Iida Turpeinen: Elolliset

 Kieleen saapuu uusi, hirveä sana, sukupuutto, extinction.

Eivät kaikki esikoiskirjailijat kirjoita ensimmäiseen romaaniinsa omaa tarinaansa. Iida Turpeisen Elolliset kertoo tarinan stellerinmerilehmästä, jo 1700-luvulla sukupuuttoon kuolleesta eläinlajista, joka sai nimensä löytäjänsä, tutkijan ja tutkimusmatkailijan Georg Wilhelm Stellerin mukaan.

Suomeksi jo viimeinen meressä kellunut merilehmä on kohdannut sukupuuton. Sen suonissa kiertää veri, ja hermosto lähettää raajoille yhä sähköisiä viestejään, mutta sen kiertäessä poukamasta toiseen etsimässä lajitovereitaan se on jo kohdannut syvimmän mahdollisen yksinäisyyden, sukunsa puutteen, ja sen laji on lopussa jo ennen kuin luoti lävistää silmän.

Steller on mukana kapteeni Vitus Beringin johtamalla tutkimusmatkalla. Kapteeni on toteuttanut Pietari Suuren unelmaa meritien kartoittamisesta Aasiasta Amerikkaan, mutta työ on hallitsijan elinaikana jäänyt kesken ja uusi retki on tarpeen. Tuolle vuosien mittaiselle retkelle lähtee mukaan tutkijoita eri aloilta, mutta porukan riitaannuttua ja kyllästyttyä matkan vaivoihin heidät korvaa luonnontutkija ja teologian tohtori Steller, joka ei piittaa ulkoisesta komeudesta, vaan omistautuu intohimoisesti tutkimustyölleen. Hänen tehtävänsä on kartoittaa Kamtsatkan niemimaan eläimet, kasvit ja kivet.Tuntemattomat meret erottavat retkikunnan laivoja ja vähentävät varustusta, mutta tuntemattoman jättiläiseläimen, jota merenneidoksikin sanotaan, kohtaaminen vie Stellerin mielenkiinnon.

Kirja alkaa ja päättyy Luonnontieteelliseen museoon Helsingissä. Turpeinen kertoo halunneensa selvittää, mitä tapahtui sillä välillä, kun stellerinmerilehmä kuoli sukupuuttoon ja sen luut päätyivät suomalaiseen museoon. Aikaa kului kolme vuosisataa. Kirjailija kuvittaa hurjaa tarinaa alkeellisiin oloihin muuttaneista ihmisistä,  jotka eivät pelkää tarttua uusiin haasteisiin tai matkata tehtäviensä perässä jopa perheensä kanssa tuntemattomille seuduille outojen kansojen pariin.

On selvää, että kirkko on laiminlyönyt tehtäväänsä, sadassa vuodessa vain muutama alkuasukas on hyväksynyt oikean uskon, eivätkä siirtokunnan asukkaat ole heitä parempia - tietävät, mikä on oikein, mutta valitsevat toisin.

Kuitenkin ennen kaikkea kirja kertoo intohimoisista tutkijoista, jotka konstruoivat luista eläintä, entisöivät särkyneitä linnunmunia ja huolellisista piirtäjistä, jotka jäljensivät hämähäkkejä. Se kertoo heistä, joille luonto on rakas ja joille tiede on rakas. Joskus näiden välillä on ristiriita, onneksi harvemmin.

Kuollut ja elävä yhdistyvät paperilla yhdeksi, tarkaksi kuvaksi, ja hänen silmiensä kautta von Nordmann näkee taas hämähäkin kaikessa loistossaan.

Monivaiheinen tarina on kerrottu vauhdikkaasti viipyilemättä tunnetiloissa turhan kauan. Henkilömäärä on hengästyttävä ja yksityiskohdat tarkkaan kuvattuja, mutta  stellerinmerilehmä pitää kerronnan koossa ja lukijan mielenkiinnon yllä. Ei tätä kirjaa syyttä ole kehuttu. Tekijän seitsemän vuoden työ ansaitsee käännöksiä ja tunnustusta. Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto tuli jo. Tuleeko muutakin?

