Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva

 

Hän oli kuitenkin todella vanha ihminen, ja vanhat ihmisethän ovat, no, you know, suurpiirteisiä. Careless. Huolimattomia. Tahraisia. Eivät näe. Hukkaavat silmälasinsa ja ovat ilman niitä sokeita. Käyttävät teippiä kaiken korjaamiseen. Mutta nyt ei ollut siivouksessa huomauttamista. Erityisesti mieleeni jäi se, että seinustoille pinotut sanomalehtiniputkin olivat lähes pölyttömiä.

Nanette Kottarainen näyttää tuolta Leilan silmissä. Leila on opiskelija, jonka Nanette on palkannut kirjoittamaan puhtaaksi muistiinpanojaan, päiväkirjamerkintöjään menneiltä vuosikymmeniltä.  Nanette Kottarainen on 92-vuotias. Leilan ja Nanetten lisäksi tapahtumissa ja välikeskusteluissa on mukana kolmas, nimeämätön henkilö, jolle Leila kertoo kohtaamisistaan vanhan naisen kanssa. Tietysti mukana on myös liuta henkilöitä Nanetten menneisyydestä: Felix, joka pestaa 18-vuotiaan Nanetten keittiöpiiakseen, Sofia ja hänen miehensä Max; Bella, jota em. pariskunta kasvattaa, naapureita..

Kerronta tapahtuu monessa eri tasossa, eri aikoina. Nanetten päiväkirjamerkinnät vievät juonta eteenpäin. Leila päivittelee Nanetten edesottamuksia ja kuntoa nimeämättömälle henkilölle, joka rakentaa omaa kuvaansa kerrotusta. Viimeisimmät päiväkirjamerkinnät ovat kevättalvelta 2022, jolloin Ukrainan sota on syttynyt, ensimmäiset vuodelta 1948, jolloin päiväkirjan kirjoittaja, Nanette, on muuttanut maalta kaupunkiin. 

"Rätti kädessä syntyneen" Nanetten pohdinnat paljastavat sodan jälkeisen ajan tiukan luokkajaon, johon hän ei ole pystynyt vaikuttamaan, vaikka suhde työnantajaan on muuttunut palvelussuhdetta läheisemmäksi. Hän on pysynyt edelleen huomaamattomana keittiöpiikana, vaikka näkee ja osallistuu perhetapahtumiin ja matkoihin. Samalla hänellä on tarkkailuasema, sillä jos ihminen ei arvosta toista, hän paljastaa itsensä.

Asiahan on niin, että minä olen koko elämäni ollut kiitollinen eri ihmisille kaikesta siitä hyvästä, mitä olen saanut osakseni. Ja koko ikäni olen kummastellut ihmisiä, jotka eivät ole kiitollisia vaan olettavat, että kaikki hyvä lankeaa heille itsestään.

 Taide ja uutiset siivittävät vanhan naisen ajatusta. Nanetten asunnossa soivat vanhat levyt, erityisesti jazz. Varsin usein Nanetten merkinnöissä mainitaan Pradon taidemuseo Madridissa ja Francisco de Goya ja hänen painajaismaiset työnsä sekä Picasson Guernica. Sota kauheuksineen on läsnä näiden teosten kautta, mutta ne eivät selitä, vaan pikemminkin kertovat onnettomuuksien toistumisesta. Uutisten kuvaavat sotaa, jota käydään nykyhetkessä Ukrainassa. 

Sairaalat, terveyskeskukset ja terveydenhuollon tilat ovat paikkoja, joissa ihmiset ovat erityisen tarpeellisia toisille ihmisille.....Sota taas on paikka tai asiantila, jossa on ainoastaan mahdollisimman tarpeettomia ihmisiä: heitä, jotka on tarkoitus tuhota ja heitä, jotka tuhoavat. Sairaala ja sota ovat toisilleen mahdollisimman vastakohtaiset asiat. Niiden ei pitäisi olla samapaikkaisia tai yhtä aikaa voimassa olevia asiantiloja. Mutta ovathan ne, aina vain uudestaan.

Alussa olevan Leilan näkemyksen lisäksi tämän tästä nousee esiin Nanetten ikä ja vanheneminen yleensä. Nanette itse  analysoi sitä päiväkirjamerkinnöissään rehellisen koruttomasti:

Vanhenemisen tragedia on kylläkin se, että takanapäin on aina vain enemmän katseltavaa, ja yhtenä päivänä taaksepäin katsellessaan huomaa 44-vuotiaana pitäneensä itseään vanhenemisen asiantuntijana ja käyttäneensä seuraavat 48 vuotta oman vanhenemisensa pohtimiseen sen sijaan, että olisi tarttunut johonkin mihin vielä voi vaikuttaa.

Vaan toisaalta:

Billie (Holiday) ei elänyt niin vanhaksi, että olisi ehtinyt lakata olemasta itsensäpahoittelija.Minä ehdin, mutta vain ehkä ja vain juuri ja juuri viimeisillä minuuteillani. Aika loppuu.

Myös kirjoittamisesta; omastaan ja yleensä Nanette Kottarainen tekee huomioita, jotka joskus aukeavat lukijalle vasta pohdinnan jälkeen.

Olen piirtänyt kirjaimia ja sanoja niin kauan, että niiden viivat ja kaaret muodostavat ympärilleni melkein läpitunkemattoman tiheikön. Uudet kirjaimet ja sanat hylkivät tosiasioita ja yrittävät vetäytyä tiheikön tuttuihin koloihin ja muotoihin kuin jokin vahva magneetti vetäisi niitä. En halua, että käy niin. Kirjainten ja sanojen tehtävä on leikata tiheiköt auki, ei muodostaa niitä.

Poltin kaiken minkä olin siihen mennessä kirjoittanut kirjoittamisen ilosta ja päätin, että siitä eteenpäin kirjoitan vain kirjoittamisen pakosta, vain sen mitä en pysty olemaan kirjoittamatta, ja että sen mitä olen kirjoittanut minä käärin puuvillanaruilla paketeiksi ja pinoan suojaksi itselleni.

Helsingin Sanomissa 9.9.2023 julkaistua Helena Ruuskan arviota lukuunottamatta en ole havainnut tämän kirjan juuri olleen esillä. Mielestäni se ansaitsisi huomiota yhtä lailla kuin Weseliuksen esikoisteos Alma! sai. Pidin  kirjasta kovasti ja erityisesti sen reippaasta ja itsestään numeroa tekemättömästä päähenkilöstä Nanette Kottaraisesta, joka kirjoittaa itseään näkyväksi itselleen. Minua eivät häirinneet edes monet tasot kerronnassa ja tapahtuma-ajassa. Ne loivat kerrontaan jännitystä. Monet viitteet jäävät tosin pienen maininnan varaan, kuten nimeämättömän henkilön rooli ja suhde muihin. Lukijalta vaaditaan tarkkaavaisuutta. Vähitellen palapelin palaset loksahtelevat oikeille paikoille ja se tapahtuu kiehtovasti, ei lukijaa kosiskellen, muttei häntä väheksyenkään.

 Soisin kirjalle menestystä!

Ihmiset, jotka kirjoittavat, yrittävät piiloutua mutta haluavat paljastua, haluavat piiloutua mutta yrittävät paljastua.

Hanna Weselius : Nimetön - Nanette Kottaraisen muotokuva. - WSOY, 2023.- Päällys: Martti Ruokonen. - 441 sivua