En tiedä, mihin kaikkeen sinussa rakastuin. Mutta ensimmäisen kerran elämässäni saatoin levätä kaikkineni toisen vierellä. Sinä kosketit minua jostain syvältä, minne kukaan ennen sinua ei ollut yltänyt.
Kun kirjan kirjoittaja tapaa edellä puhutellun suuren rakkautensa deittisovelluksen kautta, on molemmilla takana jo avioliitto ja menneisyys. Miehen osalta menneisyys on sinetöity perusteellisesti, sillä matkalta saatu hermostoon vaikuttava sairaus aiheuttaa valtavat kivut, joihin lääkityskään ei aina pure. Takana on perhe-elämä ja johtavassa asemassa tehty työura. Edessä on kymmenen vuoden rakkaustarina ennen kuolemaa.
Nainen, joka kirjoittaa salanimellä, on työterveyslääkäri, joka tiettyyn pisteeseen asti pystyy myös ymmärtämään ja auttamaan rakastaan tämän kivuissa. Hän ymmärtää myös miehen halun kuolla pois jatkuvasta kärsimyksestä ja tietää, ettei voi siinä miestään avustaa.
"Toivon, että kuolisit", sanoin.
Räntäsade oli lakannut. Ikkunaverhon välistä pilkotti aamuauringon kirkastama maailma.
"Rakas, tuo on kauneinta mitä olet ikinä sanonut minulle."
Sissi Kuntsi kirjoittaa nimimerkkinsä takaa kauniisti ja koskettavasti. Hän kertoo tarpeeksi, jotta lukija tietää ja tuntee rakkauden todelliseksi ja aistii koko ajan myös kuoleman mahdollisuuden ja läheisyyden. Kirjoittaja yrittää sopeutua miehensä toiveeseen ja samalla olla osallistumatta siihen. Kirjan alusta asti on kuitenkin selvää, mitä on tapahtunut. Kirja kokonaisuudessaan selittää tähän syitä. Samalla se on mielestäni myös puolustus eutanasialle; kuolemisen tapa on niin rankka. Kirjassa annetaan myös sanoja surulle ja ikävälle, jotka naisen on pakko elää läpi miehen ratkaisun kunnioittamisen lisäksi.
"Kuolema tuoksuu muhevalle mullalle, joka ei ole hauta. Se on yhtaikaa hedelmällinen ja kuollut", sinä kuvailit. "Se on pehmeää, juoksevaa hunajaa, kuljen sen läpi, se myötäilee minua. Sitten olenkin itse hunajaa, muotoni muuttuu, ei ole enää reunoja."
En oikein pysty itsellenikään selittämään, miksi kirja lähti mukaani kirjastosta. Olin juuri päättänyt, etten halua enää lukea mitään kuolemasta ja niin vain selailuni syveni lukemiseen. Kaunis kirja, tärkeä kirja. Moni muukin voisi tämän lukea.
Iltaa kohti nousee raju tuuli. Kun aurinko on juuri laskemassa, menen seisomaan rantaveteen. Otan pussista tuhkaa kämmenelleni. Se on vaaleanharmaata, karheaa, seassa on luunsiruja. En ehdi heittää tuhkia, kun tuuli pyyhkäisee ne kädeltäni mereen. Hetken ne kelluvat pinnalla ja sitten hitaasti vajoavat pohjaa kohti.
Kunnes tuuli käy eikä sinua enää ole.
Sissi Kuntsi: Klo 17.23. -Tammi 2024. - Kansi Eevaliina Rusanen, valokuva Karoliina Norontaus.- 187 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti