Aino Kallas luuli neuvostovaltaa Virosta paettuaan saavansa takaisin Suomen kansalaisuuden, jonka avioituessaan virolaisen diplomaatin Oskar Kallaksen kanssa oli menettänyt. Toisin kuitenkin kävi ja pakomatka jatkui Suomesta Ruotsiin, jossa hän menetti miehensä ja tyttärensäkin. Toinen tytär oli jo kuollut harhaluodista Virossa, poika eli perheineen Lontoossa eikä Viroon jääneen vävyn kohtalosta ollut varmuutta.
Kallas itsekin tiedostaa eläneensä etuoikeutetussa asemassa tajutessaan samalla autiossa vuokra-asunnossaan Tukholmassa elintason romahduksen ja vanhuuden läsnäolon. Tytär Virve lapsineen asuu hänen kanssaan ja Kallas yrittää keskittyä saattamaan päiväkirjansa julkaisukuntoon. He tarvitsevat rahaa, sillä tytären palkka ei tahdo riittää ja lopulta tämäkin sairastuu. Aiempaan elintasoon nähden romahdus on suuri.
Tarvitseeko kukaan tässä maailmassa enää samppanjajäähdyttimiä?
Vanhenevan Aino Kallaksen ajatuksissa kulkee huoli asioiden järjestymisestä nykyhetkessä, vanhuuden mukanaan tuomat vaivat ja murhe lähiomaisten kohtaloista. Hän ei viihdy Ruotsissa ja tuntee yhdeksän pakolaisvuotensa aikana myös ruotsalaisten haluavan päästä hänestä eroon, samaistuu amerikkalaisen maahanmuuttajan sanoihin:
He lähestyvät minua puoleksi empien, tarkastavat minua uteliaasti tai säälivästi, sen sijaan että kysyisivät suoraan miltä tuntuu olla ongalma (W.E.B. DuBois)
Lopulta hän uskaltaa lähteä Suomeen kustantajaansa ja maan hallitukseen luottaen, mutta huolet eivät väisty. Tieto tyttären vakavasta sairaudesta ahdistaa sielläkin ja saa muistamaan neljännen lapsen lyhyen elämän vammaisena ja myös kaikki ne kerrat, kun hän on jättänyt perheensä työn takia tai päästäkseen rakastajien luo.
..hän tunsi syyllisyyttä, että oli itse aiheuttanut lapsensa vammautumisen, koska oli keskittynyt enemmän tekeillä olevaan kirjaan, antanut parhaat voimansa sanoilleen ja lauseilleen.
Suuri rakkaus Eino Leinoon on melkein ollut hajottaa perheen ja nyt hän pohtii, kuinka avoimesti uskaltaa asiasta kertoa. Oskar on kuollut, Eino Leino on kuollut ja pronssipatsaana ylistetty. Julkinen paljastaminen kuitenkin arveluttaa:
...ruumiin myyminenhän on ikivanha ammatti ja niin kai sielunkin, sitä saa repiä itsestään riekaleita ja tyrkyttää niitä toreilla tuntemattomille ihmisille kolikoita vastaan.
Suvi Ratinen vie lukijan hyvin lähelle Aino Kallasta, melkein pääsee pään sisään, ajatuksiin, huoliin ja pelkoihin. Sodan jälkeinen yhteiskunta ja poliittinen varovaisuus ovat kirjassa läsnä. Kirjassa oli paljon sellaista, jota en ollut tiennyt tai tullut ajatelleeksi. Kerronnan lyhyet lauseet ja kappaleet tekevät sisäisen monologin aidon oloiseksi ja helpoksi lukea. Kappaleet saattavat alkaa pienellä kirjaimella ja kerronta hyppelehtiä asiasta toiseen, mutta se sopii tähän tyyliin. Tuolla tavallahan ajatus etenee: pysähtyy hetkeksi pidempään johonkin ja kulkee taas toiseen asiaan.
En ole koskaan ollut varsin innostunut Aino Kallaksesta tai hänen tuotannostaan. Olen vierastanut yläluokkaista kirjailijaa, mutta tämä kirja esittelee toisenlaisen Aino Kallaksen. Itsetietoisuus ja varmuus omasta merkityksestä kirjallisella kentällä ovat tässäkin kirjassa läsnä, mutta vaikeuksien läpi kerrottuna asenne vaikuttaa hyvältä tai ainakin hyväksyttävältä. Tämä kirja pystyi paljon enempään kuin elämäkerta. Romaanin perusteella minunkin on muutettava varautunutta suhtaumistani biofiktioon. Nautin lukuhetkistä ja vielä luettuanikin kirja pyörii mielessä.
Hän ei suostu ajattelemaan, että olisi elänyt väärin, on vain elänyt, on elänyt läpi sen mikä on osunut kohdalle ja mikä on vetänyt puoleensa.
Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, Kansi Piia Aho.- 328 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti