun Mira muuttaa hänen luokseen, täti huokailee kuin onnettomuuden painamana. Syynkin hän kertoo.

Täti oli hetken vaiti, kunnes sanoi: "Koska nyt en enää voi kuolla."

Onneksi Mira löytää poikaystävän, Gustan, joka uskaltaa olla eri mieltä muiden kanssa ja ajatella omilla aivoillaan. Mira on elänyt tunteiden vietävänä, äidin opetusten mukaan, mutta jäätyään yksin umpimielisen Hana-tädin luo asumaan, Gustan seura tuntuu pelastukselta ja mielipiteet avaavat uusia ovia Mirankin maailmankuvaan.

"Meidän täytyy tietää menneisyydestä niin paljon kuin mahdollista, jotta emme toistaisi samoja virheitä. Yksittäiset tapaukset ovat aina jotenkin yhteydessä toisiinsa, riippuvaisia toisistaan, ja ne johtavat uusiin tapahtumiin. Vain näitä yhteyksiä ymmärtämällä ihmiskunta voi mennä eteenpäin."(Gusta)

Omankin asuinkaupunkinsa historiaa kirjailija käsittelee näiden naisten ja heidän kohtaloidensa kautta kolmannen valtakunnan leviämisesta aina neuvostomiehityksen aikoihin asti. En ole koskaan halunnut mässäillä holokaustiin keskittyvällä kirjallisuudella, mutta tämä kirja kertoo tarinan tavallisten pienten ihmisten näkökulmasta ja se tekee siitä aidonoloisen. Kirjaa oli helppo lukea, kieli oli sujuvaa ja tarina runsaine henkilöineen kulki vaivattomasti. Vain useasti päälle puettuja sukkahousuja 1950-luvulla jäin ihmettelemään, kun ei niitä vielä Suomessa juurikaan tuolloin käytetty. Tämä oiva lukuromaani tuntuu jotenkin ajankohtaiselta nytkin; emmehän mekään halua uskoa pahojen asioiden tulevan mahdolliseksi ja toteutuvan.

Vierailijoiden (pakolaisten) tilanne oli Rosalle  jotain, joka tapahtui vain muille, kuten sairaus tai liikenneonnettomuus, jotain, mitä ei koskaan tulisi tapahtumaan hänelle tai hänen läheisilleen.

Alena Mornštajnová:Hana. Kairaamo, 2023. - Tsekinkielinen alkuteos: Hana 2017. Kääntänyt: Susanna Räty. Kansi: Risto Viitanen. - 350 sivua