Iida Turpeinen: Elolliset

 Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction.

Eivät kaikki esikoiskirjailijat kirjoita ensimmäiseen romaaniinsa omaa tarinaansa. Iida Turpeisen Elolliset kertoo tarinan stellerinmerilehmästä, jo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta eläinlajista, joka sai nimensä löytäjänsä, tutkijan ja tutkimusmatkailijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan.

Suomeksi jo viimeinen meressä kellunut merilehmä on kohdannut sukupuuton. Sen suonissa kiertää veri, ja hermosto lähettää raajoille yhä sähköisiä viestejään, mutta sen kiertäessä poukamasta toiseen etsimässä lajitovereitaan se on jo kohdannut syvimmän mahdollisen yksinäisyyden, sukunsa puutteen, ja sen laji on lopussa jo ennen kuin luoti lävistää silmän.

Steller on mukana kapteeni Vitus Beringin johtamalla tutkimusmatkalla. Kapteeni on toteuttanut Pietari Suuren unelmaa meritien kartoittamisesta Aasiasta Amerikkaan, mutta työ on hallitsijan elinaikana jäänyt kesken ja uusi retki on tarpeen. Tuolle vuosien mittaiselle retkelle lähtee mukaan tutkijoita eri aloilta, mutta porukan riitaannuttua ja kyllästyttyä matkan vaivoihin heidät korvaa luonnontutkija ja teologian tohtori Steller, joka ei piittaa ulkoisesta komeudesta, vaan omistautuu intohimoisesti tutkimustyölleen. Hänen tehtävänsä on kartoittaa Kamtsatkan niemimaan eläimet, kasvit ja kivet.Tuntemattomat meret erottavat retkikunnan laivoja ja vähentävät varustusta, mutta tuntemattoman jättiläiseläimen, jota merenneidoksikin sanotaan, kohtaaminen vie Stellerin mielenkiinnon.

Kirja alkaa ja päättyy Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Turpeinen kertoo halunneensa selvittää, mitä tapahtui sillä välillä, kun stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon ja sen luut päätyivät suomalaiseen museoon. Aikaa kului kolme vuosisataa. Kirjailija kuvittaa hurjaa tarinaa alkeellisiin oloihin muuttaneista ihmisistä,  jotka eivät pelkää tarttua uusiin haasteisiin tai matkata tehtäviensä perässä jopa perheensä kanssa tuntemattomille seuduille outojen kansojen pariin.

On selvää, että kirkko on laiminlyönyt tehtäväänsä, sadassa vuodessa vain muutama alkuasukas on hyväksynyt oikean uskon, eivätkä siirtokunnan asukkaat ole heitä parempia - tietävät, mikä on oikein, mutta valitsevat toisin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo intohimoisista tutkijoista, jotka konstruoivat luista eläintä, entisöivät särkyneitä linnunmunia ja huolellisista piirtäjistä, jotka jäljensivät hämähäkkejä. Se kertoo heistä, joille luonto on rakas ja joille tiede on rakas. Joskus näiden välillä on ristiriita, onneksi harvemmin.

Kuollut ja elävä yhdistyvät paperilla yhdeksi, tarkaksi kuvaksi, ja hänen silmiensä kautta von Nordmann näkee taas hämähäkin kaikessa loistossaan.

Monivaiheinen tarina on kerrottu vauhdikkaasti viipyilemättä tunnetiloissa turhan kauan. Henkilömäärä on hengästyttävä ja yksityiskohdat tarkkaan kuvattuja, mutta  stellerinmerilehmä pitää kerronnan koossa ja lukijan mielenkiinnon yllä. Ei tätä kirjaa syyttä ole kehuttu. Tekijän seitsemän vuoden työ ansaitsee käännöksiä ja tunnustusta. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto tuli jo. Tuleeko muutakin?

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S, 2023. -Kansi Safa Hovinen, Merkitys, 296 sivua