Peura aloittaa kuitenkin siitä, millaista oli tulla äidiksi. Vaikka hän rakastaa tulevaa lasta ja haluaa olla tämän äiti, on jo raskausaika on täynnä pelkoa ja ahdistusta, sillä lapsen isä on äkkipikainen ja väkivaltainen, erityisesti humalassa. Käy myös ilmi, ettei lapsen isä ole kantasuomalainen, vaikka onkin omaksunut uusia tapoja tänne muutettuaan. Uskonnostaan hän ei ole luopunut.
Tyhjä mahalaukku ei valittanut nälkää, kohtu oli raskaana auringosta, auringosta. Äitiyden puin ylleni kuin kesän, vihreä ja lämmin oli raskauden vaate.
Kertoessaan äitinä olemisesta ja siihen kasvamisesta tulee mukaan myös suhde omaan äitiin. Sekään ei tunnu mutkattomalta, vaan sisältää pelkoa ja hylkäämisenkokemuksia. Vanhemmat ovat jo kertojan äidiksi tullessa vanhoja, äidin muisti on kadonnut. Tytär muistaa kuitenkin sen, mitä ei ollut.
Etsin liinavaatekaapista lapsuudesta säilyneen reikäisen tyynyliinan. Pidän sitä kasvoillani, rukoilen, ettei äiti menisi pois. Ettei hän ottaisi minulta sitä, mitä minulla ei koskaan ollut. Ettei hän riistäisi minulta tyhjää kohtaa, jota ei täyttänyt.
Jo kirjan alkupuolella Peura puhuu kertomiensa asioiden henkilökohtaisuudesta. Kirjan minä on kirjailija. Peura ei säästä itseään, muttei myöskään ryvetä itseään syyllisyydessä. Hän sivuaa nuoruuden räyhävaihetta useimmiten todeten lopettaneensa viinanjuonnin kokonaan jo vuosia sitten, mutta kertoo myös toisenlaisista kokemuksista.
Kallo menettää painonsa ja ääriviivansa, hampaat ajattelevat hilpeitä ajatuksia ja suun muisto nauraa niille, lempeästi se ilkkuu ala-asteen luokkahuoneen liimatuubeja ja monistusnestekanistereita, joiden tarjoama unohdus kesti vain pari silmänräpäystä.
Kuten nuo hilpeitä ajattelevat hampaat edellisessä lainauksessa osoittavat, on Peuran kieli tavattoman kekselisästä ja kaunista, lähestyy paikoin runoa. Minua miellytti myös alkuun kerrottu varoitus jättää tuoreeltaan henkilökohtaiset asiat käsitelemättä kirjassa. Autofiktio on vaikea laji, jollei anna itselleen oikeutta selitää ja puolustella (mikä taas ei minua lukijana innosta). Aika hyvin Peura mielestäni tässä kirjassa selviää - ehkä juuri tuon hetkittäin purskahtavan runokielen ansiosta. Kirja kosketti minua. Voin suositella.
Pelon hajusävy on neutraali. Taaskaan en ehdi ryömiä pois sen alta. Se leviää huoneessa kuin häkä, se yllyttää minua ahdistumaan tarpeettomista. Tiedän altistuneeni vasta kun olen pyörtymäisilläni.
Maria Peura: Esikoinen. Otava, 2023. Kannen suunnittelu Piia Aho, kuva Nikola Bradonijic/Stocksy. 320 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti