Nicolas Lunabba : Itkisitkö, jos mä kuolen

 

Välitän heistä, haluan heille hyvää. Mutta sitäkin enemmän välitän itsestäni, haluan itselleni hyvää vielä enemmän.

Tässä kirjassa erityisnuoristyöntekijä kertoo työstään ja siitä, kuinka levoton ja sopeutumattomaton, alkoholisoituvan yksinholtajaäidin poika Elijah kasvaa kirjoittajan luona omaksi itsekseen ja saa elämisen mahdollisuuksista kiinni. Samalla kirjoittaja kertoo myös kaikista hankaluuksista, huumeista ja väkivallasta, jotka katkaisevat erityisesti maahanmuuttajanuorten tien ruotsalaiseen  yhteiskuntaan heti alkuunsa. Jos Elijah kysyy kirjan nimen kysymyksen Nickiltä, ei kenenkään tarvitse kysyä sitä kirjan lukijalta. Kirja on itkettävän todellinen ja karmea.

Kirjoittajan lähtökohdat eivät ole ymmärtääkseni olleet juuri paremmat kuin nuorten, joiden kanssa hän työskentelee. Hänkin erottuu perusruotsalaisesta ihonvärinsä perusteella ja luokittelee välillä itsensä alemmaksi kuin alkuperäisväestön.

Se on merkillistä. Minä en yleensä voi antaa kenenkään avata minulle ovea enkä voi vaivata myymäläapulaistakaan kiusaantumatta. Osin on kyse painostavasta läheisyydestä, joka sikiää siitä, että ventovieras on valmis auttamaan. Ja osin taas heräävästä epävarmuudesta: olenko asetelman alempiarvoinen vai ylempiarvoinen?

Vaikka kirjoittajalla on ammatin koulutus ja kokemus, panee hän peliin enemmän tehtävässään. Hän välittää kohtaamistaan nuorista. Hänellä on kyky ymmärtää ja kuvitella itsensä heidän tilalleen. Hän on lukenut muutakin kuin ammattikirjallisuutta!

Hän (Stig Dagerman) rikkoi elämän ja kirjallisuuden välisen kalvon, muovaili päivänpolttavan läsnäolon, kirjoitti kuin viimeistä päivää.

Koripallo on mamujen laji ja siinä Elijah on melkein yhtä hyvä kuin kirjoittaja ja kehittyy edelleen valmennettuna ja kannustettuna. Kirjoittaja jakaa muitakin selviytymiskeinojaan, mikä tuottaa tulosta - ja ilon.

Se oli suuri hetki. Ehkä kirjallisista kokemuksista suurin. Kirja oli muuttanut sinun elämääsi. Sinä olit muuttanut kirjaan.

Lunabba kuvaa kirjassa myös kaikkea sitä, mikä ärsyttää. Hänen pieneen asuntoonsa muuttanut nuorukainen ei ole tottunut korjaamaan jälkijään eikä laittamaan ruokaansa. Välistä asetelma muuttuu niin, että Nick tuntee itsensä melkein palvelijaksi. Ärsytys ei ole kuitenkaan mitään sen rinnalla, kuinka paljon ruotsalainen yhteiskunta ja sen käyttäytymistavat omaksuneet ihmiset ärsyttävät ja vihastuttavat. Hyvinvointiin tottuneet ihmiset puolustavat lähinnä omia asemiaan ja etsivät syyllisiä, jos joku ei ole kohdallaan. Laajempiin analyyseihin ja syiden etsintään ei haluta tai viitsitä ruveta.

Analyysikyvyttömät opportunistit päättivät kutsua koolle Malmön keskustaan "mielenosoituksen väkivaltaa vastaan". Vaan turhautuminen, kritiikki, ei kohdistunut poliittiseen johtoon ja vuosikymmenen mittaiseen kehityskulkuun, joka oli tehnyt Malmöstä vertailujen eriarvoisimman kaupungin ja korottanut kaupungin köyhien ihmisten lukumäärän Ruotsin suurimmaksi. Ei , mielenosoituksen kohteena oli yksi kirjava ryhmä: rikolliset.

 Ja ruotsalaisen syyttömyyden illuusion säilyttämiseksi on ratkaisevaa, että sinun kaltaisesi ihmiset leimataan rikollisiksi. Tai että et saa näkyä mitenkään.

En ollut ollenkaan innostunut, kun tämä kirja valittiin lukupiirimme seuraavassa kokoontumisessa käsiteltäväksi. Aloitettuani puhuttelumuotoon kirjoitettua kirjaa, pelkäsin lukevani oman elämän kiillotustarinaa salatulla alaotsikolla: Miten pelastin yhden maahanmuuttajanuoren. Luettuani olen kuitenkin sitä mieltä, että mahdollisimman monen muunkin pitäisi lukea tämä. Eikä arvioni perustu sujuvaan ilmaisuun  tai dramaattisiin käänteisiin - tai edes noihin poimittuihin lukemisenylistyslauseisiin. Kirja paljastaa jotain, joka uutisvirrassa kerrottuna hukkuu isomman väkivallan alle, mutta on varmasti yksi syy ihmisten pelkoon ja kyvyttömyyteen käsitellä asioita mielessään ja yhteiskunnassa toimiessaan. Silmiä avaava kirja, joka kertoo yhtä paljon suomalaisesta kuin ruotsalaisesta yhteiskunnasta ja ennen kaikkea samoista asenteista! Vahva lukusuositus!

Ensimmäinen on hellyys sinua kohtaan. Ehkä se on syvempää rakkautta, koska ylenkatse, jota joudut sietämään, on kaivautunut syvälle myös minuun. Toinen tunne on häpeä.

Nicolas Lunabba : Itkisitkö, jos mä kuolen. - Johnny Kniga, 2024. - Ruotsinkielinen alkuteos: Blir du ledsen om jag dör? Natur&Kultur, 2022. Suom. Tarja Lipponen. - 283 sivua

Hotakainen Kari: Opetuslapsi

 Taas veti Kari Hotakainen maton jalkojeni alta . Tämä kirja pakotti ajattelemaan myös omaa elämäntapaa ja omia valintoja. Eikä se tapahtunut lirkuttelemalla eikä kauniisti puhumalla, vaan ehdottoman täsmällisillä ja kuvaavilla lauseilla, vertauksilla, jotka paljastavat parilla sanalla sen, mitä itse selittäisin viisi riviä. Myönnettäköön, että olen ihaillut Hotakaisen ilmaisua ja sanavalintoja aina 1997 ilmestyneen Ritva-lastenkirjan jälkeen. Tuosta kirjasta arkikäyttöön jäi nakkinektari (=nakkipakettiin valunutta suolalientä). Tässäkin kirjassa on vastaavia kielellisiä oivalluksia, kuten pankkitunnuksilla hankittu viherpesu. Naurattaisi jollei itkettäisi.

Kirjan aihe on vakava. "Sijaisnarttuna" uuteen kauniiseen kotiin päässyt Maria saa lapsuudessaan aineellista hyvää, jonka kokee yhtä pahaksi kuin sijaisäiti Kirstin valmistaman ruuan. Talon lapsiin verrattuna hän on aina alakynnessä, hyvänteon kohde ja kasvatettava kuten perheeseen otettu narttukoira, johon sijaisisä Lauri häntä vertaa. Tämä isä pitää Mariaa elämänsä uutena ulottuvuutena ja mainostaa radiopodcasteissaan nöyryyttä, 

Taikasana, joka muuttaa ahneen ja kyltymättömän kiimaisen sijoittajan ajattelijaksi. Laurikin oli nöyrä jakson vaatiman ajan, 44 minuuttia. Sen jälkeen Lauri muuttui taas omaksi itsekseen, vaikkei enää edes tiennyt mikä on oma itse, kun oli niin moneksi ajan pyörteissä muuttanut.

 Marian ainoa ystävänsä Läski eli Mika Tuisku ei saa lupaa vierailla talossa likaisenharmaan olemuksensa vuoksi.

.., huokaisten nousee sijaisisä Lauri, kuka siellä nyt tähän aikaan, ja siellä on Läski, minun ei-toivottu ystäväni, nukkavieru, rupuhousu, limainen tukka päätä pitkin, seisoo eteisessä, koska eteisessä tuollaisten paikka on, häntä ei kutsuta sisään, vaan häntä kuullaan eteisessä, hän on liian lähellä jotta saisi ymmärrystä, sijaisvanhemmat pitävät kaukaisten maiden lapsista ja nuorista, joille voi antaa tukea ja lämpöä Punaisen ristin kautta.

Maria on päättänyt kostaa hyväosaisille itsensä, vakuutusyhtiöiden pettämän Läskin sekä muiden syrjäytyneiden, sosiaalitukien varassa elävien puolesta. Hän tekee tekonsa tulevaisuudenuskonsa menettäneiden takia.

Tosin en usko, että luottavainen tunne kestää edes iltaan. Mutta näin olen elänyt koko elämäni, lyhytkestoisten uskojen varassa. En ole voinut levät Jumalan kämmenellä pelkäämättä, että kohta taas luiskahdan Hänen sormiensa läpi maahan.

Koston kohteena ovat kasvattivanhemmat ja Laurin viski-iltojen kaveri, maanviljelijä Ontronen, joka on ottanut nuorista tytöistä, Mariastakin, kuvia kokoelmaansa. Merkittyään nämä, Maria ottaa panttivankeja hyväosaisten edustajista, jotka imarreltuna ja julkisuudennälän riivaamana päätyvät Marian heille kaivamaan montuun tunnustamaan elämänsä onttoutta. Mukaan lähtevät Purjehtija, Syöjä ja Näyttelijä.

Purjehtija on ollut vakuutusyhtiön lääkäri, mutta purjehtinut myöhemmin maailman ympäri sponsoreiden tuella. Syöjä on kirjoittanut ruoka-arviota lehtiin ja hän saa ravintoloissa parhaan palvelun ja parhaat annokset. Näyttelijä rakastaa itseään ja halu kertoa omasta persoonastaan ja taiteestaan koituu hänen kohtalokseen

Katsoin kirjaa lukiessani samaan aikaan Areenasta Helsinki-syndrooman panttivankidraamaa ja ihmettelin, onko tämä aihe nyt erityisesti pinnalla. Molemmat kaappaajat ovat kokeneet vääryyttä, vaikkakin draamasarjan Elias Karolla  oma kokemus on tärkeämpi. Maria on kostajana avuttomampi ja hauraampi, mutta toimii silti suunnitelman mukaan vakaasti. Hotakaisen kirja tarjoaa kuiten jännitysdraamaa enemmän pohdiskelua huono-osaisuudesta ja elämästä yleensä.

Nyt mietin, ovatko ahneus ja kateus arvoja. Vai ovatko ne paheita? Mitkä sitten ovat arvoja? Rehellisyys, aitous, isänmaallisuus, tasa-arvo? Eivät ne minusta mitään arvoja ole, vaan koruja, kauniita vaatteita, merinovillaisia. Ihmiset koristelevat niillä itseeään. Ilmoittavat ne arvoikseen. Poseeraavat. Tekevät vaikutuksen.

Vaikka nyt jälkikäteen pidänkin alkuasetelmaa epäuskottavana ja Marian, valtiotieteen ylioppilaan ja lähihoitajan, motivaatiota kaikkien syrjäytyneiden puolesta kostavana sankarina epätodennäköisenä, en lukiessani epäillyt lainkaan. Hotakaisen kerronta on hengästyttävän intensiivistä, lauseet napakan lyhyitä ja täynnä merkityksiä.  Kirja olisi  oikeastaan se olisi pitänyt saada lukea yhdellä kertaa, hotkaista ensin ja sitten sulatella ja eritellä. Hyvä, että Hotakainen malttoi luopua televisiohupailusta ja keskittyä kirjoittamiseen. Kirjasta jää jälki, visailuohjelmat tulevat ja menevät.

Hotakainen Kari: Opetuslapsi. Siltala 2022, Kansi: Elina Warsta. 271 sivua