Iida Turpeinen: Elolliset. S&S, 2023. -Kansi Safa Hovinen, Merkitys, 296 sivua

Mazzarella Merete: Varovainen matkailija

 Mazzarella Merete

Varovainen matkailija
Tammi 2019
Alkuteos: Den försiktiga resenären
Suom: Raija Rintamäki
318 sivua

Jo lapsuudessaan useissa eri maissa asunut ja sen myötä lukuisia matkoja tehnyt diplomaatin tytär tunnustaa olevansa varovainen matkailija. Hän pelkää, ettei löydä vessaa, kun on hätä - tai ettei pääse pois vessasta. Hän on kokenut lähtemisen ilon ja paluun ilon, ikävän vieraassa paikassa, mutta on kaikesta huolimatta valmis edelleen lähtemään.  Vieraista paikoista hän haluaa löytää myös jotain tuttua.

Mazzarella osaa kirjoittaa koskettavasti. Hän ei nosta itseään jalustalle, matkustamisen sankariksi, vaan hänen kertomansa voisivat olla kenen tahansa kokemuksia. Paitsi että: Mazzarella on kirjailija, joka tekee tarkkoja havaintoja niin ympäristöstä, ihmisistä kuin matkustamisen tavoistakin. Hän suhtautuu kriittisesti myös itseensä ja on kirjoissaan voimakkaasti läsnä  elämäntarinansa ja siihen liittyvien ihmisten kautta. Pidän kovasti hänen tyylistään ja tavastaan kirjoittaa, vaikkakin hetkittäin kaipaan lyhyempiä lukuja. Tuntuu kuin Mazzarellan ajatus siirtyisi asiasta toiseen asiaan niin saumattomasti, ettei sen kulkua voi katkaista. Lukijana olen välillä jo kadottanut aloituspohdinnan. Ehkä juuri tässä piileekin salaisuus: kirjaa ei voi laskea käsistään montaakaan kertaa sen aloitettuaan.

Pääosa kirjasta käsittelee risteilymatkaa Karibialle ja aikaisempien, vastaavien risteilyjen muistelua. Olin hieman pettynyt, sillä niin varaovaiseksi matkailijaksi en olisi Mazzarellaa uskonut. Risteilyt ovat ohjelmineen ja päivästä toiseen toistuvine rutiineineen mielestäni niin kovin turvallista menoa. Mazzarella kuvaa tätäkin kriittisesti ja erityisesti järjestettyjä päiväretkiä eri satamissa hän tuntuu vieroksuvan Noilla retkillä nähdään vain se, mitä on suunniteltu katsottavaksi eikä katsota elämää omilla silmillä, omia havaintoja tehden. Monesti pienikin havainto voi olla arvokkaampi muisto matkalta kuin osoitettu, pakollinen elämys.

Kirjan jälkiosa käsittelee matkoja ja asumista Australiassa ja Uudessa Seelannissa. En ole itse käynyt kummassakaan maassa, mutta Mazzarella ei pelkästään luettele paikkoja, joissa hän on käynyt, vaan löytää matkoista syyt lähteä ja viipyä - ja palata sinne uudelleen. Tämä koskee koko kirjaa ja juuri sen takia kirja viehättää. Mikään perinteinen matkakirja tämä ei ole, vaan kirjassa käsitellään matkustamisen ideaa melkein filosofisesti.

Ilmastonmuutos on noussut vahvasti uutisiin ja poliittisiin keskusteluihin. Hälyttävät uutiset ovat myös varovaisen matkaajan tiedossa, mutta vaikuttavat hitaasti. Mazzarella toteaa , ettei voisi olla lentämättä. Ehkäpä risteilyt on helpompi jättää tekemättä? Tällä asenteella kirjoitettu kirja ei ole ilmestynyt oikeaan aikaan. Moni muukin käy itsensä ja matkustustapojensa kanssa kriittistä keskustelua. Moni muukin saattaa päätyä samnkaltaiseen lopputulokseen. Siitä huolimatta moni saattaa arvostella juuri tätä, avoimesti julkituotua tunnustusta.

Jalonen Olli: Taivaanpallo

Olli Jalonen
Taivaanpallo
Otava 2018
461 sivua
Kannen suunnittelu: Anna Lehtonen

Mitä voi enää sanoa tästä paljon käsitellystä kirjasta, josta melkein kaikki arvioijat ovat pitäneet ja josta itsekin pidin?

Kuolleenpuun Agnus kokee odottamattoman onnenpotkun, kun pääsee herra Halleyn ja Clarken apulaiseksi Saint Helenan saarella. Pojalle se merkitsee oppimisen alkua, sillä tähtitieteilijä Halley osaa opastaa rauhallisesti ja tietää, että nuori mieli on avoin ja kiinnostunut. Agnuksen elämä leskiäidin vanhimpana poikana ei ole helppo, vaikka oppia on saatu ja kykyjä on. Äiti Catherine turvautuu pastori Barthiin, jonka tarkoitukset epäilyttävät - erityisesti kuohuvaa kyläyhteisöä  Pastorin pihapiiriin muuttavat myös sisar Ann sekä kaksoset: Äidin ja Annin lähes yhtäaikaa syntyneet pojat. Kyläläisten viha kohdistuu niin Agnukseen kuin kaksosiinkin ja heidän kauttaan viestiä lähetetään pastorille.

Agnus yrittää täyttää Halleyn antamaa tehtävää taivaankappaleiden liikkumisen kirjaajana, vaikka yhteys emämaahan ja siellä asuviin tutkijoihin katkeilee ja saaren poliittiset olot muuttuvst väkivaltaisiksi. Viimein Agnus lähetetään salamatkustajana laivan tähystyskorissa usean kuukauden merimatkalle Englantiin mukanaan pastorin viesti herra Halleylle niin takin vuoriin kätkettynä kuin sisäisesti opeteltuna.

Silloin kun saa olla omassaan tietää mitä seuraavaksi tekee. mutta kun on tällä lailla irti eikä missään ei tiedä. s. 289


Merimatkan kärsimykset ovat kohtuuttomia, mutta perillepääsy ei sekään takaa onnea muukalaisen elämään. Onneksi Agnuksella on loppumaton etsimisen, tutkimisen, lukemisen ja oppimisen halu, joka kantaa ymmärtävän opettajan. opastuksella yli ymmärtämättömien ja pahantahtoisten ihmisten ja vaikeiden olosuhteiden. Jalonen on sanonut, että kirja on lukemisen ylistys ja Agnuksen kautta sanoma välittyy oivallisesti.

Sitten en malta koska on niin kauan kun olen saanut lukea muuta kuin laivan tykkikannella pronssisiin putkiin valettuja merkintöjä ja ruumassa säkeistä ja kangaspakkojen suojakääröistä mitä niihin on maalilla piirretty. s. 308

Kuka tahansa viaton ja ajatuksiltaanpilaamaton omaa tuoreen mielen. Mieli on uutena altis oppivaisuuteen ja uuden sisällyksen keräämiseen. Silloin voi paljonkin kertyä sen vähäisen päälle minkä lapsi on ensimmäisinä vuosinaan ehtinyt luonnollisesti kokea ja saada ilman enempää opetusta, herra Haley alkaa kertoa.. s. 318

Agnuksessa on myös kirjailijaa itseään, kertoi Olli Jalonen haastattelussa. Ilmankos tuntuvat niin aidoilta pojan ajatukset. On toki kirja vaatinut myös paljon taustatyötä ja eläytymistä, sillä tuskin Jalonen on istunut tähystyskorissa ja kostutellut viimeisiä laivakorpun muruja syljellä. Lopputulos vuosikymmenten työstä on kuitenkin enemmän kuin 30.000 euron palkinnon arvoinen. Agnus asuu lukijoissa vielä kauan ja kirjan välittämä toivo ehkä vielä pitempään.

Näin mutkan kautta voin olla ylpeä itsestäni. Itseylpeys saa sydämen liikkumaan nopeammin, olen oppinut tunnustelemaan sitä kokeellisesti ja mittaamaan lyönnit. s. 351