Tuntuu melkein mahdottomalta liki viisisataa sivuisen järkäleen ja kolmen eri ajanjakson jälkeen eritellä lukukokemustaan. Tekijällä on ollut vielä paljon mittavampi urakka kirjan kanssa, mistä Järvelä jälkisanoissaan kertookin: vuosikymmenten työ, mittava lähdeaineiston keruu ja sitten vielä tarina, jossa ei juuri sovi erehtyä yksityiskohdissa. Ihailin Markus Nummen Käräjiä tosipohjaisen tarinan sommittelusta yhteen mielikuvituksen kanssa, mutta tämä on ollut nähdäkseni vielä vaativampi työ. Onhan tarinoitakin kolme.
Ensimmäisessä tarinassa tehdään rataa Hämeenlinnasta itään nälänhädän vuosina 1867-1868. Nälkiintyneet ihmiset pestautuvat raskaaseen työhön pitääkseen itsensä hengissä. Kaikki eivät siinä onnistu ja rataa kutsutaankin Luuradaksi, koska kuolleet on haudattu radan alle notkokohtia täyttämään.. Tarinan kokijoita ovat muun perheensä menettäneet keskenkasvuiset sisarukset Ilmar ja Amanda, joiden mukaan on lähtenyt myös perheensä menettänyt ontuva August. Välillä toimittja Matias Mattson, Taskumatti, kehii omaa versiotaan radan rakentamisesta lehtiin rakennuttajien ja valtiovallan mielen mukaanja ristiriita on herättelevä.
Yhtenä yönä oli ryöpyttänyt sakea lumituisku, pyry oli haudannut lumen alle suuren osan kaivamastamme montusta. Meidän piti lapioida lumi pois ennen kuin pääsimme siirtämään maata. Ja kun aurinko lämmitti vastasataneen lumen, se pehmeni sohjoksi. Kahlasimme märissä kinoksissa munia myöten. Sohjon alla odotti sitten palkkioksi routainen maa, ja routa ulottui syvälle. August mittasi illalla rautakankea ja sanoi, että se oli selvästi lyhentynyt.
- Kauhia lumimyrsky reuhasi näillä seuduilla viime maanantaina, jonka takia junatkin seisahtuivat. Maanantaiaamulla lähtevä juna pääsi tuskin Turenkiin. Se kauhia onnettomuus sattui siinä, että eräs työmies, joka monen muun seurassa oli lunta luomassa Harvialan kohdalla, tarttui vaatteistaan vaunujen astinsiltaan. Hän oli seisahtunut, kuten muutkin työmiehet nojaten lumiseinään junan ohitse mennessä. Lokomotiivi kyllä meni koskematta, mutta vaunujen porras tarttui ja vei miehen . Hän seurasi laahaten junaa aina Turenkiin, kauhialla tavalla rääkättynä repaleiksi.
Toinen osa kertoo Amandan pojantyttärestä, punakaartilainen Amalia Kuutamosta, joka on panssarijunassa kuularuiskun käyttäjänä. Panssarijuna toimii aluksi postinkuljetuksessa ja saattoi myös Uralilta viljaa Suomen työläisille toimittavia vaunuja.
Niin pitkästä viljajunasta olisi mielestäni kyllä vaunu jos toinenkin piisannut irrotettavaksi ja sisällön olisi voinut jättää radanvarren asukkien hoteisiin, mutta määräyksemme olivat ankarat. Kaikki kolmekymmentäkaksi viljavaunua oli määrä viedä Helsinkiin, sillä pääkaupungin nälkä oli komissaarin mukaan tärkeämpi kuin radanvarren kauppaloiden ja pitäjien
Amalialla on poika, Voitto, jota mummo hoitaa. Mummo ei ymmärrä isättömäksi jääneen lapsen äidin intoa parantaa maailmaa väkivaltaa käyttäen, vaikka on itsekin räjäytellyt kallioita nuorena rataa tehdessään.
Amanda oli tosin sanonut, ettei se räjäytä mitään tuhotakseen. Se oli aina räjäyttänyt vain rakentaakseen. Mummi ei ymmärrä, että paratiisin rakentaakseen pitää ensin tuhota helvetti.
Kolmannen osan tarina sijoittuu vuoteen 1944 ja se tapahtuu mitättömällä asemalla, jonka asemapäällikönä on Amalian poika. Poika on rampautunut eikä kelpaa sotatoimiin. Lapsena Voitto kuvitteli isäkseen Paavo Nurmea, koska oli niin kova juoksija.
Juoksin kauppaan, juoksin kouluun, juoksin marjametsässä, juoksin ohittavien junien perässä, juoksin toimittamaan jokaisen tehtävän joka minulle annettiin. Juoksin niin nopeasti, että kiusaajat saivat minut harvoin kiinni.
Nämä kolme erillistä tarinaa Järvelä on sitonut yhteen kolmen sukupolven erilaisten kohtaloiden ja rautatien kautta. Ratapölkkyjen tervan tuoksu on vahvasti läsnä ja kerronta etenee vaivattomasti huolimatta raskaista vaiheista Suomen historiassa ja kuvattavien henkilöiden elämässä. Kirjailija kuvaa elävästi ja tarkasti niin räjähteiden valmistusta kuin höyryjunan toimintaa. Kertojana hän ei ota kuvattavien puolesta kantaa puoleen eikä toiseen, vaan antaa henkilöiden edetä omien ratkaisujensa mukaan. Tällä tavalla kirjoitetaan suuria kertomuksia ja nostetaan pieniä, näkymättömiä ihmisiä ja historian katveeseen jääneitä aikakausia näkyväksi. Olisin suonut kirjalle suuremman huomion Finlandia-mittelöissä. Toivottavasti lukijat löytävät sen!
Jari Järvelä: Raiteet. Tammi, 2025. - 479 sivua
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti