Tuskin olisin ilman lukupiirin apua tarttunut näin hempeäkantiseen kirjaan. Tai ehkä olisinkin, sillä Merja Mäen edellisen kirjan pohjalta tehty näytelmä Ennen lintuja Seinäjoen kaupunginteatterissa vaikutti. Vielä enemmän puhutteli tämä kirja. Ja kansihan onkin kaunis!
Kirja ei ole jatkoa edelliseen kirjaan, vaikka tässäkin eletään sota-aikoja. Teoksen tapahtumat edeltävät sitä, mitä näyttämöllä näin. Aunuksen Karjala 1942 on Suomen valloittama maa-alue, jonka asukkaat yrittävät sopeutua miehittäjän vaatimuksiin ja samalla pitää yhteyttä neuvostoarmeijassa taisteleviin sukulaisiinsa.
Vaikka eihän rajaseudun naisella puolia ollut. Oli vain tuuli, joka puhalsi vuoroin idästä, vuoroin lännestä.
Päähenkilö on nuori nainen, Larja, joka on palannut opettajakoulutuksesta Kanta-Suomen alueelta Suurmäkeen. Täällä hän on jo aiemmin toiminut opettajana Petroskoin teknikumin oppien mukaan, mutta nyt hänen tilalleen on otettu suomalainen Ruusa ja johtajaopettajana toimii asepuvussaan Veikko Ailio. Ailio kelpuuttaa Larjan vain apulaiseksi.
Tärkeämmän tehtävän Larjalle antaa kuoleva buabo, joka on ollut kylän voimallisin itkijä. Larjan sotaan menneen sulhasen Misan isä ja äiti toivovat Larjan asuvan luonaan, mutta Larja muuttaa kotiinsa buaboa hoitamaan siskonsa avuksi. Isä ja äiti on viety vankileirille Neuvostoliiton puolelle. Larja tuntee itsensä pieneksi tämän tehtävän edessä.
Enkä koskaan kykenisi sellaiseen kuin buabon kaltaiset suuret itkijät. En osaisi yhtä rauhallisella liikkeellä painaa vaaleaa itkuliinaa poskeani vasten. En yhtä riipaisevasti kumartaa ylävartaloani ja apeutua, itkeä tikahtumiseen asti. Virsittelyn laskevan sävelen osasin, mutta en riittävästi itkusanoja.
Olen vähän vierastanut karjalaista itkijäperinnettä, mutta tämä kirja toi kaiken minulle oudon esiin tyrkyttämättä, liikaa kerralla tunkematta. Siellä täällä vilahtelvat oudot sanatkin tuntuivat ymmärrettäviltä. Nuoren tytön kasvaminen tehtävästään tietoiseksi naiseksi oli selviytymistarinana kiehtova.
Silloin sain tietää, mitä apeutuminen todella merkitsi. Se oli vajoamista tuttuun maailmaan, tuonilmaisiin, joka ei sijainnut korkealla vaan päinvastoin alhaalla. Tuntui kuin olisin ollut yksin tuuheassa metsässä ja pudonnut korkean petäjän oksien läpi.Notkeat oksat siirtyivät sivuun allani, mutta välillä ne raapivat selkääni, ja se sattui vähän.
Lopulta tunsin tipahtaneeni juurien kannateltavaksi., ja juurita virtasi elinvoima kaikkeen ympäröivään. Ikävä virtasi lävitseni eikä minun tarvinnut teeskennellä itkua. Yksi ohut juuri johti vainajien valtakuntaan, ja sille aloin itkuni.
Vähitellen elämä sujuu eteenpäin, vaikka Larja joutuukin luopumaan jatko-opinnoistaan Suomessa kylään jäädessään. Larja ei menetä itsetuntoaan eikä käsitystään siitä, mikä on oikein ja väärin. Hän luovii kahden erilaisen tehtävän välillä, itkijänä ja opettajana. Mukaan kuvioihin tulee myös rakkaus, vaikka asioita mutkistaakin kohteen kantasuomalaisuus.
Yhteistä meillä oli vain se, että työskentelimme ihmisten edessä.. Mutta opettajana minä peittelin, itkijät avasivat.
Kaikenkaikkiaan juoni on koukeroinen ja tapahtumia on paljon. Luulin, etten pitäsi rakkauskertomuksena mainostetusta kirjasta, mutta siirappimaisuus pysyy loitolla ja pääasiaksi nousee sodasta selviytyminen.
Tuntui helpottavalta kohdata suru arkisessa luokkahuoneessa eikä ainoastaan yövalvojaisissa, joihin se kuului. Tuomas oli näyttänyt, että vaikka itkettäisiin yhdessä eikä kumpikaan kykenisi sanomaan mitään, toisesta oli silti lohtua. Opettajan hillitty rooli sai toisinaan murtua itkijän herkkyydeksi, sotilaan miehen suruksi, eikä tärkein tehtäväni ollutkaan ehkä opettaa oppilaita käyttäytymään järkevästi ja puhumaan maltillisesti.
Kirjan pääteemaksi nousi epätietoisuus siitä, mille puolelle kuuluu, kun vanhemmat olivat Neuvostoliitossa, sulhanen taisteli puna-armeijassa, mutta miehittäjät vaativat uskollisuutta Suomen hallitukselle. Tätä epävarmuutta Mäki kuvaa niin, että lukija pystyy elämään päähenkilön tuntemuksissa mukana.
Ehkä pahin vihollinen oli aina sisäpuolella, omassa mielessä.
Ehkä ruusutarha oli äidin ja isän kapinaa sitä vastaan, ettei rajan yli enää päässyt, kolhooseja vastaan, työleirituomioita vastaan. Kumpikin oli saanut käydä koulua pari vuotta oppiakseen lukemaan, ja ehkä he lukemalla olivat oppineet ajattelemaan itse.
Kirjassa oli sopivasti kaikkea: oli (minulle) uutta kiehtovaa perinnetietoa, vetävä juoni, sopivasti pohdiskelua, tarkkaa ympäristön kuvausta, selviytymistä vaikeissa olosuhteissa - ja rakkautta. Suositus!
Merja Mäki: Itki toisenkin. Gummerus, 2024. Kansi: Jenni Noponen. - 415 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti