Nuorena, hyvin kauan sitten, leirikaverini masentui. Hän kärsi maailmantuskasta, sanoivat vanhemmat, jotka hakivat tytön pois kesken viikon. Minusta se oli hienoa ja olin vähän kateellinen. Elina Hirvosen kokemuksilla maailma on tuskineen läsnä kaiken aikaa. Hän on matkustanut ja saanut ystäviä niin monesta maasta, niin monenlaisista oloista, että näkee maailman lomamatkaajia laajemmin. Hän on kokenut ystäviensä kanssa iloja, suruja ja pitää heihin jatkuvasti yhteyttä. Tässä kirjassa maailma tarjoaa usein juuri ystävien kokemusten kautta pahoja asioita.
Eikä ole minäkertojalla helppoa muutenkaan. Alakulo vaanii keskellä perhearkea, pakottaa itkemään hyvinvointiyhteiskunnan mahdollistamien hauskojen juhlien jälkeenkin.
Kerron, että nautin yksinäisyydestä, mutta uskallan olla yksin ainoastaan ihmisten lähellä. Muiden, tuntemattomienkin ihmisten läsnäolo antaa rajat mielelleni, niin että vältyn vajoamasta syvyyksiin, joista ei ole paluuta.
Teoksen aika kulkee syksystä 2019 läpi koronaeristyksen, Talibanin valtaannousun ja Afganistanin naisten eristämisen aina helmikuuhun 2022, jolloin Venäjä hyökkää Ukrainaan. Uutiset muualta tulevat lähelle, koska joku ystävistä on paikalla, kokemassa. Hirvonen kirjaa lukujen otsikkoihin ajankohdat tarkasti, mainitsee säätilan, myös muualla kuin siellä missä itse on ja kulkumerkinnät, joita korona-aikaan ei juuri ole. Kuivuus ja kuumuus, toivo ja epätoivo ovat läsnä niin johdannoissa kuin tekstissäkin. Hirvosen tekstin vahvuus ja mielestäni myös sen tarkoitus on juuri tässä: hän kertoo yksityisestä, mutta näkee myös laajemmin. Olin hieman hämmentynyt minäkin Jukka Koskelaisen kritiikistä, jossa hän arvioi yksityiselämän sekoittamisen vakaviin maailmantapahtumiin koituvan kirjan tappioksi (HS 18.8.2023). Juuri tässä on mielestäni kirjan ydinajatus: oman yksityisen ilon ja surun, menneiden tapahtumien peilaaminen maailman tapahtumiin kerronta-ajankohtana, uutisten kantamiin uhkiin ja murheisiin.
"Maailmankaikkeudessa kaikki liittyy kaikkeen eikä yksikään muutos tapahdu ilman, että se vaikuttaa myös muihin," (Kesä, syksy 2021, Kulkumerkinnät)
Hirvonen osaa kirjoittaa ja hänellä on mielessään asioita, jotka ansaitsevat tulla kirjoitetuksi. Olin Hirvosen esikoisromaanista Että hän muistaisi saman (2005)poikkeuksellisen vaikuttunut. Se tuntui iskuna suoraan palleaan. Tämä kirja ei koskettanut minua läheskään yhtä paljon, vaan jäi kuitenkin sirpaleiseksi. Maailma tuli kyllä lähemmäksi ja erityisesti afganistalaisen naisen pelastamiseksi tehty työ kuvattiin hyvin ja konkreettisesti. Tai ehkäpä olen yhä vain kateellinen, koska kirjailija on kokenut sellaista, johon minusta ei ole ollut enkä minä pääse vieläkään lähemmäs hänen nyt tuntemaansa maailmaa.
Raskaina aamuina en pelkää tuntematonta vaan tuttua. En sitä, että tapahtuu jotain uutta ja pelottavaa, vaan että se, minkä yritän jättää taakseni, tapahtuu uudelleen.
Elina Hirvonen: Rakkauksien lokikirja:romaani. WSOY, 2023. - Ulkoasu Elina Warsta. - 229 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti